Zagrebin matka 17.-24.10.2019 -osa 5

Toinen ja kolmas matka Balkanille…

Slovenian pääkaupunki Ljubljana on turistille viiden tähden kohde!

Ensimmäisen ja toisen Balkanin matkan välillä ehti vierähtää lähes 30 vuotta, sillä alue oli pitkään niin levoton, ettei olisi ollut mielekästä turistina matkustaa sinne. India Jones- tyyppisille hurjapäille se olisi ehkä sopinut, mutta minä olen sikäli vanhanaikainen että arvostan rauhaa ja vakaita oloja. 2000-luvulla aloin kuitenkin lukea toinen toistaan houkuttelevampia juttuja Baltian rannikkoseuduista ja jopa muutamista sisämaan kaupungeista kirjoitettiin suomalaisissa lehdissä positiiviseen sävyyn. Niinpä lopulta syksyllä 2012 uskaltauduin runsaan viikon omatoimi -matkalle Slovenian pääkaupunkiin Ljubljanaan.  Se kannatti!  Vähän Turkua suurempi Ljubljana oli varsinainen turistin taivas! Ruoka ja viini oli hyvää ja halpaa!  Hintataso ravintoloissa oli alle 50% Suomen hinnoista. Esimerkiksi iso lasi punaviiniä ravintolassa maksoi muistaakseni vain 2-3 euroa.  Kaupunki oli sopivan pieni, jotta sen hallitsi hyvin kävellen. Valtaosa nähtävyyksistä oli muutaman kilometrin säteellä. Itävalta-Unkarin loistoaikana 1800-luvulla rakennetut palatsit oli suurelta osin 2000-luvulla ehditty jo kunnostaa ja ne olivat kauniita. Ljubljanassa oli vaikeaa huomata että kaupunki ehti 1900-luvulla olla yli 40 vuotta kommunistisen hallinnon ikeessä. Kommunismi tuottaa yleensä hyvin rumia rakennuksia tai ainakin 1900-luvulla näin tapahtui, mutta onneksi Ljubljanan kauniita 1800-luvun palatsirakennuksia ei missään vaiheessa korvattu Stalinin ajan harmailla ja kolkoilla betonilaatikoilla.  Ljubljanassa on valtava määrä opiskelijoita ja tämä tuo oman hienon vibansa kaupungin iltaelämään. Kulttuurinnälkäisille on tarjolla hienon arkitehtuurin lisäksi paljon löytöjä roomalaisajalta, sillä jo 2000 vuotta sitten muinaiset roomalaiset rakensivat paikalle ison ja vauraan kaupungin.

Vuoden 2012 matkan jälkeen mietin usein uutta matkaa alueelle, mutta aina löytyi kohteita, jotka menivät ohi. Lopulta kesällä 2019 päätin että oli vihdoinkin kolmannen Balkanin matkan vuoro. Suomalaiset tuntevat ehkä parhaiten Balkanilta Kroatian rannikolla sijaitsevan Dubrovnikin, joka oli suosittu turistikohde jo “muinaisen” Jugoslavian aikaan. Toki Dubrovnik on kaunis ja sieltäkin löytyy paljon roomalaisten jättämiä kulttuuriaarteita, mutta usein kaupungissa on enemmän turisteja kuin paikallisia eli Dubrovnik on vähän kuin Venetsia – siellä on jo liikaakin turisteja.  Niinpä pitkällisen pohdinnan jälkeen matkakohteeksi varmistui Kroatian pääkaupunki Zagreb, jossa on saman verran asukkaita kuin Helsingissä.  Lukemani perusteella nähtävää siellä oli vähintään viikoksi ja lisäksi lähellä oli monia mielenkiintoisia maaseutukohteita.          

 Harri Huhtanen 2021

Zagrebin matka 17.-24.10.2019 -osa 4

Jugoslavian hajoamissodat, osa 2

Suomessa huonosti tunnetun Montenegron asukkaat kannattivat 1990-alussa, päinvastoin kuin muut alueen valtiot, jäämistä Serbian yhteyteen. Liitto alkoi kuitenkin rakoilla jo 1996, jolloin maa ryhtyi harjoittamaan omaa talouspolitiikkaa ja otti, ehkä hieman yllättäen, valuutakseen Saksan markan ja myöhemmin euron. Näin maa halusi identifioitua vahvemmin läntiseen Eurooppaan. 2000-luvulle tultaessa Montenegrossakin alettiin vaatia täysitsenäisyyttä. Asiasta järjestettiin kansanäänestys 2006 ja niukalla enemmistöllä itsenäisyyden kannattajat voittivat. Näin Montenegrosta tuli jo viides entisestä Jugoslaviasta eronnut valtio.

