The Doors: An American Prayer 1978, osa 2

An American Prayer ilmestyi viivästysten jälkeen marraskuussa 1978. Levy auttoi laajentamaan Morrisonin hieman yksipuoliseksi jäänyttä henkilökuvaa. Manzarek kertoi: ”Luulenpa, että ihmiset yllättyvät melkoisesti , sillä he pitävät Jim Morrisonia nahkaan pukeutuneena Helvetin lähettiläänä, ulvovana maanikkona, villinä Liskokuninkaana. Kun he kuulevat Jim Morrisonin lukevan runojaan, oppivat he tuntemaan sen puolen Jimmorrisonindexistä, jonka minä tunsin jo perustaessamme The Doorsin: herkän ihmisen, vähäpuheisen kaverin, haavoittuvan. Luulenpa, että juuri se järkyttää ihmisiä”.

Yllä oleva on lainaus RAREssa 1990‑luvun loppuolella julkaisemastani The Doors ‑historiikista. Kun Jim Morrsion kuoli kesällä 1971, joutuivat bändin muut jäsenet pulaan. He luulivat ,että vaihtoehtoja oli vain kaksi: lopettaa tai jatkaa. Valitettavasti he eivät ymmärtäneet ,että maailmanlaajuista mainetta saaneella bändillä on aina kolmaskin vaihtoehto eli odottaminen. The Doorsin miesten olisi ehdottomasti pitänyt odottaa ja valmistella uusi materiaalia rauhassa. Nykyään suurien bändien kohdalla on aivan normaalia, että levyjen julkaisuväli on 5‑15 vuotta. Toisin oli 1960‑ ja 1970‑luvuilla, jolloin usein bändien levytyssopimuksissa edellytettiin varsin nopeaa julkaisutahtia. The Doors päätti jatkaa ilman Jimiä ja mikä kauheinta he päättivät julkaista uusia levyjä vanhaan levy per vuosi tahtiin. Tuon tuhoisan päätöksen seurauksena syntyi kaksi huonoa The Doors ‑levyä, joista jälkimmäinen oli niin huono, että bändi tajusi lopettaa. Onneksi lopettamispäätös ei ollut ehdoton, vaan Morrisonin runonauhoitukset innostivat bändin palaamaan vielä kerran levytysstudioon.

Jim Morrison on 37 vuotta kuolemansa jälkeen edelleen elävä legenda. Siksi ne muutamat tunnit runonlausuntaa, jotka hän on nauhoittanut vaativat säestäjiksi maailman parhaat Jim Morrison‑muusikot, joita on vain kolme eli Krieger, Densmore ja Manzarek. Ainoastaan heillä on jonkinlainen käsitys siitä mihin Morrisin pyrki ja siksi vain he voivat lähteä arvailemaan sitä minkälaisen musiikillisen sovituksen Jim olisi halunnut runojensa taustalle.

jim morrison1784.jpegTällä levyllä Jim Morrison on kerrassaan magnificent! Myös klassisilla Doors‑levyillä hän on fantastinen, mutta tällä levyllä hän todella tuo itsestään esiin monia uusia puolia. Jim Morrison halusi, että hänet muistettaisiin runoilijana, mutta suuren yleisön mielessä hän on ikuisesti kapinallinen alkoholiin ja mahdollisesti huumeisiin kuollut rocktähti. Elävässä elämässä ja varsinkin tällä levyllä totuus on kuitenkin toinen. Jim on tällä levyllä AITO runoilija. Levyn lopullinen arvo riippuukin siitä, miten arvioidaan runojen musiikillinen säestys, joka on tehty runoilijan kuoleman jälkeen. Kuten edellä totesin on jäljelle jäänyt Doors‑ miehistö aivan varmaan paras kokooonpano musiikkilisesti toteuttamaan Jim Morrisonin ajatuksia.

Sanotaan, että Luovuus ja Hulluus kulkevat käsi kädessä. Koulutestissä Jimin älykkyysoisamäärksi saatiin huikeat 149 (alle 1% väestöstä saavuttaaa tämän tason). Toisenlaisella luonteella Jimin olisi valinnut poroporvarillisen ammatin, mutta kun älykkyyteen liittyi nimenomaa tarve tulla suureksi runoilijaksi ja ajatus siitä, että on parasta palaa suurella liekillä ohikiitävä hetki kuin kuolla pystyyn, niin lopputulos oli yleisön kannalta hieno, mutta taiteilijan kannalta onneton. Jim teki kourallisen loistavia levyjä ja äänitti muutaman tunnin runojaan, mutta sen jälkeen kaikki olikin jo ohi. Jos Jim olisi viettänyt puhtoista elämää, olisi hän tätä kirjoittaessa vasta 64‑vuotias! Ehkä Jim ei halunnutkaan elää 64‑vuotiaaksi, ehkä hän halusinkin kuolla nuorena. Ehkä?

