Hieman yllättäen Jeff Beckin  neljännen, vuonna 1972 ilmestyneen, studioalbumin nimi on Jeff Beck Group. Kirjoitan yllättäen, koska tämä levy on ehkä enemmän Beckin soololevy kuin kaksi ensimmäistä, joissa hänellä oli mukana erittäin kovia nimiä (Rod Stewart, Ron Wood ja Nicky Hopkins). Kun nämä huippumuusikot sitten “hylkäsivät” Beckin kesällä 1969, vähän ennen sovittua Woodstock-keikkaa, jäi Beck vähäksi aikaa tyhjän päälle. 1970 Beck alkoi kuitenkin kokoamaan uutta bändiä ja muutaman miehistövaihdoksen jälkeen Jeff Group kakkosen miehistöksi vakiintuivat seuraavat muusikot:  Bob Tench (laulu), Max Middleton (piano), Clive Chaman (basso)  ja Cozy Powell (rummut).  Eivät nämä miehet tietenkään olleet yhtä hyviä kuin Stewart- Wood-Hopkins kolmikko ja ehkä se heijastui myös Englannin rocklehdistön asenteissa eli aikalaiskirjoituksissa tätä vuoden 1972 Beck albumia ei pidetä kovin hyvänä.  Beck teki uudella kokoonpanolla kaksi albumia, joista tämä JBG– albumi on se jälkimmäinen.    

Olen viimeksi kuunnellut JBG:tä varmaan joskus yli 10 vuotta sitten ja silloisten muistikuvieni mukaan tällä levyllä on on vain yksi hieno kappale eli se, jonka perusteella aikanaan 1980-luvun alkupuolella “rakastuin” Jeff Beckin kitarointiin. Se on orginaali -Beck sävellys Definitely Maybe. Tämä komea kappale päättää tämän Beckin aikanaan rankasti aliarvostutun levyn.  Kirjoitan “rankasti aliarvostetun levyn”, koska nyt vuoden 2023 uusintakuunteluissa olen löytänyt aivan uusia helmiä tältä jo 50 vuotta vanhalta levyltä. Täytyykin heti todeta etteivät nämä uudet JBG-soittajat ole mitään B-muusikkoja, vaan heidän työpanoksensa tällä levyllä on hyvin  merkittävä.

Mitä muuta hyvää tällä levyllä siis on kuin klassinen Definitely Maybe?  Vaikka Tench ei vokalistina ole läheskään yhtä hyvä kuin Rod Stewart niin hän on yllättävän hyvä ykköspuolen Dylan -coverissa Tonight I’ll Be Staying With You.  Sovitus on Beckin ja sen lisäksi että Tench laulaa hienosti lataa Beck taustalle muutaman erittäin nautinnollisen kitaraosuuden. Tämä on erittäin hidas versio Dylanin kappaleesta ja ehkäpä juuri siksi niin onnistunut. Dylanin uskomattoman hieno sanoitus pääsee komeasti oikeuksiinsa tällä versiolla.  Ykköspuolella myös Sugar Canella ja I Can’t Give Back The Love I Feel For You’lla   Beckin kitarointi on hienoa kuultavaa. Kakkospuolella on neljä kappaletta ja oikeastaan ne kaikki kuulostavat nyt vuoden 2023 kuuntelussa  hyviltä!

Uskon että tämän levyn arvostus vain kasvaa vuosien saatossa!

Erittäin hyvä levy!  ****+       

Harri Huhtanen 2023

Koska Jeff Beckin kaksi ensimmäistä albumia ovat molemmat kestoltaan selvästi alle 40 minuuttia, niin ne mahtuvat hyvin yhdelle CD:lle, jollainen julkaistiin vuonna 1991. Tällä julkaisulla on sikäli hyvä perusteet että soittajat näillä molemmilla levyillä ovat rumpalia luukuunottamatta samat.