Serbia ei jostain syystä ole vieläkään tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä. Kulttuurillisesti ja etnisesti Kosovo on kuitenkin kovin erilainen kuin Serbia. Väestöstä 90% on albaaneja. Jotta Serbia hyväksyttäisiin EU:n jäseneksi pitäisi Serbien vihdoinkin tunnustaa Kosovo.

Ainoa alueen valtioista, jonka tilanne on edelleen keskeneräinen on Kosovo. Alueen asukkaista lähes 90% on albaaneja ja  he kapinoivat serbihallintoa vastaan jo 1980-luvun sekasortoisina vuosina. Albaanit julistivat maan itsenäiseksi jo 1991, mutta tuota julistusta ei maailmalla noteerattu. Varsinainen avoin sotatila alkoi 1996. Koska Kosovo oli köyhin alueen valtioista ei sillä myöskään ollut varsinaista armeijaa ja niinpä kyse oli sissisodasta serbien koulutettua ja hyvin varustettua armeijaa vastaan. Sotavuosina jopa satoja tuhansia Kosovon albaaneja pakeni ulkomaille. Serbit saivat huonoa mainetta myös tästä sodasta, johon liittyi serbien tekemiä siviilien joukkomurhia. NATO alkoi ratkaista umpikujaa kovimmalla mahdollisella tavalla eli pommittamalla suoraan Serbiaa.  Operaatiolla ei ollut edes YK:n valtuutusta. 10 viikon pommitusten jälkeen Serbia antoi lopulta periksi ja veti joukkonsa pois Kosovosta. Tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut, vaan nyt albaanit alkoivat kostaa alueella asuville siviiliserbeille hävittämällä heidän kirkkojaan ja asuntojaan. 280 000 serbiä joutui pakenemaan maasta.  Vuonna 2008 Kosovon parlamentti julisti maan itsenäiseksi. Serbia kieltäytyi edelleen hyväksymästä Kosovon itsenäisyyttä.  Kosovon väestöstä 7% on serbejä. Heidän asemansa albaanien johtamassa maassa on tukala. Kosovo on pieni, köyhä maa, jossa asuu vain 1,5 miljoonaa ihmistä. Jostain syystä he eivät kuitenkaan ole halunneet liittyä naapurivaltio Albaniaan, jonka kanssa he ovat sukulaiskansa. Kosovon itsenäisyys on hauraalla pohjalla ja edelleen vain noin 100 maailman valtiota on tunnustanut maan itsenäisyyden.  

Titon kuolemasta vuonna 1980 alkanut Jugoslavian “kuolinkamppailu” on siis 40 vuodessa johtanut siihen että aikaisemmin yhtenäinen yli 20 miljoonan ihmisen kansakunta on jakaantunut peräti seitsemäksi pienemmäksi valtioksi, joista 7 miljoonan asukkaan Serbia on toki edelleen suurin, mutta kylläkin melkoisesti supistunut valtansa huippupäivistä.  Nykyään kaikki alueen maat haluaisivat mukaan EU:iin mutta taloudelliset ja juridiset puutteet maiden hallinnoissa ovat estäneet sen että kaikki näistä uusista valtioista olisivat päässeet mukaan suureen Eurooppalaiseen yhteisöön.

Ensimmäisenä mukaan hyväksyttiin kohtalaisen vauras ja demokraattinen Slovenia, josta tuli EU:n jäsenvaltio jo 2004. Toisena mukaan pääsi Kroatia vuonna 2013. Ehdokasmaita ovat Serbia, Montenegro ja Pohjois-Makedonia. Serbian kohdalla liittymisaikeet on estänyt mm. sotarikollisten suojelu, hallinnon korruptio ja Kosovon oikeuksien evääminen.  Myös Kosovo ja Bosnia-Hertsegovina haluaisivat liittyä, mutta eivät ole tällä hetkellä vielä edes virallisia ehdokasmaita, koska maiden talouselämä ja hallinto ei ole EU:n edellyttämällä tasolla.               

