Minulla ei ole aavistustakaan, miten monta kertaa olen kuunnellut Oh Mercyn.  Kun levy ilmestyi, niin jo ensi kuuntelulla rakastuin siihen intohimoisesti!  Aika usein intohimoinen rakaus kuitenkin päättyy pettymykseen, taika katoaa.  Näin ei käynyt tässä tapauksessa, sillä  kun nyt 17 vuotta myöhemmin levy soi  kuulokkeissani varmaan sadatta kertaa, ei rakauden sammumisesta ole tietoakaan!

Parhailla levyillään Dylan on rock‑musiikin Shakespeare ja Bach samassa hahmossa.  Silloin kun Dylanin genius todella aktivoituu, syntyy upeita sävellyksiä ja aivan ylivertaisia sanoituksia. Vuonna 1989 tapahtui juuri näin.  Dylan kirjoitti joukon ainutlaatuisia lauluja.  Niistä ei kuitenkaan olisi syntynyt täydellistä levyä, mikäli tuottaja olisi ollut väärä.  1990-luvulla antamassaan haastattelussa Dylan muisteli, että välillä hän itsekin hätkähti tajuttuaan miten  voimakkaasti Daniel Lanois  häntä Oh Mercy-sessioissa ohjaili.  Dylan naureskeli, että mistä hän tietää jos jokin asia menee pieleen kun kukaan ei yleensä uskalla sitä hänelle sanoa!  Lanois uskalsi ja loppupelissä Bob arvosti sitä.

Lanois hioi Dylanin raakatimanteista aitoja timantteja ja tuotti täydellisen levyn!  Kaikki Oh Mercyn kappaleet ovat aivan omaa luokkaansa. Where Teardrops Fallista olisin kuitenkin valinnut toisen oton tai vaihtanut sen Born In Timeen tai Series Of Dreamsiin, jotka syntyivät samoissa sessioissa ja olivat myös mestariteoksia.  Teardrops on upea kappale, mutta julkaistussa otossa Bobin ääni ei tunnu kantavan aivan loppuun saakka.

Oh Mercyllä on täysin ainutlaatuinen tunnelma ja soundi. Totta on ,ettei tämä levy ole samalla tavalla vaikuttanut rockmusiikin yleiseen kehitykseen kuin Dylanin klassiset 1960‑luvun levyt.  Mutta kyseessä on kuitenkin ajaton taideteos, joka seisoo vuosikymmenestä toiseen täysin omillaan.  Ennustan, että tästä levystä kirjoitetaan tutkielmia vielä 100 vuoden päästä.

Oh Mercyllä yhteiskunnallisia teemoja käsitellään kappaleissa Political World,  Everything Is Broken sekä Ring Them Bells, tosin kahdessa jälkimmäisessä melko symbolisella ja allegorisella tasolla.  Levyn kaikien teemojen yhteinen päänimittäjä onkin tällä kertaa yksilö.  Siksi tämä levy on niin ajaton ja universaali.  Dylan kirjoittaa itsestään ja meistä kaikista yksilöinä.  Rakkaus, petos, pettymys, depressio, toivo, epätoivo, viha, turhautuneisuus, antautuminen, nöyryys.  Koko ihmismielen laaja tunnespektri läpikäydään näissä unohtumattomissa kappaleissa.

Klassikko!     * * * * *

Harri Huhtanen  2007