Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 27 (Zabriskie Point, part 1)

pinkfloydzabriskie

PF-boksin neljännen osan CD02 koostuu kokonaan Zabriskie Point (ZP)  -sessioiden julkaisemattomista äänitteistä loppuvuodelta 1969.  ZP-äänitteet ovat erittäin kiinnostava jakso PF:n historiassa. Steve Hoffman foorumilla on vuodesta 2017 lähtien pohdittu sitä mitä kaikkea PF äänitti noissa sessioissa. Suurin sekaannus tulee siitä että eri lähteissä eri kappaleet on nimetty eri tavoin. Tässä ei ole mahdollista kirjoittaa kaikista variaatioista ja kaikista spekulaatioista. Pyrin tiivistämään ZP-esitykseni tässä faktoihin siltä osin kuin se on mahdollista.

Italialainen elokuvaohjaaja Michelangelo Antonioni  oli menestynyt 1960-luvulla eurooppalaisilla elokuvillaan ja siksi amerikkalainen jättiyhtiö MGM kiinnostui tekemään hänen kanssaan sopimuksen amerikkalaisesta elokuvasta. MGM teki peräti kolmivuotisen sopimuksen Antonionin kanssa ja investoi siihen aikaan hulppeat 7 miljoonaa dollaria Antonionin ensimmäiseen amerikkalaiseen elokuvaan. Antonioni halusi käyttää uudessa elokuvassaan PF:n musiikkia ja kutsui heidät marraskuussa 1969 Rooman studioille taltioimaan musiikkia uutta elokuvaa ja soundtrack -albumia varten. Mason kertoi myöhemmin että sessiot alkoivat yleensä vasta klo 21 ja loppuivat aamulla klo 7-8.  Masonin mukaan he olisivat olleet valmiita viidessä päivässä, mutta sessiot venyivät, koska Antonioni ei koskaan ollut tyytyväinen siihen mitä he olivat äänittäneet. Loppujen lopuksi Rooman studioilla äänitetystä materiaalista vain pieni osa käytettiin ja osaa muokattiin jälkisessioissa, jotka tapahtuivat Lontoon EMI:n studioilla joulukuussa 1969 ja tammikuussa 1970. Lopulta ZP:n virallisella soundtrack-albumilla julkaistiin pitkien sessioiden tuotoksista vain alla mainitut kolme kappaletta:

      Heart Beat, Pig Meat  
      Crumbling Land (josta käytettiin myös nimeä Highway Song)
      Come In Number 51 Your Time Is Up  (uusi versio Careful With That Axe, Eugene’sta)

1970-luvulla sessioista julkaistiin ensimmäinen bootleg, nimeltään Omayyad . Sillä oli useita julkaisemattomia kappaleita, joiden nimiä alla:

        Rain In Country (variaatio laulusta Love Scene, myös nimellä Unknown Song)
        Oenone  (joka myös oli variaatio laulusta Love Scene)
        Fingal’s Cave (äänitetty nimellä Take Off)

Vuonna 1997 Rhino julkaisi lisää muutamia ZP-sessioiden kappaleita:

Country Song / Unknown Song / Love Scene, version 4 and 6 (Rhino 1997)

 

Harri Huhtanen 2019   

Mainokset

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 26

Pink-Floyd-DEVIATION1970

Boksin neljäs osa, 1970 Devi/ation  (PFREY4) sisältää kaksi CD:tä, kaksi DVD:tä ja yhden Blu-Ray -levyn, jonka sisältö on kuvamateriaalin osalta sama kuin DVD-levyjen.

CD 01: llä on bändin AHM -esitys Montreuxissa 21.11.1970. Montreuxissa bändi esitti AHM:n ilman sinfoniaorkesteria ja kuoroa. Hienosti toimii myös tämä riisuttu bändiversio. Loput CD:stä sisältää 16.7.70 BBC radiosession kappaleita, yhteensä seitsemän kappaletta ja näistä viimeisenä kuullaan AHM jousiorkesterin, sellon ja kuoron säestämänä.

CD 02 sisältää Rooman Zabriskie Point  -sessioiden julkaisemattomia äänitteitä loppuvuodelta 1969. Tämä CD on boksin mielenkiintoisin ja ylipäätään Pink Floydin lyhytaikainen yhteistyö kuuluisan italialaisen elokuvaohjaaja Antonionin kanssa on sellainen jakso PF:n historiassa, josta liikkuu paljon puutteellista, harhaanjohtavaa ja ristiriitaista tietoa. Tästä tarkemmin jatkossa…

DVD 01 on kuvattu San Franciscon Fillmore -auditoriolla (30.4.70).

DVD 02 sisältää kuvamateriaalia St. Tropezin festivaaleilta (8.8.70), Pariisin Roland Petit Ballet -sessioista (5.12.70) ja Lontoon Hyde Park -konsertista (18.7.70).

