Bob Dylan: Time Out of Mind 1997

dylan timeSY355_Dylan on tehnyt levyjä jo yli 45 vuotta (vuoden 2017 päivitys: 55 vuotta!).  Dylanin studiolevyjen laajaan katraaseen mahtuu floppeja ja keskinkertaisia levyjä  (onneksi aika vähän) sekä erittäin hyviä ja jopa mestarillisia levyjä (onneksi aika paljon!).  Mestariteoksia on noin tusina, joista Time Out Of Mind 1997 (TOOM) on yksi.

TOOM on kuitenkin arvostelijan painajainen koska sillä on runsaasti sekä heikkouksia että vahvuuksia.  Olen kuluneen 10 vuoden aikana kuunnellut levyn alusta loppuun korkeintaan 30 kertaa, sen sijaan CD-soittimen ohjelmointitoiminnolla olen soittanut levyn varmaan yli 100 kertaa!  Tämä on vähän samanlainen levy kuin The Freewheelin’ Bob Dylan (1963) eli levyn huippukappaleet ovat todella upeita, mutta valitettavasti mukana on myös keskinkertaisuuksia. Kokonaiskuuntelussa TOOM toimii vähän huonosti, sillä yli 72 minuuttia pitkällä levyllä tylsät /keskinkertaiset kappaleet tekevät kuuntelusta hieman puuduttavaa. Modern Times (2006) on musiikillisena kokonaisuutena parempi koska sen kuuntelee innostuneena alusta loppuun saakka. Puutteistaan huolimatta TOOM on kuitenkin Dylan-klassikko, sillä levyn parhaat kappaleet edustavat jotain sellaista mitä populaarimusiikissa varsin harvoin kuulee!  Omalla sarallaan ne ovat painoarvoltaan samaa luokkaa kuin Mozartin ja Beethovenin parhaat teokset klassisen musiikin alueella.

dylan timeCS527339-01B-BIGAloitan arvosteluni levyn heikkouksista. Tosin nekin ovat vähän kinkkisiä siinä mielessä, että tällä levyllä osa heikkouksista kääntyy lopussa levyn vahvuuksiksi.  TOOMilla Dylanin ääni on monessa kohtaa riekaleina. Olisi kiva testata tämä levy henkilöllä, joka ei ole koskaan kuullut Dylania!  Lisäksi eräissä kappaleissa levyn soundi puuroutuu / sameutuu.  Muutamilla kappaleilla taas kaikua on käytetty aivan liikaa, niin paljon että se alkaa häiritsemään lauluesitystä.  Osa kappaleista on musiikillisesti varsin tylsiä.  Kun ylipitkästä Highlandista poistaa sanoituksen ja kuuntelee vain musiikkia, on se aika puuduttavaa.

Mutta sitten TOOMin  vahvuuksiin. Dylan kertoo tällä levyllä vanhuudesta, kuolemasta ja epäonnistuneista rakkaussuhteista.  Parhaiden kappaleiden  melodiat ja sanoitukset ovat todella kauniita, jotain sellaista mitä erittäin harvoin populaarimusiikissa kuulee.  Minulla on monta suosikkikappaletta tällä levyllä, mutta tänään suurimman vaikutuksen teki Standing In The Doorway, jossa on niin korkean potenssin epätoivoa, että se paradoksaalisesti alkaa lämmittää mieltä.

Yesterday everything was going too fast
Today, it’s moving too slow
I got no place left to turn
I got nothing left to burn

Tryin’ To Get To Heaven on myös ”sydänverellä”  kirjoitettu kappale, jolla on synkkyydestään huolimatta katharistinen vaikutus kuulijaan:

When you think that you lost everything
You find out you can always lose a little more
I’m just going down the road feeling bad
Trying to get to heaven before they close the door

bob-dylan-not-dark-yetErittäin kaunis melodia ja nerokas sanoitus on myös kappaleessa Not Dark Yet:
 
Well, my sense of humanity has gone down the drain
Behind every beautiful thing there’s been some kind of pain
….
I was born here and I’ll die here against my will
I know it looks like I’m moving, but I’m standing still
Every nerve in my body is so vacant and numb
I can’t even remember what it was I came here to get away from
             