Jeff Beckin toinen “soololevy”, Beck-Ola (1969),  on mitä suuremmassa määrin “bändilevy”, mutta otsikoin tämän sen mukaan mitä levyn etiketissä lukee eli siinä lukee vain Jeff Beck, tosin sitten albumin kannen takaosassa lukee sentään Jeff Beck Group. Beckin kakkonen on parempi kuin ykkönen, joka sekin oli hyvä levy. Tässä vaiheessa kuitenkin tämä upea bändi (Stewart, Wood ja Hopkins) on hitsautunut entistä paremmin musiikillisesti yhteen ja rumpalin vaihto on myös selvästi kohottanut musiikin tasoa, joka alkaa nyt olla jo “korkealaatuista”, vaikka sellainen termi ehkä paremmin sopii klassisen musiikin arvosteluihin. Uusi rumpali on nimeltään Tony Newman.

Mikä sitten on muutunut ykköslevyyn verrattuna? Erityisesti se, että tällä levyllä Beck suuntasi entistä enemmän hyvän lapsuuden soittokaverinsa Jimmy Pagen viitoittamalle tielle.   Page oli perustanut edellisenä vuonna Led Zeppelinin  ja bändi julkaisi tammikuussa 1969 yhden rockhistorian kaikkien aikojen parhaista albumeista, nimeltään yksinkertaisesti Led Zeppelin ja koska seuraavillakaan Zeppelin -albumeilla ei ollut varsinaista nimeä ryhdyttiin bändin debyyttilevyä rocklehdistössä kutsumaan nimellä Led Zeppelin I.  Beck halusi Zeppelinin luoman soundin innostamana omalle levylleen enemmän hardrock -vaikutteita. Kakkosalbumi äänitettiin 1960-luvulle tyypilliseen tapaan vauhdilla eli tiettävästi äänityspäiviä oli vain kuusi eli levy käytännössä purkitettiin huhtikuussa 1969 aikaisemmin mainitsemissani lontoolaisissa huippustudioissa.   

Mikä Beck-Olasta tekee niin hyvän? Mainitsin jo intensiivisen yhteissoundin. Lisäksi muutamilla Beck-Olan kappaleilla kuuluu yllättävän voimakkaana Zeppelinin vaikutus, mutta ne kappaleet eivät suinkaan ole mitään plagiaatteja, vaan ne ovat ainoastaan Zeppelinin luoman uuden tyylin mukaisia.  Rod Stewart on vokalistina taas erinomainen, kuten aina.  Ron Woodin bassottelu täydentää hyvin Beckin kuvioita.  Kuten jo totesin uusi rumpali Newman on erittäin hyvä. Ei suinkaan mikään John Bonham, mutta bändin kokonaissoundia ajatellen kuitenkin mies paikallaan. Ja sitten kirsikkana kakun päälle tulee edesmennyt Nicky Hopkins (1944-1994), joka edellisalbumin vierailun jälkeen otettiin bändiin mukaan vakituiseksi jäseneksi. Nicky keventää mukavasti Beck-Olan muutoin ajoittain ehkä liiankin raskaaksi muuttuvaa hardrock-soundia. Nickyn soitossa on jotain vastustamattoman hienoa! Kun arvioidaan tätä levyä kokonaisuutena ei Nickyä voi silloin missään tapauksessa sivuuttaa. Hänen merkityksensä tämän levyn onnistumisessä on yllättävänkin suuri.     