CD-levyillä on musiikkia yhteensä 145 minuuttia ja DVD -levyillä 133 minuuttia ja lisäksi Blu-Ray levyllä on ekstrana audioraita, joka sisältää ATM:n kokonaisuudessaan eli sen kesto on 52 minuuttia. Kaikkiaan neljännellä boksilla on siis musiikkia yhteensä hulppeat viisi ja puoli tuntia!

Harri Huhtanen 2019   

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 25 (Atom Heart Mother, part 3)

AHM:llä on vain viisi kappaletta, tosin sekä avauskappale Atom Heart Mother (yli 23 minuuttia) että päätöskappale Alan’s Psychedelic Breakfast (APB) (13 minuuttia) ovat hyvin pitkiä ja moniosaisia. Loput kolme kappaletta If, Summer’68 sekä Fat Old Sun ovat selvästi lyhempiä.

pinkfloydalanspsychedelicbreakfast

Albumia on moitittu hajanaisesta rakenteesta ja on totta ettei kyseessä liene varsinainen teema-albumi kuten niin monet muut PF:n levyt ovat, mutta yhtenäisen teeman puutetta kompensoi se että kaikki viisi kappaletta ovat erittäin mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia. AHM on selvästi parempi levy kuin edellisenä vuonna ilmestynyt kokeellinen tupla-albumi Ummagumma. Erityisesti näin jälkikäteen arvioiden Wright ja Gilmour ovat tällä levyllä selvästi hallitsevammassa osassa kuin aikaisemmin. Sekavaksikin haukuttu päätöskappale APB sisältää mielenkiintoisten ääniefektien ohella nautinnollista musisointia koko bändiltä. Lisäksi APB on taas jotain uutta, tietääkseni yksikään toinen bändi ei siihen mennessä ollut kokeillut mitään vastaavaa. Livenä PF on esittänyt  APB:n erittäin harvoin. Onneksi jotkut näistä esityksistä on  (epävirallisesti) nauhoitettu, kuten vuoden 1970 päätöskeikka Sheffieldissä (22.12.70).

Harri Huhtanen 2019

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 24 (Atom Heart Mother, part 2)

pinkfloydatomheartmother_lp_uk_inside

Bändi oli sopinut että Hipgnosis -ryhmä suunnittelee uuden albumin kannet. Storm Thorgerson muisteli eräässä haastattelussa että bändi halusi kansiin jotain “ei-psykedeelistä”, vastapainona vuoden 1968 A Saucerful Of Secrets  -albumille, jonka kansikuva oli “ultrapsykedeelinen”. Stormin ystävä John Blake ehdotti kuvaa lehmästä, se jos mikä olisi ainakin maanläheistä! He matkustivat Potters Bariin, Hertfordshireen ja sopivat erään maanviljelijän kanssa lehmien kuvaamisesta. Lopulta kuvista kanteen valittiin lehmä, jolle maanviljelijä oli antanut nimeksi Lulubelle III. Kun eri kuvavaihtoehtoja sitten studiolla käytiin läpi bändin soittajien kanssa, oli Waters purskahtanut nauruun nähdessään ensimmäistä kertaa Lulubellen kuvan ja sen jälkeen hän vaati että nimenomaa se kuva piti saada albumin kanteen. Storm kertoi myöhemmin että EMI:n pomot sen sijaan vihasivat kuvaa ja kysyivät “yritetättekö saattaa koko yhtiön perikatoon?!”. Watersin tuella Storm sai kuitenkin kuvan läpi ja jälkikäteen ajatellen tämä omituinen valinta oli tavallaan nerokas, sillä kuvasta tuli ikoninen ja se jopa innoitti 2000-luvulla kahta irlantilaista miestä perustamaan yhtyeen nimeltä Lulubelle III eli jos katsotte Googlella tietoja Lulubellesta, niin ensimmäiseksi törmäätte tämän bändin tuotoksiin.

Harri Huhtanen 2019   

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 23 (Atom Heart Mother, part 1)

Alkuperäisessä vuoden 1970 Atom Heart Mother -albumissa ei ollut bändin eikä levyn nimeä. Tästä albumista alkoi traditio joka jatkuu edelleen, 49 vuotta myöhemmin eli yhdenkään Atom Heart Motherin jälkeen julkaistun Pink Floydin studioalbumin kannessa ei enää nähty bändin jäseniä. Tämä itse luotu anonyymiteetti oli asia josta bändin jäsenet myöhemmin nauttivat suuresti. Esimerkiksi Pink Floydin ehkä viimeiseksi jääneellä, vuoden 1994 kiertueella Gilmour hehkutti miten mukavaa oli kävellä Prahan keskustassa  tunnistamattomana, kuin tavallinen turisti, vaikka hän kohta esiintyisi Prahan stadionilla konsertissa, johon oli myyty 100 000 lippua!    

