Boksin ensimmäinen Blu-Ray -levy on musiikin osalta samansisältöinen kuin CD -levyt 1 ja 2:

5 A.M. / Rattle That Lock /  Faces Of Stone /  What Do You Want From Me /
The Blue /  The Great Gig In The Sky /  A Boat Lies Waiting /  Wish You Were Here /  Money
In Any Tongue /  High Hopes /  One Of These Days /  Shine On You Crazy Diamond (Parts 1-5) /  Fat Old Sun /  Coming Back To Life /  On An Island /  Today /  Sorrow /  Run Like Hell /
Time /  Breathe (In The Air) (Reprise) /  Comfortably Numb

Konserttifilmin lisäksi levyllä on Pompeii Then And Now -dokumentti

Toinen BD -levy onkin sitten tämän boksin varsinainen täky, sillä se sisältää harvinaista materiaalia myös muista vuosien 2015-2016 konserteista:

Bonus concert film, South America 2015  (6 kappaletta)
Bonus concert film, Wroclaw, Poland 2016 (5 kappaletta Wroclaw’n NFM sinfoniaorkesterin kanssa)
Kiertuedokumentit: Eurooppa 2015, Etelä-Amerikka 2015, Pohjois-Amerikka 2016, Eurooppa 2016
David Gilmour: Wider Horizons (BBC -dokumentti)

Harri Huhtanen 2017

Eilen palattuani Sisiliasta (2.10.17) kävin levykauppa Äxstä noutamassa Gilmourin uunituoreen  Live At Pompeii Deluxe boksin, jossa on 2CD:tä ja 2 Blu-Ray levyä.  Lisukkeena on postikortteja, yksi juliste, kahdeksan sivuinen haastattelu  sekä kovakantinen parikymmentä sivuinen kirjanen.

Heti kärkeen pitää todeta, että kirjallinen materiaali on melkoinen pettynyt, sillä sinänsä hieno kovakantinen pikkukirjanen sisältää lähinnä still -kuvia elokuvasta, postikortit eivät ole kovin kummoisia ja kiertuejuliste ei tuo mitään uutta informaatiota.  Kun lisäksi professori Mary Breadin kahdeksan sivuinen haastattelu on äärimmäisen ”yleisöystävällinen” eli pinnallinen eikä se sisällä mitään uutta tietoa sellaiselle joka on käynyt Pompeiissa, kuten minä vuonna 2010, niin kirjallisesta ja kuvamateriaalista jää vähän pettynyt fiilis.

Audio CD:eitä on kaksi ja niillä on melkein koko konsertti. Sanon melkein koko konsertti, koska jostain minulle käsittämättönästä syystä Rattle That Lock  –albumin kappale The Girl in the Yellow Dress , jonka Gilmour soitti molempina iltoina Pompeiissa, on jätetty CD:eiltä pois. Ehdin tänään kuunnella vain ykkös CD:n ja siitä varmistui asia josta taisin jo aikaisemmin mainitakin että Pink Floydin ja Gilmourin musiikki on parhaimmillaan levyltä kuunneltuna (tai sitten oikeasti livenä).

Vaikka kävin katsomassa elokuvateatterissa Gilmourin konsertin ja vaikka äänenlaatu ja kuvanlaatu siellä oli sellainen johon tavallisen kaduntallaajan on mahdotonta kotioloissa päästä, niin silti nyt kun kuuntelen konserttia tavalliselta CD:ltä kuulostaa se entistä paremmalta. Erityisesti Gilmourin persoonallista kitaratyöskentelyä on kiva kuunnella levyltä, jolloin kaikki visuaaliset, häiritsevät elementit on poistettu kuvioista.