TOOMin suurimpia vahvuuksia ovat sanoitukset. Ne eivät ole pelkästään mestarillisia sanoituksia, vaan todellista laulettua runoutta. TOOMin parhailla kappaleilla melodiarakenne ja lyriikka muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Rähjäisestä äänestään huolimatta Dylan on tällä levyllä parhaimillaan rock-laulujen kiistaton mestari. Laulujen tulkinnoissa on syvyyttä, inhimillistä lämpöä ja aitoa tunnetta. Tekstien fraseeraukset ovat omaperäisiä, hyvin dylanmaisia ja erittäin vaikuttavia.  Soundi on yllättävä ja innovatiivinen. Blues-numerot vuorottelevat raskaammin rokkaavien, jotenkin funk-henkisten rock-kappaleiden kanssa, joista hyvä esimerkki on hidastempoinen, mutta jännästi svengaava Can’t Wait

Ennen levyn ilmestymistä Dylan-piireissä kohistiin pitkästä Highlands-kappaleesta. Laulun alkuperäinen versio oli tiettävästi yli 20 minuuttia pitkä, mutta onneksi Dylan karsi kappaleesta joitain säkeistöjä.  Highlands -tarina on mielenkiintoinen, mutta musiikillisesti kappale on minusta vähän tylsä, eikä siinä ole samaa dramatiikkaa kuin Modern Timesin loistavassa päätöskappaleessa Ain’t Talkin’.                                      

Standing In The Doorway, Tryin’ To Get To Heaven ja Not Dark Yet ovat kuitenkin aivan omassa sarjassaan ja jo nämä kolme klassikkoa nostavat tämän levyn korkealle ja kauas!  Myös Love Sick sekä Make You Feel My Love*  ja ovat erittäin hienoja kappaleita. Ristiriitaisuuksista ja puutteista huolimatta tämä on selkeä Dylan -klassikko, levy josta kirjoitetaan vielä 100 vuoden kuluttua!

KLASSIKKO !  ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ 

Harri Huhtanen 2007

*vuoden 2017 päivitys: Make You Feel My Love on nykyään erilaisten laulukilpailujen vakiokamaa ja kun kilpailijalta kysytään minkä biisin hän aikoo esittää, on tavallinen vastaus: ”esitän Adelen kappaleen Make You Feel My Love” !

Bob Dylan: John Wesley Harding 1967, ensimmäinen arvio

dylanJJWHLPJohn Wesley Harding (JWH) ilmestyi jo vuonna 1967 ja on yksi Dylanin parhaista levyistä. Levyn soundi ja tunnelma ovat erittäin hienoja, mutta myös kritiikkiin on aihetta. Vuoden 2003 SACD -levyllä huuliharppu on kovin viiltävä. Se ei enää kuulosta luonnolliselta, vaan tuntuu että diskanttien pumppaamisessa vanhalta nauhalta on menty liian pitkälle.  Toki huuliharppu on tärkeässä roolissa  näiden kappaleiden tunnelman rakentajana, mutta välillä tuntuu että sitä on ylikorostettu  tarpeettomasti. Vinyylillä soundit ovat tukkoisemmat ja intrumenttien separaatio huonompi, mutta huuliharppu kuulostaa maltillisemmalta. Levyn päätöskappaleet kuulostavat irrallisilta,

dylan131200-b

mutta istuvat joten kuten kokonaisuuteen. Varmaan Dylanin tarkoituksena on ollut keventää loppua, mutta näin merkittävälle levylle olisin suonut komeamman lopetuksen.  Melkein jokainen näistä kappaleista on nerokas kokonaisuudesta irroitettuna, mutta kun ne kuuntelee yhteen pötköön alkaa kaipaamaan enemmän musiikillistä variaatiota ja jännitteitä. No, tämä ei varmaan ole studiomuusikkojen syy, hehän tekevät vain työtään. Mutta jottei totuus unohtuisi: yllä olevasta kritiikistä huolimatta  JWH on upea albumi. Tällä levyllä Dylan keksi folkrockin. Uransa alussa Dylan teki blues- ja folk-levyjä, mutta sitten hän siirtyi kertaheitolla rokkiin (1965-66 trilogia). JWH:lla Dylan palasi takaisin juurilleen ja ryhtyi nerokkaalla tavalla yhdistämään perusrokkiin countrya, folkia ja balladiperinnettä. Vuoden 2003 SACD:llä masternauhasta on kaivettu esille kaikki musiikilliset nyanssit ja detaljit. Äänite on korkealuokkainen, mutta joissain kappaleissa pumppaaminen on ehkä viety liian pitkälle. Kokonaisuutena lopputulos on silti, pienellä varauksella, erinomainen.