Harri Huhtanen 2021

Zagrebin matka 17.-24.10.2019 -osa 3

Jugoslavian hajoamissodat, osa 1

Vuonna 1991 Serbian armeijalla oli hieno suunnitelma koko Kroatian miehittämiseksi. Suunnitelma meni kuitenkin mönkään koska Serbia ajatui sotaan myös naapurivaltio Bosnia-Hertsegovinan kanssa.

Vuoden 1983 jälkeen seurasi erittäin pitkä ajanjakso, jolloin ei kyllä yhtään tehnyt mieli matkustaa Balkanille. Jugoslaviassa oli Titon kuoleman (1980) jälkeen jatkuva talouskriisi, hallituskriisi ja etninen kriisi!  Kaikki historian vanhat “haavat” aukesivat ja lopulta sekasortoinen tilanne päätyi johonkin sellaiseen, jonka vuosikymmeniä luultiin olevan Euroopan osalta jo ohi, nimittäin kansalaissotaan ja vieläpä monella rintamalla! Muutama uusi valtio selvisi kriisistä yllättävän helpoilla.

Pohjoinen Slovenia ja eteläinen Makedonia ilmoittivat itsenäisyydestään vuonna 1991. Jugoslavian serbijohtoinen hallinto antoi Makedonian mennä vähin äänin, Sloveniankin osalta yritykset perua osavaltion itsenäisyminen kuivuivat kasaan muutamassa päivässä. 

Neljän miljoonan asukkaan Kroatia julistautui myös itsenäiseksi vuonna 1991, mutta siitä seurasikin jo verinen sota serbien kanssa. YK  riensi apuun ja toi maahan peräti 14 000 rauhanturvaajaa. Myös Suomen uutisissa näytettiin mm. kuvia aikaisemmin erittäin suositun turistikaupunki Dubrovnikin  taisteluista. Onneksi taistelut saatiin loppumaan ennen kuin kaupungin ainutlaatuinen, historiallinen keskusta ehdittiin pommittaa maan tasalle.  Periaatteessa sota loppui 1992, mutta tosiasiallisesti varsinainen rauha Kroatian alueella saavutettiin vasta 1995. 

Kaikista entisen Jugoslavian hajoamissodista sekavin oli Bosnia-Hertsegovinan sota.  Maa ilmoitti itsenäisyydestään 1992, mutta samalla serbijohtoinen osa maasta ilmoitti että hekin itsenäistyvät! Jotta tilanne olisi mahdollisimman sotkuinen ilmoitti rajavaltio Kroatia ryhtyvänsä sotaan bosniakkeja vastaan, jotka siis jo sotivat serbejä vastaan!  Sekä serbit että kroaatit syyllistyivät sodan aikana vakaviin sotarikoksiin. Molemmat ryhmät halusivat kokonaan eroon islaminuskoisista bosniakeista. Tilanne alueella rauhoittui vasta 1995 kun USA tuli väliin ja pakotti kaikki ryhmät rauhaan. Kaikkiaan tässä verisessä sodassa kuoli yli 100 000 ihmistä muutamassa vuodessa ja maanpakoon päätyi arviolta 1,5 miljoonaa bosniakkia. Tilanteen rauhoittaminen edellytti kuitenkin niin supermutkikkaan aluehallintojärjestelmän luomista etten yritäkään avata sitä tässä.  Periaatteena hallinnon hajauttamisessa oli kaikkien maassa asuvien etnisten ryhmien oikeuksien turvaaminen siten, ettei mikään ryhmä saavuta ylivaltaa, joka voisi johtaa uuteen sotaan.  Lopputuloksena oli monikulttuurinen, hauras valtio, jossa asuu nykyään 44% bosniakkeja, 31% serbejä ja 14% kroaatteja.

Harri Huhtanen 2021

Zagrebin matka 17.-24.10.2019 -osa 2

Belgrad: tuo betonin luvattu kaupunki!