Harri Huhtanen 2017

94-vuotiaana vuonna 2014 kuollut  Pete Seeger on yksi Amerikan kaikkien aikojen tunnetuimpia folk-artisteja. Harva varmaan osaa edes kuvitella ,että hänellä ja progressiivisen rockin huippukitaristi David Gilmourilla on joskus muinaisuudessa ollut mielenkiintoinen yhteys toisiinsa. Gilmour paljasti asian vuonna 2015 eräässä BBC:n haastattelussa:
– My only actual guitar instruction was with Pete Seeger’s guitar tutor record. It was an LP with a big book, it had all the chords that you might need.
Gilmour siis kertoi opetelleensa kitaransoiton Pete Seegerin kitaransoitto-oppaan avulla! Kieltämättä monissa Gilmourin säveltämissä kappaleissa on folk-sävyjä, mutta toisaalta on todettava, että aika nopeasti Gilmour erkani Seeger -moodista ja lähti kulkemaan ihan omia polkujaan sekä soitossaan että laulussaan. Tämä on helppo havaita esim. Pink Floydin vuoden 1994 Division Bell -albumin upeasta päätöskappaleesta High Hopes, joka kuultiin myös Pompeiin konsertissa ykkössetin päätöskappaleena. Vuoden 2015 Rattle That Lock -albumilta kuultiin pasifistinen ja vaikuttava In Any Tongue, jossa on samanlaista uljasta dramatiikkaa ja laulua kuin High Hopesilla.  Parhaimmillaan Gilmour on aivan omassa kategoriassaan ja vaikka vuoden 1979 Pink Floyd albumia The Wall  yleisesti pidetään Roger Watersin luomuksena on tällä tupla-albumilla mukana muutamia todella upeita Gilmourin sävellyksiä, kuten Goodbye Blue Sky.

Harri Huhtanen 2017

Teknisesti David Gilmour ei varmaankaan ole maailman paras kitaristi. Hänellä ei myöskään ole muodollista koulutusta kitaransoittoon, vaan hän on itseoppinut, kuten suuri osa merkittävistä rock-kitaristeista.  Tämä ei kuitenkaan ratkaise lopputulosta, sillä valitettavasti pelkkä tekninen taituruus voi johtaa kylmänkalseisiin lopputuloksiin. Siksi kaikki SUURET rockkitaristit ovat omanlaisiaan, sellaisia joiden soundin tunnistaa ja joiden soundi menee kuulijan luihin ja ytimiin. Nykyään on ehkä vanhahtavaa ja erikoista puhua HUMANISMISTA, mutta haluan nyt tässä yhteydessä käyttää tätä sanaa, ehdottomasti. Olen kuullut levyiltä ja livenä  monia teknisesti taitavia kitaristeja, jotka eivät ole tehneet minuun mitään vaikutusta, koska heidän soitostaan on puuttunut se kaikkein tärkein eli sielukkuus. Sen sijaan Neil Young, Eric Clapton, Jimmy Page, Peter Green, George Harrison, Carlos Santana, Richie Blackmore, Alvin Lee… vain muutamia mainitakseni, ovat kaikki sielukkaita, omanlaisiaan kitaristeja, joiden soitto ei varmaankaan ole Segovia-asteikolla täydellistä, mutta joiden soiton kuuntelu on suuri nautinto koska se on sielukasta ja siinä kuuluu yksilöllinen, tunnistettava soundi. Tähän samaan mestarien joukkoon kuuluu kiistatta David Gilmour.

Pompeiissa Gilmourin kitaransoitto ei ollut välttämättä pääosassa, koska konsertin fokus oli selvästi Pink Floydin kappaleissa, mutta kyllä nämä klassikot oli valittu siten että monissa niistä Gilmour pääsi  esittelemään vahvinta osaamistaan. Ennen konserttia tehdyssä haastattelussa Gilmour totesikin ,että yleensä konsertin alussa hän jännittää kovasti mutta ensimmäisten kappaleiden jälkeen konsertti ja musiikki vie mukanaan ja jännitys katoaa. Tämän huomasi erityisesti konsertin päätöskappaleessa Comfortably Numb, jossa Gilmour soitti upean kitarasoolon, eikä se suinkaan ollut ainoa konsertin kohokohta…

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2017

Elokuvanäytöksessä korostuivat selkeästi klassiset Pink Floyd -kappaleet.  Konserttien täydellisistä settilistoista huomataan kuitenkin että ihan kiitettävästi Gilmour oli ujuttanut mukaan kappaleita myös uusimmalta soololevyltään Rattle That Lock (2015).   Levyllä on kymmenen kappaletta, joista Gilmour soitti molempina Pompeiin iltoina seitsemän eli suurimman osan.  Alla olevat esitettiin näissä kahdessa konsertissa, muttei näitä kaikkia kuitenkaan kuultu elokuvateatterissa:

5 A.M.
Rattle That Lock
Faces Of Stone
A Boat Lies Waiting
In Any Tongue
The Girl In The Yellow Dress
Today

Molempien konsertien perusrakenne oli samanlainen eli Set 1 (11 kappaletta), Set 2 (9) ja  Encore (3) eli yhteensä 23 kappaletta, joista siis vain kahdeksan edusti Gilmourin omaa soolotuotantoa.  Molempina iltoina kuultiin 7 Rattle That Lock kappaletta ja On An Island (2006) albumilta mukaan oli päässyt nimikappale. Peräti 65% esityksistä oli siis poimittu Pink Floydin tuotannosta.