dylanBig_Pink_67_1bKautta linjan levyn sävellykset ja sanoitukset ovat erittäin korkeatasoisia. Esitykset sen sijaan ovat  yhteen menoon kuunneltuna vähän monotoonisia.  Esimerkiksi neljäntenä kuultava akustinen versio All Along The Watchtowerista ei välttämättä tällä levyllä sykähdytä, mutta kun on kuullut Jimi Hendrixin sähköisen version ja pari sataa Dylanin NET-versiota, alkaa vähitellen ymmärtää, että kyseessä on todellinen rockmusiikin ikiklassikko! Dylanin live-käsittelyssä myös Drifter’s Escape ja The Wicked Messenger ovat 1990-luvulla avautuneet aivan uudella tavalla. Levyllä on myös useita kappaleita, joita Dylan ei ole ottanut live-setteihinsä. Muutamia näistä kuulin Tukholmassa 2003 Dylan -fanien Love & Theft -illassa, joka pidettiin Globenin konserttia edeltävänä iltana. Esittäjinä oli nuoria tukholmalaisia artisteja. Miten hienoilta esimerkiksi John Wesley Harding ja Dear Landlord kuulostivatkaan Love& Theft -illassa! Maailmankuulu englantilainen dylanologi Clinton Heylin arvostaa tämän levyn aivan Dylanin tuotannon kärkeen. Levyn kokonaisuus toimii ja suuri osa levyn kappaleista edustaa Dylanin sävellystuotannon kärkeä. Itse esitykset eivät kuitenkaan ole niin valloittavia kuin esim. Dylanin legendaarisen rock-trilogian (1965-66) levyissä.  JWH  on kuitenkin klassikko, josta riittää monille laadukasta rockmusiikkia tuottaville bändeille paljon ammennettavaa. Onhan levy eräänlainen folkrockin varhainen kantateos.

KLASSIKKO !   ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Harri Huhtanen 2007

Bob Dylan: Together Through Life 2009 – alkutunnustelua

dylan51-vRU+Ff6LPoikkesin eilen Anttilaan ja ostin Dylanin uuden levyn. Poimin sen Anttilan TOP 10-levyhyllystä.  Vanha herra oli päässyt jo ensimmäisellä myyntiviikolla sijaluvulle 4. Ykkösenä oli Idols-suosikkini Anna Puu, jonka levyn myös heitin  – hetken mielenjohteesta – koriini. TOP 10 -listaus sen todisti: Anna Puu on parempi artisiti kuin kohta 68 vuotta täyttävä Bob Dylan!  Olin yllättynyt Bobin kovasta sijoituksesta, mutta oikeastaan vielä yllättyneempi olin Annan sijoituksesta.  Toisaalta se on vähän samanlainen asia kuin kysymys siitä kuka voitti Euroviisut vuonna 1983? Sadan vuoden päästä Dylan on edelleen kova nimi, jonka suuri yleisö tuntee, mutta siinä vaiheessa Anna Puun tuntevat vain vannoutuneimmat kulttuurihistorian tutkijat.

Olen ehtinyt kuunnella Together Through Lifen (TTL) vain kolmasti ja siksi on ehkä liian aikaista kirjoittaa varsinaista arvostelua.  Tässä vaiheessa voisin kuitenkin hahmotella sitä, miten luokittelen tämän uuden levyn.  Minua on aina häirinnyt se ,että jotkut tahtovat luokitella mestarillisen Modern Timesin (2006) jonkinlaiseksi Love & Theftin (2001) jatkumoksi mitä se ei millään tavalla ole.  Modern Times oli monessa mielessä minulle suuri yllätys. Se lähti puhtaalta pöydältä. Levyllä oli mukana sellaisia esityksiä, joiden tyyliä ja tunnelmaa ei voi verrata mihinkään Dylanin aikaisempaan levyyn. Nettie Moore, Workingman’s Blues #2 ja erityisesti Ain’t Talkin’ ovat täysin ainutlaatuisia. TTL:llä on uutena elementtinä on David Hildagon harmonikka, mutta muuten laulut kulkevat osittain samoja latuja kuin Modern Timesilla. Esimerkiksi Forgetful Heart muistuttaa sävelkuvioiltaan kovasta Ain’t Talkin´ia.