Mutta palataan tuohon mitä alussa kirjoitin. Tämä on siis bändilevy. Väitteeni perustan sille että Beck on ollut Beck-Olalla mukana vain kahden kappaleen kirjoittajana ja vaikka hän on uskomattoman hyvä joillain tämän levyn kappaleilla, niin Beck-Olan kokonaisuus on hieno vain siksi että juuri nämä soittajat yhdessä äänittivät tämän levyn. He eivät siis ole pelkkiä Beckin säestäjiä, vaan täysiverisiä kokonaisuuden tekijöitä. En tiedä onko tällä “epäbalanssilla” osuuteensa siihen että kesällä 1969 tämä Beckin erinomainen bändi hajosi. Rod Stewart ja Ron Wood lähtivät Small Faces-bändiin, jonka uudeksi nimeksi tuli Faces  ja aika pian tämän jälkeen alkoi myös Rod Stewartin menestyksekäs sooloura joka on jatkunut näihin päiviin saakka. Ron Wood päätyi myöhemmin legendaariseen Rolling Stones  -yhtyeeseen, joka teki hänestä oikeasti rikkaan ihmisen.  Myös Nicky Hopkins lähti Beckin bändistä ja hänkin keikkaili Rollins Stonesien kiertueilla, tosin hän ei päätynyt vakiojäseksi kuten Wood.

Luulenpa ettei Beck enää saanut koskaan kasaan yhtä hienoa bändiä, tämä ei kuitenkaan lannistanut häntä, vaan hän jatkoi valitsemallaan taiteellisesti tinkimättömällä tiellä ja saavutti uusia merkkipaaluja myös ilman näitä huippusoittajia, joiden kanssa hänellä oli kunnia työskennellä vuosina 1968-69.

Hienosti rokkaava levy!  ♥♥♥♥ +

Harri Huhtanen 2023

Jeff Beck vieraili monessa yhtyeessä 1960-luvulla. Kirjoitan vieraili, koska yleensä nämä vierailut olivat hyvin lyhyitä. Julkisuuteen ja maineeseen Beck nousi Yardbirdsien pääkitaristina vuosina 1965-66. Hän peri Yardbirdsissä “kitarajumala” Eric Claptonin pestin, sillä kun bändi alkoi suuntautua enemmän pop-musiikkiin kuin bluesiin niin Eric päätti erota bändistä.  Bändi pyysi sitten pääkitaristiksi Jimmy Pagea, mutta tämä ei siinä vaiheessa ollut valmis luopumaan rahakkaasta sessiomuusikon pestistään ja suositteli heille Jeff Beckiä. Niinpä Beck päätyi siihen aikaan huippusuosittuun Yardbirds-bändiin. Hän ei kuitenkaan viihtynyt kiertueilla bändin kanssa ja niinpä hän jo syksyllä 1966 erosi bändistä eli hänen Yardbirds-pestinsä jäi vain runsaan vuoden pituiseksi.

Beck ei pitänyt kompromisseista eikä hän halunnut olla “taustamuusikko”,vaan oman tiensä kulkija. Siksi hän aloitti Epic-levymerkillä soolouransa vuonna 1968 ja tämä sooloura jatkui aina vuoteen 2022 saakka eli peräti 54 vuoden ajan!

Beckin ensimmäinen soololevy sisälsi lähinnä tunnettujen blues-artistien kappaleita eli kyseessä oli  cover-levy.  Sovitukset olivat kuitenkin “beckmäisiä” ja ennakoivat heavyrokin tuloa. Beckin säestäjät olivat myös sieltä kovimmasta päästä. Laulusolistina hänellä oli nykyinen multimiljönääri Rod Stewart, bassoa soitti nykyinen multimiljönääri ja pitkäaikainen Rolling Stones kitaristi  Ron Wood.  Muutamilla kappaleilla pianossa kuultiin legendaarista Nicky Hopkinsia.

Levy äänitettiin sen ajan parhaissa lontoolaistudiossa (Olympic, Abbey Road ja De Lane Lea).   Vaikka albumin kappaleet ovat enimmäkseen cover-biisejä on niiden toteutus ja bändin kokonaissoundi sen verran komea, että ei tästä levystä voi olla pitämättä eikä tämä ole yhtään vanhentunut eli 54 vuoden varttuneeseen ikään päässyt Truth kuulostaa erinomaiselta  myös vuonna 2023!

HYVÄ LEVY!   ♣♣♣♣

Harri Huhtanen 2023