Matkustin Balkanin alueella ensimmäisen kerran keväällä 1983. Kyseessä oli Interrail-matka Istanbuliin. Meitä oli kolme opiskelijaa matkassa ja Serbian pääkaupungissa vietimme vain yhden päivän (29.5.1983). Se mitä silloin näimme oli aika masentavaa. Rapistunetia taloja, köyhyyttä, likaisia katuja. Itse asiassa kokemus Belgradista oli niin masentava etten ole siellä käynyt uudestaan kuluneen 38 vuoden aikana! Huvittava oli myös se heidän silloinen hyperinflaationsa. Olin toki lukenut Saksan historiasta kuvauksia hyperinflaatiosta, mutten ollut koskaan oikeasti kokenut hyperinflaatiota missään. No, Belgradissa koin mitä on hyperinflaatio. Kun saavuimme kaupunkiin ja ostimme vesipullon ja leipiä rautatieasemalta  maksoivat ne X dinaaria (en enää muista summaa ja kuitteja minulla ei ole).   Illalla kun tulimme samalle asemalla ja ostimme yöjunaan taas vesipullon ja leipiä oli niiden hinta noussut yhden päivän aikana 20%!  

Jugoslaviahan oli pohjimmiltaan keinotekoinen valtio, joka koostui monesta eri kansasta ja kulttuurista ja valtiossa puhuttiin monia kieliä ja uskontojakin oli useita. Diktaattori  Tito oli ainoa todellisuudessa maata koossapitävä voima. Kun hän kuoli 1980, alkoi Jugoslaviassa kaaos, joka johti siihen että maa hajosi moneen pikkuvaltioon, jotka lisäksi sotivat verisesti toisiaan vastaan 1990-luvulla.       

Harri Huhtanen 2021

Zagrebin matka 17.-24.10.2019 -osa 1

Kartassa alueen tärkeimmät kaupungit on merkitty tähdellä

Balkan on minulle kovin tuntematon alue. Alueen historia on varsin sekava. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettiin sloveenien, kroaattien ja serbien  alueet yhdistävä kuningaskunta, jonka nimeksi vaihdettiin vuonna 1929 Jugoslavian kuningaskunta. Toinen maailmansota mylläsi aluetta raskaalla kädellä ja vähitellen Titon kommunistit saivat koko alueen hallintaansa. Diktaattori Tito onnistuikin yllättävän hyvin pitämään kasassa tilkkutäkkimäisen valtionsa, jossa oli useita uskontokuntia, useita eri kieliä, useita kansallisuuksia, useita erilaisia kulttuureja ja voimakkaita nationalistisia intohimoja, jotka kommunistinen Jugoslavia onnistui yllättävän pitkään tukahduttamaan. Jugoslavian yhtenäisuus oli pohjimmiltaan kulissi jota diktaattori hallitsi pelolla.  Jugoslavian 1980-luvun talousongelmat, Titon kuolema ja Neuvostoliiton hajoaminen käynnisti kymmeniä vuosia näennäisesti rauhallisena pysyneessä maassa valtavan yltiönationalismin aallon. Eurooppalaiset olivat jo tottuneet siihen, ettei Hitlerin kukistumisen jälkeen (1945) Euroopassa enää sodittu, mutta kun Balkanin “ruutitynnyri” 1990-luvun alussa räjähti saivat eurooppalaiset kokea että se barbaarisuus mikä vallitsi 50 vuotta aikaisemmin natsi-Saksassa ei ollutkaan pelkkä historian hämärä muisto, vaan ilmiö joka saattoi milloin tahansa putkahtaa myös nykyaikaan. Koko 1990-luvun ajan balkanilla serbit tappoivat kroaatteja ja muslimeja, kroaatit serbeja ja muslimeja ja muslimit serbejä ja kroaatteja! Kansanryhmien välinen patoutunut viha yllätti kaikki, koska Jugoslaviassa ei vastaavaa oltu missään vaiheessa koettu. Koska konflikti muuttui 1990-luvun kuluessa yhä verisemmäksi liittyi NATO ja erityisesti taustavaikuttaja USA sotaan ja lopulta 2000-luvun alussa saavutettiin alueella rauhantila.

Bosnian osalta lopputulos oli kuitenkin hyvin omituinen, sillä sinne syntyi hyvin monimutkainen hallinto, jonka virkakoneisto on niin raskas että pelkkä hallinnon ylläpitäminen syö suuren osan “valtion” budjetista. Sotien lopputuloksena Slovenia itsenäistyi jo 1991 ja Kroatia 1992. Serbia piti itseään koko ajan Jugoslavian mantelinperijänä eli sen ei tarvinnut itsenäistyä, koska Serbian oman tulkinnan mukaan se hallitsi edelleen koko Jugoslavian aluetta, mutta näin ei siis ollut enää vuoden 1991 jälkeen.  Ongelmallinen alue oli myös Kosovo. Albaanivetoinen Kosova julisti itsenäisyytensä vuonna 2008, mutta Serbia ei ole tätä hyväksynyt ja tilanne Kosovon itsenäisyyden suhteen on edelleen ratkaisematon. Sitten on vielä Jugoslavian eteläisin valtio Makedonia, joka myös ilmoitti 1991 itsenäisyytensä. Pitkään kesti kuitenkin ennen kuin mitään järjellistä ratkaisua saatiin aikaiseksi. Erityisesti naapurivaltio Kreikka  ei hyväksynyt nimitystä mutta pitkällisissä neuvotteluissa päästiin kuitenkin Kreikan kanssa yhteisymmärrykseen siitä ,että alue voisi olla itsenäinen kunhan nimi ei ole Makedonia. Kompromissiratkaisu oli nimittää alue Pohjois-Makedoniaksi.                 