Dylan teki 1960- ja 1970- luvuilla useita merkittäviä levyjä. 1980-luvulla Dylan julkaisi kovin vaihtelevantasoisia levyjä, joiden myynti takkuili. Niinpä 1990-luvulla Dylan päätti keskittyä keikkailuun. Nyt 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmenen on päättymässä ja näyttää siltä, että suuri yleisö on uudestaan löytänyt Bobin, vaikka mies on julkaisut tällä vuosikymmenellä vain kolme uusia sävellyksiä sisältävää studioalbumia.  Niistä parhaaksi näyttäisi jäävän yllättävästi  klassikon aseman saavuttanut  Modern Times. Uusi TTL albumi saattaa ihan hyvin kilpailla L&T:n kanssa, mutta jo kolmen kuuntelun perusteella sanoisin, ettei TTL pääse MT:n tasolle.

jatkuu (joskus)…

Harri Huhtanen 2009          

Bob Dylan: World Gone Wrong, 1993

dylan0000135327WGW (1993)  on ristiriitainen levy, jossa on paljon kritisoitavaa ja paljon kehuttavaa.Levy on yllättävän huolimattomasti äänitetty. Laulu ja kitara ovat kauniisti edessä ja äänitteessä on preesensiä ihan kiitettävästi, mutta Bob on ilmeisesti päästellyt ”mittarit punaisella”, sillä äänite säröytyy useammassa kappaleessa. Tälle ei ole löydettävissä mitään järkevää puolustusta, koska puhutaan 1990-luvulla tehdystä äänitteestä. Kyseessä on selvä moka, joka olisi helposti ollut vältettävissä. Miksi sitten virhettä ei korjattu loppumiksauksessa? Luultavasti Dylan on äänittänyt esitykset kotistudiossaan eikä ole ollut halukas niitä sen jälkeen  uudelleen äänittämään. Siksi levyn äänittäjä Micajah Ryan ja masteroinnin vastuuhenkilö Stephen Marcussen eivät ole voineet virheitä korjata. Jos säröä olisi leikattu, olisi myös äänitteen preesens kärsinyt.Toinen dylan0044dca0paha moka on mielestäni levyn avauskappale World Gone Wrong , joka on esityksenä erittäin huono. Siinäkin ääni säröytyy muutamassa kohdassa.  Dylan laulaa kappaleessa:”en voi olla enää hyvä / koska maailma on suistunut raiteiltaan” (huom. suomennos by HH).  Kun Dylan sanoo noin ja tukee sanojaan laulamalla epävireisesti, niin luonnollisesti sitä alkaa ajatella josko Dylan on tehnyt  kaiken tahallaan. Dylanhan on haastatteluissa todennut, ettei hän pidä Eagles-tyyppisestä stilisoinnista, jossa levytykset hiotaan niin täydellisiksi, että niistä loppujen lopuksi tulee tylsiä. Levyn kokonaisuus on kuitenkin tarkkaan harkittu ja toimiva. Yksinkertainen mies ja kitara -asetelma ja Dylanin tulkinnallinen nerous tuottavat parhaimillaan tällä levyllä  huikeaa jälkeä. Monet ovat väheksyndylan3b8993d192626bc4e42b7ed933d99459eet Worldiä siksi, että Dylan laulaa levyllä pelkästään cover-kappaleita. Minusta sellainen kritiikki on pinnallista. Kuunnelkaa miten Dylan laulaa esimerkiksi Delian ja Two Soldiersin! Nämä laulut Dylan tulkitsee persoonallisesti ja vaikuttavasti, yli 40 vuoden kokemuksella. On hienoa, että Dylan lopulta 1990-luvulla päätti levyttää nämä ikivanhat folk-kappaleet, joita hän oli satunnaisesti esittänyt livenä 1980-luvulla, The Never Ending Tourin alkuvuosina. Samaten Blood In My Eyesin ja Jack-A-Roen Dylan tulkitsee vakuuttavasti. Levyn päätöskappale, Lone Pilgrim on varsinainen timantti. Myrskyt voivat raivota, mutta sielussa asuu rauha ja taivaan kartanoissa kyyneleet pyyhitään pois. Levyn murheellinen teema eli maailman raiteiltaan suistuminen saa lohdullisen päätöksen. Taitelijana Dylan kertoo omista tunteistaan, mutta tarjoaa samalla lohtua myös kuulijalle. Tiedän, että Dylanin näkemystä voidaan perustellusti pitää eskapismina eli pakona todellisuudesta sekä fatalismina, mutta puhtaasti artistisesta näkökulmasta Dylanin sanoma – eli se miten hän sen Lone Pilgrimillä tulkitsee – on katharistinen.