pinkfloydatomheartmotherlp

Veikkaanpa ettei kukaan Suomessa tiedä mihin liittyy Lulubelle III . Se liittyy Pink Floydin viidenteen studioalbumiin nimeltään Atom Heart Mother (AHM). Levy ilmestyi lokakuussa 1970 sekä Englannissa (2.10.70) että USA:ssa (10.10.70). Englannissa uusi albumi nosti  bändin lopultakin marginaalista huipulle, sillä se singahti suoraan saarivaltion myyntilistan ykköseksi. USA:ssa bändin kaupallinen menestys ei tässä vaiheessa vielä ollut samalla tasolla, koska kokeellinen AHM ei noussut Billboardin listalla 55.sijalukua korkeammalle. Myöhemmin, bändin saavutettua globaaliseen suosion, myös AHM:n myynti lisääntyi, muttei se koskaan ole päässyt lähellekään The Wallin (1979) tai The Dark Side Of The Moonin (1973) hulppeita myyntilukuja. Ehkäpä tämä on yksi syy siihen, että 2000-luvun haastatteluissa sekä Gilmour että Waters ovat vähätelleet AHM:n ansioita. Totuus on kuitenkin se, että bändi käytti suurimman osan vuotta 1970 nimenomaa 23 minuuttisen nimikkokappaleen Atom Heart Mother säveltämiseen ja esittämiseen. Kappaleen valmistelu alkoi heti tammikuun alussa, jolloin Mason kopioi EMI:n äänitearkistosta erilaisia ääniefektejä tulevia sessioita varten. 17.tammikuuta 1970 bändi testasi Englannissa, Hullin konsertissa kappaleen esiversiota ilman kuoroa ja puhallinsoittajia. Varsinaiset äänitysessiot alkoivat EMI:n Abbey Roadin studioilla 2.maaliskuuta ja jatkuivat 21.heinäkuuta saakka. Kaikkiaan kokopäiväisiä äänitysessioita järjestettiin laskujeni mukaan peräti 30 kappaletta ja näisä sessioissa ylivoimaisesti eniten aikaa bändi käytti nimenomaa nimikappaleen hiomiseen. Albumin B-puolelle tulleet lyhemmät kappaleet purkitettiin huomattavasti nopeammin.  Äänityssessioiden lomassa bändi oli jatkuvasti kiertueella Euroopassa (2 osakiertuetta) ja Pohjois-Amerikassa (2 osakiertuetta). Laskin käytettävissä olevista tiedoista että bändi esitti Atom Heart Motherin vuoden aikana vähintään 60:ssä konsertissa Englannissa, Hollannissa, Ranskassa, Saksassa, Sveitsissä, Ruotsissa, Tanskassa, USA:ssa ja Kanadassa. Lisäksi vuonna 2016 julkaistun megaboksin The Early Years 1965-1972 neljännessä osassa 1970 Devi/ation (PFREY4) Atom Heart Mother kuullaan useana eri versiona sekä boksin CD:eillä että DVD:eillä. Niinpä Gilmourin ja Watersin kommenteilla ja sävellyksen esillepanossa on selvä ristiriita. Itse olen aina pitänyt valtavasti Atom Heart Motherista. Mutta entä se Lulubelle III?  Sen arvoituksen paljastan ehkä sarjan seuraavassa osassa…

Harri Huhtanen 2019   

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 22

1969 Dramatis/ation (PFREY3) boksin DVD:llä on 13 kappaletta, yhteensä peräti 94 minuuttia aikaisemmin julkaisemattomia kuvanauhoja. Set The Controls Of The Sunista nähdään  kaksi versiota: ensimmäinen esitys on taltioitu Pariisissa 22.tammikuuta 1969, toinen Belgiassa 25.lokakuuta. A Saucerful Of Secretistä DVD:llä on peräti kolme versiota: pinkfloydessenerensimmäinen on äänitetty Pariisissa 22.1., toinen Royal Festivalla Hallissa Lontoossa 14.huhtikuuta ja kolmas Essenissä Saksassa 11.lokakuuta. Careful With That Axe Eugene nähdään kahtena versiona: ensmmäinen nauhoitus on tehty Essenissä ja toinen Belgiassa 25.10. Myös Green Is The Color nähdään kahdesti: Lontoon ja Belgian versioina. Päätösesityksenä kuullaan Interstellar Overdriven harvinainen yhteisesitys Frank Zappan kanssa, tämä on ilmeisesti äänitetty myös Belgiassa lokakuussa.