Harri Huhtanen 2021

Helsinki 31.8.- 1.9.2019 – osa 3

Sunnuntai 1.9.2019 – Herttoniemen kartano, osa 2

Herttoniemen kartano

Yleisöesittelykierroksella tutustuttiin kartanon laajaan puutarhaan, joka muodostuu barokkipuutarhasta sekä englantilaisesta puutarhasta. Puutarhan suunnittelun aloitti jo 1760-luvulla linnoitusupseeri ja arkkitehti Bengt von Spångenin. Nykyisen muotonsa ja laajuuteensa (15 hehtaaria) puutarhat saivat 1800-luvun alusta, suomalaissyntyisen amiraali Carl Olof Cronstedtin omistajakaudella. Huippukautenaan Herttoniemen kartanoon kuului peräti 1800 hehtaaria ympäröiviä maita. Kartano myös työllisti paljon paikallista väkeä, sillä kamaripalvelijan, tarjoilijan, kamarineidin, mamsellin, keittiöapulaisen, piikojen, kuskin, tallirenkien ja muonamiesten lisäksi Herttoniemessä asui 1810-luvulla ruukuntekijöitä, seppä ja useita torppareita. Cronstedtin kuolinvuonna 1820 kartanossa mainitaan olleen 8 renkiä, 11 piikaa, 17 muonamiestä ja 6 torpparia.

Cronstedtin aikaan liittyy merkittäviä tapahtumia Suomen historiassa. Helmikuussa 1808 venäläiset vyöryivät voimalla idästä Suomen rajan yli. Jo maaliskuussa joukot olivat päässeet Helsinkiin ja tulittivat Viaporia (nykyisin Suomenlinna). Venäläiset vaativat Viaporin päällikkönä toiminutta Cronstedtia antautumaan. Lopulta 8. toukokuuta Cronstedt suostui antautumaan kun hän ei saanut apujoukkoja Ruotsista. Häntä pidettiin maanpetturina. Ylisotaoikeus oli jo tuominnut hänet kuolemaan mutta Venäjän keisari Aleksanteri I vaati hänen armahtamistaan ja sai lopulta vaatimuksensa läpi. Cronstedt vietti viimeiset vuotensa (1813-20) Herttoniemen kartanon nykyisessä päärakennuksessa, jossa hän  kuoli 7.huhtikuuta 1820, 64-vuotiaana.    

Harri Huhtanen 2021                 

Helsinki 31.8.- 1.9.2019 – osa 2

Sunnuntai 1.9.2019 – Herttoniemen kartano, osa 1

Herttoniemen lähiössä on runsaasti ulkoilualueita ja meri lähellä. Siksi alueen asuntojen hinnat ovat viime vuosina nousseet kiivaaseen tahtiin.

Helsinki on kotimaan matkailun kannalta erinomainen paikka, koska aina löytyy uusia mielenkiintoisia kohteita kunhan vaan osaa niitä etsiä. En ollut koskaan käynyt kahdeksan kilometrin päässä Helsingin keskustasta sijaitsevassa Herttoniemessä, mutta tätä elokuun matkaa suunnitellessa satuin törmäämään Herttoniemen kartanosta  kertovaan artikkeliin ja päätin että sinne pitää tällä matkalla päästä. Yleisöllä on mahdollisuus tutustua kartanoon vain kesäaikaan sunnuntaisin, jolloin siellä järjestetään myös opastettu yleisökierros. Sen jälkeen kun Helsingin metrolinja valmistui on matkanteko Herttoniemeen vauhdittunut aivan olennaisesti. Rautatieasemalta ja Kampista pääsee Herttoniemeen 11 minuutissa! Herttoniemen metroasemalta tosin pitää sitten kävellä vielä noin kilometri ennen kuin saavutaan kartanon alueelle.