Teknisistä puutteistaan huolimatta
HIENO levy! ♣ ♣ ♣ ♣ + 

Harri Huhtanen 2007

Bob Dylan: Down in the Groove 1988

dylan downin0000891984Down in the Groove (1988) ei ole tarkoitettu ”aloittelijoille” eli jos et tiedä mitään Bob Dylanista, niin älä aloita tällä! En menisi niin pitkälle, että sanoisin tämän olevan ”for hardcore fans only”, mutta vähintään useita kymmeniä tunteja Dylania pitää olla takana ennen kuin kannattaa siirtyä tähän levyyn. Olen nyt tätä arvostelua varten kuunnellut levyn vuosien tauon jälkeen viisi kertaa ja täytyy todeta, että oikeastaan yllätyin positiivisesti, sillä levyn negatiivinen maine vaikuttaa jälkikuuntelussa hieman liioitellulta. Minusta tämä on selvästi parempi levy kuin Knocked Out Loaded (1986) . Toki levyllä on paljon heikkouksia ja ehkä minun on parasta aloittaa arvosteluni niillä.

dylan-down-in-the-groove-vinyl-lp2_1Ensinnäkin tämä on lähes kokonaan cover-levy, eikä kovin hyvä sellainen, sillä taustamuusikot, äänityspaikat ja -ajat, tyylilajit jne. vaihtelevat niin rajusti, ettei levyllä ole oikeastaan mitään koherenssia eikä mitään selkeää ”punaista lankaa”.  Jo Infelds-sessioissa (1983) äänitetty  Death Is Not The Endiä on kaikessa alastomuudessaan ja koruttomuudessaan aika vaikuttava esitys. Down In The Groovella se on kuitenkin väärässä seurassa.  On myös paha tyylirikko sijoittaa DINTE kahden rimanalitusbiisin, Sally Sue Browin ja Had A Dream About Youn, väliin. Koko levy vaikuttaa hutaisten tehdyltä ja oudointa on juuri totaalinen koherenssin puuttuminen. Levyllä ei muuten ole mainittu tuottajaa. Yleensä tuottaja viimestään pitää huolta siitä, että levy pysyy kasassa.

Mutta sitten levyn vahvuuksiin. Uusintakuunteluissa yllätyin iloisesti huomattuani, että vinyylin A- ja B-puolen avausbiisit, Let’s Stick Together ja Ugliest Girl In The World rokkasivat oikein kunnolla molemmat. Kaikki kunnia säestysryhmälle, joka on molemmissa biiseissä sama: Danny Kortchmar (kitara), Randy Jackson (basso) ja Steve Jordan (rummut) . En tiedä, miten monta biisiä Dylan äänitti tämän säestysryhmän kanssa, mutta jos koko levy olisi tehty heidän kanssaan, olisi lopputulos voinut olla jotain aivan muuta. Levyn päättää kaksi hienoa folk-coveria. Näistä Shenandoah on se, jonka julistaisin koko levyn parhaaksi esitykseksi. Tällä kappaleella Dylan palaa taas jonnekin 1960-luvun alkuvuosiin ja esittelee komeasti sitä folk-kautensa ydinosaamista jota hän myöhemmin esitteli myös Good As I Been To You (1992) sekä World Gone Wrong (1993) albumeilla. Shenandoahin tulkinnassa on syvyyttä ja laulu on parasta Dylania mitä tällä levyllä on kuultavissa! Albumin päättävä Rank Strangers To Me on myös hieno kappale, mutta laulullisesti se menee Dylanin äänirekisterin ulkopuolelle ja siksi tulkinta kokonaisuutena ei ole niin tyylipuhdas kuin sen pitäisi olla, jotta saataisiin upea lopetus levylle.