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2017     

Huom. alla erään Pompeiin – konsertti bootleg-CD:n takakansi. Kaikkia näitä kappaleita EI kuultu Pompeii – konsertin elokuvateatteri -versiossa.

Turun näytöksessä yleisö olisi yllättävän ”nuorta”. Käytännössä ne jotka ovat kokeneet Pink Floydin ensi vaiheessa 1960- ja 1970-luvuilla ovat nykyään 50-70 -vuotiaita. Sen verran vanhasta musiikista tässä  nyt puhutaan. Arvioni mukaan Turun näytöksen yleisö sijoittui suurimmaksi osaksi ikähaarukkaan 25-50 -vuotta eli monikaan heistä ei ollut kokenut Pink Floydia ensi vaiheessa. Lisäksi Suomessa se ei ylipäätään ole ollut mahdollista, koska bändi ei täällä ole keikkaillut lukuunottamatta Lahden keikkaa 1989 ja sekin Suomen keikka taisi johtua siitä ,että Pink Floydin valtavan ääni- ja valokaluston siirtämiseen Neuvostoliittoon meni niin paljon aikaa, että heidän piti sopia joku keikka välipäiväksi. Lahden keikalle olisin halunnut, mutta en päässyt, sillä se loppuunmyytiin  hetkessä.

En siis ole koskaan ollut Pink Floydin keikalla, vaikka olen kirjoittanut aika paljon bändistä (mm. RARE-lehdessä julkaistu kolmiosainen historiikki 1990-luvulla). Nykyään kun alkuperäistä tai edes MKII Pink Floydia ei enää voi konsertissa nähdä ja kokea jää kokemus Pink Floydin musiikista erilaisten tallenteiden sekä David Gilmourin ja Roger Watersin konserttien varaan.   Erityisesti Roger Waters on 2000-luvulla kiitettävästi kiertänyt maailmaa esittäen Pink Floydin tunnetuimpia teoksia (mm. The Wall sekä The Dark Side Of The Moon). Gilmour on paljon maltillisemmin käyttänyt keikoillaan Pink Floydin klassikkoja, paitsi viime vuoden (2016) kiertueella, jolloin suurin osa settilistan biiseistä oli Pink Floydia.

Tavallaan olisin toivonut enemmän uudistumista. Tiedän että se olisi vaatinut paljon rahaa ja aikaa uudistaa videot ja valoshow.   En tiedä onko kysymys siitä että Gilmour halusi kunnioittaa alkuperäisiä Pink Floydin 1970-luvun live-esityksiä vai siitä, ettei hänellä ollut rahaa, aikaa tai uskallusta uudistaa videoita ja valoshowta.  Nyt nähtiin samat videot ja samat laser-efektit jotka nähtiin jo 1970-luvun keikoilla. Toisaalta vanha sanonta sanoo että jos jokin toimii, niin älä muuta sitä. Erityisesti aavemaisessa Pompeiissa valoshow näytti jo elokuvateatterissa erittäin upealta ja uskon että moninkertaisesti hienompi kokemus olisi ollut paikan päällä.

Tämän konsertin yleisön reaktioista on vaikea päätellä oikeastaan mitään. Toisaalta ei Pink Floyd ole koskaan ollut mikään teinien huudattaja -bändi. Sen että keikka on kuvattu  2000-luvulla eikä 1970-luvulla huomasi erityisesti siitä että varmaan joka viidennellä katsojalla oli kännykkä, jolla he kuvasivat showta koko ajan. Jos he olisivat vain ottaneet valokuvia olisivat kädet ja kännykkä laskeutuneet välillä, mutta aika monen katsojan kohdalla näin ei tapahtunut.   Ja jos kuvaat kahdella kädellä konserttivideota, et voi edes taputtaa esityksen päättyessä, vaan sinun pitää koko ajan keskittyä kuvaamiseen!