Kaupunginosana 26 000 asukkaan Herttoniemi on viime aikoina kasvattanut suosiotaan ja osittain tähän vaikuttaa varmaan nopea metroyhteys sekä alueen luonnonläheisyys. Herttoniemessä on peräti 17 puistoa! Niistä kolme suurinta ovat Herttoniemenrannan puisto, Herttoniemen kartanon puisto ja Porolahdenpuisto, jotka kaikki ovat yhteydessä toisiinsa ja sijaitsevat aluetta ympäröivän lahden rannalla. Herttoniemi on myös Helsingin vanhinta asuttua aluetta, koska sieltä on löydetty pronssikautisia esineitä ja oletetaan että alueella on ollut pieni kylä jo 1300-luvulla. Varmuudella ei tiedetä mistä alueen nimi on peräisin. Erään teorian mukaan nimi olisi lähtöisin vuonna 1405 Porvoon käräjillä lautamiehenä toimineelta rälssimies Laurens Hertoghelta, joka on omistanut tiloja alueella. Ei myöskään tiedetä miten pitkään Herttoniemessä on ollut kartanorakennus, koska alkuperäinen hirsirakennus ei ole säilynyt. Nykyinen kartanon päärakennus sijaitsee eri paikassa kuin alkuperäinen hirsistä tehty kartano. Nykyinen kartano on suunniteltu asuinrakennukseksi 1800-luvun alussa. Päärakennuksen rungon muodostaa 1700-luvulla rakennetun Herttoniemen fajanssitehtaan entinen polttimorakennus, joka on muutettu asuinrakennukseksi arkkitehti Pehr Granstedtin suunnitelmien mukaisesti vuoden 1813 jälkeen. Rakennus on kaksikerroksinen ja satulakattoinen.

Kartanon mailla on ollut lukuisia omistajia satojen vuosien aikana. Kartanon historiallisesti merkittävimmät tapahtumat ajoittuvat kuitenkin vuosiin 1752-1925. Viimeinen kartanon omistanut yksityishenkilö oli  maanviljelysneuvos J.G. Bergbom, jonka punaiset kansalaissodan alussa vuonna 1917 häikäilemättömästi murhasivat kartanon aamiaispöytään . Bergbomin perikunta päätti tuolloin lahjoittaa kartanon  Svenska Odlingens Vänner i Helsinge-yhdistykselle, jonka tuli perustaa alueelle museo. Museo aloitti toimintansa 1925.            

Harri Huhtanen 2021                 

Helsinki 31.8.- 1.9.2019 – osa 1

Lauantai 31.8.2019

Luulenpa että kovin harva suomalainen on koskaan kuullutkaan herroista Antoine Forqueray, William Corkinen ja Marin Marais. Eivätpä taida suurelle yleisölle olla tuttuja myöskään Maija Lampela, Johanna Kilpijärvi, Mikko Ikäheimo ja Anna Orasmaa. Mikä näitä seitsemää henkilöä yhdistää? Jos sanon Gamba niin sitten jo jotkut pääsevät jyvälle mistä tässä on kysymys.

Vuoden 2019 viimeiselle Helsingin matkalle olin ostanut netissä liput Lampelan ja kumppaneiden  lauantai-iltaiseen Viola da Gamba  – konserttiin Helsingin uuteen Musiikkitaloon. Ohjelmistossa oli ranskalaisten 1600- ja 1700-luvulla Ludvig XIV eli tuttavallisemmin Aurinkokuninkaan  hovissa vaikuttaneiden Forquerayn ja Maraisin Gamba-teoksia, joiden välissä kuultiin englantilaisen 1600-luvun alussa vaikuttaneen Corkinen soologamba -teoksia.