Keskinkertaista hieman parempi levy  * * * ½

Harri Huhtanen 2007

Bob Dylan: Knocked Out Loaded 1986

dylanknockout_lJos minä olisin saanut päättää, tätä levyä ei olisi koskaan julkaistu. Knocked Out Loaded (1986) saattaa olla Dylanin huonoin levy. Levyn tuotannosta vastaa Sundog Productions ja jo nimi kertoo kaiken! Vinyylilevyn A-puoli on kaiutettua kasarisoundia siirappisilla gospel-kuoroilla ryyditettynä. On olemassa paljon parempi ”varjo” -Knocked jota ei koskaan julkaistu. Sessioissa tiiviisti mukana ollut Al Kooper nimittäin kertoi eräässä haastattelussa, että avauskappaleen You Wanna Ramble kaltaisia meneviä rock’n’roll -biisejä äänitettiin useampia, mutta jostain Kooperille käsittämättömästä syystä julkaistulle levylle päätyi kuitenkin tyylillisesti aivan erilaisia biisejä. B-puoli on selvästi parempi, mutta siitäkään en varauksettomasti pidä. On totta, dylanimgp9681että eeppinen Brownsville Girl on varmaan levyn paras kappale, mutta onneton, siirappinen sovitus melkein pilaa senkin. Nopea Got My Mind Made Up on levyn parhaita paloja ja päätöskappale Under Your Spell on sekin parempi kuin muistin. Kokonaisuus on kuitenkin onneton ja ponneton! Albumilla ei ole mitään tyylillistä koherenssia. Tuotanto edustaa kasarisoundeja pahimmillaan. Typeriä kaiutuksia ja taustalla puuroutuvia, siirappisia nais/lapsikuoroja. Säveltäjänä Dylan on tällä levyllä pahasti hukassa. Levyn ainoa kappale, joka on merkitty pelkästään hänen nimiinsä on onneton Maybe Someday. Kaikki muut kappaleet ovat joko lainaa tai yhteistyötä muiden sanoittajien ja säveltäjien kanssa. Jopa kehuttu Brownsville Girl on pitkälti Sam Shephardin käsialaa.

Keskinkertainen levy! * * * –

Harri Huhtanen 2007

Bob Dylan: Infidels 1983

BOBDYLANJOKERMAN8Jokerman ja erityisesti siitä tehty video on minulle pyhä. Valitettavasti koko levystä ei voi sanoa samaa. Pikemminkin sanoisin, että tämä on pitkälti menetettyjen mahdollisuuksien levy, sellainen josta olisi voinut  tulla klassikko. Eipä tule mieleen dylan jokermantoista levyä, jolla olisi sekä kappale jota rakastan yli kaiken (=Jokerman) että kappale, joka inhoan yli kaiken! Neighborhood Bullyssa on arveluttava sanoitus ja kappale on myös musiikillisesti junnaava ja raskassoutuinen.   Toinen levyn heikkous on rummut.  Oletan, että levyllä on käytetty kasari-hengen mukaisesti sähkörumpuja.  Tällainen rumpusoundi Dylanin upeiden sävellysten ja innovatiivisien sanoituksien säestäjänä kuulostaa vuosi vuodelta yhä rasittavammalta. Kolmas ärsyttävä asia on kaiutus. SACD-levyllä se vain korostuu. Kuulosti varmaan makealta 1980-luvulla, mutta eipä enää. Aivan turha tehokeino, joka vain syö alkuperäisten sävellysten ja esitysten voimaa kiinnittämällä kuulijan huomion toisarvoiseen studiokikkailuun. Toimii ehkä Dire Straits-levyllä, mutta ei sovi Dylan-levylle. Onneksi levyllä on myös paljon kehumisen arvoista sisältöä.

I And I -kappaleeseen Dire Straits -soundi istuu yllättävän hyvin. Myös License To Kill toimii hyvin Dire Straits -soundeilla. Don’t Fall Apart On Me Tonight on hieno kappale, mutta se lähes pilataan kasari – rumpusoundilla, joka  huippuerottelevalla SACD -levyllä kuulostaa vielä pahemmalta kuin alkuperäisellä vinyylilevyllä! Sweetheart Like You on tyylikäs rakkauslaulu, josta löytyy noin 50 muutakin versiota. Muistaakseni Sweetheartia väännettiin studiossa aivan tolkuttoman pitkään, jollain bootlegilla on kokonaisen CD:n verran näitä eri Sweetheart-versioita. Union Sundown edustaa pitkästä aikaa Dylanin yhteiskuntakriittistä linjaa, josta hän 1980-luvun jälkeen erkani – lopullisesti? Man Of Peace käsittelee Israel-Palestiina kiistaa ja sanoitus on taas kovin kiistanalainen. Tämä kappale toimii kuitenkin yllättävän hyvin livenä, kuten saimme kuulla Helsingissä 1987. Kokonaisuutena epätasainen levy, jonka soundimaailma ei välttämättä kestä ajan hammasta yhtä hyvin kuin Dylanin 1960-luvun mestariteokset. Jokerman yksinään varmistaa tälle levylle hyvän pistesaaliin. Epätasaisen sisältö, Neighborhood Bully, sähkörummut ja ylikorostunut kaiutus estävät kuitenkin levyn nousun Dylanin klassikko-albumien sarjaan.

HYVÄ LEVY   * * * * –

Harri Huhtanen 2007