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2017

Nykyään lähes kaiken (julkisen) tiedon saa netistä, pahimmassa tapauksessa jopa etukäteen. Tämä valitettavasti väljentää kokemuksia, jotka aikaisemmin olivat ainutlaatuisia. Kun 1980-luvulla meni rockkonserttiin ei ollut nettiä mistä lukea mitä artisti tulisi esittämään. Parhaimmassa tapauksessa löysi ennen konserttia jonkin artikkelin jostain rocklehdestä jossa kerrottiin jotain yleisluontoista konsertista. Tarkkoja settilistoja ei siihen aikaan yleensä kirjattu minnekään julkiseen mediaan – ja jos kirjattiin niin vasta jälkikäteen.

Halusin mennä Gilmourin teatterikonserttiin ”neitseellisenä” eli tarkoituksellisesti en selvittänyt mitä tulisin kuulemaan, vaikka se olisi ollut äärimmäisen helppoa.  Luulin meneväni kuuntelemaan Gilmourin soolotuotantoon pohjautuvaa konserttia, mutta olisihan minun pitänyt tajuta, että totta kai eurooppalainen yleisö haluaa ensi sijaisesti kuulla Pink Floydin legendaarisia hittejä!  Eikä Gilmour tuottanut heille pettymystä, vaikka hän oli juuri hiljattain julkaissut erinomaisen soololevyn. Gilmour ei uskaltanut tai ei halunnut pettää yleisön odotuksia, varsinkin kun varsinainen Pink Floyd ei ollut keikkaillut Euroopassa vuoden 1994 jälkeen eli taukoa oli pidetty jo 23 vuotta joka on valtavan pitkä aika!

Vaikka Kinopalatsin teatterissa äänentoisto ja kuvanlaatu olivat aivan huippuluokkaa, niin hieman aluksi petyin kun huomasin että tulisinkin kuulemaan ”Greatest Hits Of Pink Floyd” -konsertin. Konsertin edetessä aloin kuitenkin tajuta, että tästähän pohjimmillaan live-konserteissa on kysymys: yleisö odottaa kuulevansa jotain ja jotta artisti olisi jatkossakin suosittu artisti, joutuu hän aina jossain määrin mukautumaan yleisön odotuksiin. Jos Gilmour olisi esittänyt vain soolotuotantoaan olisi yleisö varmaan poistunut hieman pettyneenä areenalta. Sitä paitsi lähes kaikki tuntevat Pink Floydin 1970-luvun mestariteokset, mutta harvassa ovat ne fanit, jotka tuntevat Gilmourin soolotuotantoa.

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2017

Viime kesäkuussa uutisoin David Gilmourin Euroopankiertueesta.  Heinäkuussa 2016 Gilmour palasi 45 vuoden tauon jälkeen Pompeiihin, jossa kuvattiin 1970-luvun alussa, tyhjässä amfiteatterissa legendaarinen Pink Floyd Live At Pompeii konserttielokuva. Legendaariseksi elokuvan teki kuvauspaikan lisäksi se erikoinen tosiseikka, että bändi soitti silloin tyhjällä Areenalla eli kuulijoina olivat vain Pompeiin muinaisten roomalaisten ”haamut” 2000 vuoden takaa!  Legendaarinen on myös tämä toinen konsertti, koska se on tiettävästi ensimmäinen kerta kun Italian viranomaiset ovat sallineet rockkonsertin tässä mystisessä rauniokaupungissa. Myös heinäkuun 2016 konsertti kuvattiin ja se ilmestyy syyskuussa 2017 ajalle tyypilliseen tapaan useassa eri formaatissa (4LP, 2CD, 2DVD, 1BD jne.). Laajin julkaisu käsittää Pompeiin konsertin lisäksi materiaalia myös Puolan Wroclawn konsertista sekä vuoden 2015 Etelä-Amerikan kiertueelta. Lisäksi on uutisoitu, että elokuva tulisi syksyllä myös maailmanlaajuisesti kertaluontoiseen teatteriesitykseen. Finnkino on luvannut esittää elokuvan 13.9.2017 peräti kymmenessä Suomen kaupungissa!  Tässä tarkempia tietoja alla olevan linkin avulla:

http://www.davidgilmourcinematickets.co.uk/

20170729hh