Sibelius Akatemiasta kesällä 2018 musiikkimaisteriksi valmistunut Maija Lampela oli konsertin itseoikeutettu tähti, jolla oli nuoresta iästään huolimatta jo laaja kokemus konsertoimisesta yleisölle mm. Korsholman, Janakkalan, Sastamalan, Kuopion, Kajaanin, Lahden, Porin, Kymin ja Helsingin erilaisissa vanhan musiikin tapahtumissa. Lisäksi hän oli ehtinyt perustaa omia yhtyeitä: mm. Trio Baroccon ja Gambayhtye Jouhin. Häntä Musiikkitalon pienessä Organo- salissa säestivät erinomaisesti Kilpijärvi (bassogamba), Ikäheimo (teorbi, arkkiluuttu ja barokkikitara) sekä Orasmaa (cembalo). Sellaista musiikkia kuulee niin harvoin missään! Gamba-soittimethan jäivät 1700-luvun jälkeen unholaan melkein 200 vuodeksi, sillä sello korvasi gamban. Vasta 1900-luvulla vanhan musiikin harrastajat alkoivat uudestaan valmistaa gamba-soittimia ja elvyttää perinnettä. Edelleen maailmassa on kovin vähän gamban- soittajia, mutta viime aikoina sen suosio näyttäisi kyllä lisääntyneen.  

Hienon konsertin jälkeen illallinen oli Helsingin ehkä vanhimmassa japanilais -ravintolassa Kabukissa.  Se oli meille vasta toinen käynti tuossa ravintolassa. Ravintolan erikoisuutena ovat ruokapöytään upotetut keittolevyt, joissa asiakas voi itse kypsentää ruoka-annoksensa.

Hotellihuoneen olin tällä kertaa varannut Lilla Robertsista (Pieni Roobertinkartu 1-3) Kaartinkaupungista. Huoneet siellä ovat tyylikkäitä ja erittäin siistejä. Pölyhiukkastakaan en löytänyt, en edes sängyn alta. Siivoukseen siellä siis panostetaan aivan erityisesti.

Text and photos: Harri Huhtanen 2021                 

Kaunasin matka 10.-13.8.2019 -osa 4

Kedainiain matka 12.8.2019 – osa 2

Kuvassa Kedainiain vanhan kaupungin päätori. Edessä 2000-luvulla tehty Radvilien hallitisijasuvun muistomerkki ja sen takana kaupungin Raatihuone.

Luulenpa, että neuvostoaikana (1940-90) Kedainiai on ollut aika tylsä paikka. Toisin ovat asiat nykyään. Torin liepeillä olevassa turistikeskuksessa on toinen toistaan hienompia matkailuesitteitä englanniksi. Esitteistä selvisi että Kedainiaissa järjestetään heinäkuussa perinteinen ”Kurkku”(cucumber) -festivaali. Sen perinne juontaa juurensa 1800-luvulle ja esitteen mukaan nimenomaa juutalaiset aikanaan ylläpitivät tätä kaupungin kannalta tuottoisaa bisnestä. Festivaali oli ilmeisesti koko neuvostoajan tauolla, mutta elvytettiin taas Liettuan itsenäistyttyä vuonna 1991. Elokuussa kaupungissa järjestetään Broma Jazz Festival  ja kuvista päätellen tapahtuma levittäytyy koko vanhan keskustan alueelle. Ja sitten vielä syyskuun alussa järjestetään Kaupunkifestivaali, joka kestää neljä päivää.

Koska oli maanantai emme valitettavasti päässeet vierailemaan Kedainiain jo 1922 perustetussa Maakuntamuseossa. Myös Kedainiain 1600-luvulla rakennetun komean Reformoidun evankelisen kirkon suurin nähtävyys eli Radvilien sukuhaudan ainutlaatuiset sarkofagit jäivät näkemättä, koska jostain syystä myös kirkko oli suljettu.

Kiertelimme kuitenkin useamman tunnin Kedainiain keskustan alueella vanhoja rakennuksia ja idyllistä kaupunkiarkitehtuuria ihaillen. Bussiasemalle päätimme siirtyä taksilla ja kun olimme jo sisällä taksissa ilmeni ettei kuljettaja osannut sanaakaan englantia! Hän olisi vienyt meidät mielellään Kaunasiin saakka eikä hänellä ollut edes taksamittaria. Näytimme kartasta ja kuvista että haluamme kuljetuksen vain bussiasemalle. Silti jäi epäselväksi ymmärsikö hän ja mitä hän tulisi laskuttamaan matkasta. Lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin eli hän ajoi meidät bussiasemalle ja pyysi yli 2 kilometrin matkasta vain 2 euroa!  Sama matka olisi Suomessa maksanut 15-20 euroa. Niinpä annoin miehelle 5 euron setelin ja näytin että hän voi pitää sen. Mies oli todella täpinöissään sen jälkeen. Ilmeisesti pelastimme hänen muutoin kovin hiljaisen ja epätuottoisan työpäivänsä. Kedainiaissahan ei ollut missään taksiasemaa ja tämänkin taksin löysimme vain sattumalta kaupungin keskustan ainoan supermarketin edestä.            