Tammikuun nauhoituksessa ranskalainen toimittaja haastattelee David Gilmouria ja sanoo syyksi sen, että David on ainoa joka osaa ranskaa. Davidin vastaukset ovat mielenkiintoisia ja valottavat bändin sen hetkistä tilannetta (vaikka emmehän tiedä vastaako David kaikkiin kysymyksiin täysin rehellisesti).

T: Kuka johtaa bändiänne?  D: ei kukaan.  T: Kuka kirjoittaa biisit? D: Me kaikki neljä yhdessä. T: Miten määrittelette musiikkinne? D: Emme mitenkään. T: Onko se futuristista musiikkia? D: Ehkä vähän… T: Onko se tulevaisuuden vai nykypäivän musiikkia? D: Molempia.

Erittäin hieno ja mielenkiintoinen on Royal Festival Hallissa huhtikuussa nauhoitettu harjoitussessio, jossa nähdään mm. Gilmour ja Waters soittamassa hyvässä sovussa akustisilla kitaroilla yhdessä Green Is The Coloria.  Maagista!  Toinen maaginen kohtaus kuullaan ja nähdään kun Wright soittaa RFH:n komeita urkuja!

pinkfloydfestival-amougiesLokakuussa Belgian Mont De L’Enclusissa kuvattu esiintyminen on myös erittäin  mielenkiintoinen.  Filmin kuvista päätellen bändi soittaa jonkinlaisessa teltassa johon näyttäisi mahtuvan vain muutamia satoja ihmisiä. Montin kyläalueella asuu nykyisinkin vain 3000 asukasta eli kyse on todella pienestä paikasta, jonne järjestäjät olivat saaneet kuitenkin houkuteltua yllättävän monia nimekkäitä artisteja. Festivaali järjestettiin vuonna 1969 ensimmäistä kertaa, mutta on nykyään yksi Euroopan vanhimmista edelleen jatkuvista festivaaleista.

Harri Huhtanen 2019   

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 21

Pink Floydin legendaarisesta Concertcebouw’n konsertista on vuosikymmenien aikana julkaistu lukuisia bootleg-äänitteitä sekä vinyyleinä että CD:einä. Alla yksi niistä.

pinkfloydamsterdam1969

Pink Floyd -boksin kolmas osa on nimeltään  1969 Dramatis/ation (PFREY3). Boksi sisältää kaksi ääni-CD:tä sekä yhden video -DVD:n.

CD2:n muodostuu kokonaisuudessaan (kappaleet 1-15) bändin huhtikuussa 1969 Lontoon Royal Festival Hallissa debytoimasta uudenlaisesta konserttiteoksesta jossa oli kaksi erillistä musiikillista osaa (Suites). Teosten nimet olivat The Man sekä The Journey. CD2:lla kuultava konsertti on äänitetty Amsterdamin kuuluisassa Concertgebouw -salissa 17.9.1969.

The Man -osuudessa kuullaan kauniit Grantchester Meadows, Biding My Time sekä Cymbaline. Näiden kappaleiden välillä kuullaan paljon erilaisia äänikollaaseja, jotka eivät aina mene ihan nappiin eli kokonaisuus kuulostaa vähän sekavalta ja raskaalta.

The Journey -osuuden helmiä ovat Green Is The Colour ja Careful With That Axe Eugene. The Journey on paikoitellen vieläkin raskassoutuisempi kuin The Man. Kappaleiden nimet ovat myös varsin suureellisia (mutta onhan kyseessä aikansa huippubändi, joten tämä nimien ”ylikomeus” ehkä siksi suotakoon): Beset By The Creatures Of The Deep, The Labyrinths of Auximines, Behold The Temple Of Light, The End Of The  Beginning.

pinkfloydlondon1969

Konserttiäänite on hyvin säilynyt kuluneet 50 vuotta ja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta se on ilmeisesti hyvin digitalisoitu. Äänityksen on aikanaan tehnyt Hollannin VPRO Radio eli kyseessä on ammattimainen äänite ja siksi sitä on varmaan ollut helpompi käsitellä ja restauroida kuin vaikkapa heikkotasoista bootleg-äänitettä. Digitalisoinnilla voidaan puhdistaa ja terävöittää äänitettä, muttei digitalisointi koskaan voi lisätä äänitteeseen sellaista jota sieltä puuttuu eli tärkein on aina se master eli alkuperäinen äänite. Sen mukaan määräytyy lopputulos. Bändin vuoden 1969 The Man, The Journey  -sävelteos on selvästi raakile eli ei yllä bändin myöhäisempien mestariteosten tasolle, mutta sisältää muutamia hienoja kappaleita, jotka valitettavasti jäivät studioalbumeilta pois ja lisäksi on huomionarvoista että äänikollaaseista osaa bändi käytti myöhemmillä levyillään menestyksellisesti.

Harri Huhtanen 2019