Harri Huhtanen 2021      

Kaunasin matka 10.-13.8.2019 -osa 3

Näiden neljän vanhan talon ikkunoihin on kuvattu 1600-luvun kedainilaisia.

Kedainiain matka 12.8.2019 – osa 1

Syväturismiksi nimitän sitä että käy paikoissa, joista muut eivät ole kiinnostuneita. Vaikka Liettuaan on saanut vapaasti matkustaa jo 30 vuoden ajan on suuri osa maan kaupunkeista jäänyt valtaosalle suomalaisista aika tuntemattomaksi. Monet toki jo tietävät pääkaupunki Vilnan ja ovat ehkä käyneetkin siellä. Lisäksi erityisesti turkulaisille on viime aikoina (siis tarkoitan nyt ennen tätä Korona-aikaa) tullut tutuksi Kaunas, koska Wizzairilla on suora lentoyhteys Turusta Kaunasiin. Muut Liettuan kaupungit ovatkin sitten jo huonommin tunnettuja. Kolmantena matkapäivänä valitsimme tutustumiskohteeksi noin 50 kilometrin päässä Kaunasista sijaitsevan pikkukaupungin nimeltä Kedainiai. Sinne kun on hyvä ja edullinen bussiyhteys ja matkakin kestää alle tunnin.

Syväturismiin kuuluu olennaisena osana myös virheiden teko.  Kun saavuimme puolenpäivän aikaan Kedainiain bussiasemalle teimme sen virheen että päätimme kävellä keskustaan. Käveleminen on erinomainen tapa tutustua uusiin kaupunkikohteisiin, mutta tällä kertaa olisi kyllä pitänyt ottaa taxi, sillä bussiasemalta oli yli 2 kilometrin matka keskustaan ja valitettavasti matkan varrella ei ollut mitään mielenkiintoista, lähinnä tietä reunustivat vain 1960- ja 1970-luvun tylsät neuvostoaikaiset betonikolossit sekä muutamat yhtä tylsän näköiset pientalot.

Onneksi vanha keskusta olikin sitten jo moniverroin mielenkiintoisempi. Kedainiai on tänä päivänäkin hyvin pieni kaupunki, asukkaita siellä on nykyäänkin vain vähän yli 20 000. Kaupunki on kuitenkin yksi maan vanhimpia, koska siitä löytyy maininta jo 1300-luvun kirjoituksissa ja kaupungin oikeudetkin Kedainiai sai jo 1500-luvulla.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on kedainiaijanus_radzivil.jpgKuvassa oikealla Prinssi Janusz Radziwiłł (1612-55) joka oli ehkä vaikutusvaltaisin hallitsija Radvilien satojen vuosien dynastiassa. 

Kedainiain historia on hyvin merkillinen. Perustamisestaan lähtien kaupungin tavallaan omisti yksi suku. Kyseessä oli Radvilien ylimyssuku, joka oli myös Liettuan suuriruhtinaskunnan johdossa pitkään. Tekstien mukaan Radvilit pitivät valtaa Kedainiaissa lähes 300 vuoden ajan. Suku omisti valtavasti maata ja linnoja muuallakin.

1600-luku oli Kedainiain suuruuden aikaa, sillä silloin sinne muutti skottiyhteisö. He rakensivat kaupungin täyteen sen ajan mittapuulla toinen toistaan komeampia matalia tiliirakennuksia, joista aika monet ovat kuin ihmeen kaupalla säilyneet meidän päiviimme saakka. Sotien tuhovimmalta Kedainiai onkin vuosisatojen saatossa säästynyt yllättävän hyvin.

Kaupungissa oli myös huomattavat juutalais- ja saksalaisyhteisöt. Kedainiain vauraus perustui Radvilien rikkauden lisäksi juuri näiden ulkomaalaisten kauppiasyhteisöjen toimintaan. Juutalaisten, Skottien ja Saksalaisten kaupankäynti toi kaupungille tai lähinnä Radvileille valtavat verotulot joiden turvin kaupunkiin voitiin rakentaa hienoja kirkkoja ja sen ajan mittapuulla ultramoderneja kivitaloja.         

Harri Huhtanen 2020