Erinomainen levy !  * * * * ½

Harri Huhtanen 2008

The Doors: An American Prayer 1978, osa 1

jim-morrison-grammys2

Jim Morrison oli kirjoittanut runoja jo murrosikäisenä. Ensimmäiset vihkot hän hukkasi, mutta onneksi Kalifornian Venicessä 1965 kirjoitetut runovihkot säilyivät. Niiden materiaalia käytettiin monilla Doors‑albumeilla. Jim Morrsonille ei kuitenkaan riittänyt menestys The Doorsien kanssa, vaan hän halusi tunnustusta myös itsenäisenä runoilijana. Niinpä hän maaliskuussa 1969 äänitti Elektra Sound Recorders studiolla runojaan ilman säestystä. Äänitysinsinööri John Haeny valmisti sessioista tunnin masternauhan, jonka Jim Morrison vuonna 1971 otti mukaansa Pariisiin. Siellä Jim antoi nauhan eräälle ystävälleen, joka piti sen piilossa yli 20 vuoden ajan.

jim_morrison_tribute_ii_by_kluckham-d5ngrfrViimeisenä syntymäpäivänään (8.12.1970) Morrison otti uudestaan yhteyttä John Haenyyn , jonka kanssa hän Los Angelesin Village Recorders studiossa äänitti yhdessä maratonsessiossa huomattavan osan silloisesta runotuotannostaan. Näistä nauhoista oli tarkoitus myöhemmin julkaista runolevy. Morrsionin kuoleman vuoksi nauhat jäivät kuitenkin unohduksiin aina vuoteen 1976 saakka, jolloin John Densmore otti yhteyttä Haenlyyn ja kysyi: ”Mitä Jimin nauhoituksille tapahtui? Onko sinulla kopiota niistä?” Densmoren suureksi iloksi Haeny kertoi, että hänellä oli edelleen masternauhat. Koska Morrison oli aina halunnut tehdä runolevyn päättivät Densmore, Krieger ja Manzarek yhdistää voimansa ja ryhtyä työstämään Morrisonin nauhoituksia. He kutsuivat alkuperäisissä sessiopissa olleen Jimin ystävän Frank Lisciandron tuottamaan levyn.

Aluksi Doors ‑miehet valmistelivat An American Prayer ‑levyä salassa, mutta kun huhut kiihtyivät päätti John Densmore kesällä 1977 kertoa lehdistölle asiasta: ”Olemme työstäneet näitä runoja jo vuoden ajan, mutta viime kuukausina homma on muuttunut vakavammaksi ja olemme tavanneet toisiamme pari kertaa viikossa”. Densmore antoi myös ennakotietoja levyn sisällöstä: ” Siitä tulee ikään kuin elämänkerta: Jimin lapsuus, teini‑ikä, nuoruus ja julkinen elämä. Koska se on 16‑raitanauhoitus sävellämme uutta musiikkia runojen taustalle ja lisäksi käytämme vanhaa materiaalia sekä kertomuksia, joita Jim kertoi elokuvia tehdessään”.

jatkuu…

Harri Huhtanen 2008

The Doors: Full Circle 1972

Tämä arvostelu ilmestyi vanhassa Winterludessa jo vuonna 2007. Julkaisen sen uudestaan ainoastaan siksi, että kyseessä on valitettavasti kuitenkin ns. virallinen The Doors -levy ja jotta arvostelusarjani kattaisi kaikki viralliset julkaisut piti tämäkin juttu ainakaan kirjoittaa. Kenenkään ei kuitenkaan kannata aloittaa Doorsiin tutustumista tästä levystä, joka kovin huonosti edustaa sitä mitä bändi parhaina päivinään oli…

doorsmaxresdefault

The Doors -yhtye on hyvä esimerkki siitä, miten matematiikka ei toimi musiikkia arvioitaessa. Bändin miehet päättivät jo alussa, että tuotot jaetaan tasan eli jokainen saa 25%. Sinänsä se oli harvinaisen reilu sopimus jota myös Jim halusi kunnioittaa. Jimin kuoleman jälkeen julkaistut kaksi ”The Doors” ‑levyä todistavat kuitenkin aika vakuuttavasti, että 75% Doors ‑”kapasiteetista” ei pystynyt tuottamaan lähellekään 75%:n musiikillista tasoa. Miksi Doorsin levyjen taso laski niin rajusti Jimin kuoleman jälkeen? Uskon, että syynä oli katalyysin puutteen aiheuttama alisuorittaminen. Jim toimi bändin katalysaattorina ideoineen ja innosti bändin miehet 110%:iin suorituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen bändin miehet jäivät ilman ”majakkaansa” ja alkoivat ajelehtia pimeällä merellä, vailla suuntaa ja kotisatamaa.

Other Voicesilla (1971) bändi pystyi vielä hyödyntämään L.A. Woman ‑sessioiden ylijäämämateriaalia ja siksi ensimmäisellä post‑Morrison albumilla on edes joitain valonpilkahduksia. Viimeisellä, uutta materiaalia sisältävällä, studioalbumilla bändi oli kuitenkin täysin omillaan ja sen myös kuulee! Uskomatonta, miten niin kuuluisat ja niin taitavat muusikot menevät julkaisemaan jotain niin huonoa! Albumi vaikuttaa kootun ns. Citymarket ‑periaatteella eli on kierrelty hyllyjä ja otettu paketti sieltä sun täältä ja menty sitten kassalle. Levylle on äänitetty sikisokin rokkia, progea, jazzia ja Mungo Jerry‑tyyppistä vähän glam‑rokkiin suuntautuvaa irroittelua. Levyn kannet ovat psykedeelisen mahtipontiset: kuvissa on elämän kehä syntymästä kuolemaan, mutta itse musiikista on mahtipontisuus ja syvällisyys todella kaukana! Mukana on sekä tarkoituksellista että tahatonta huumoria , mutta sitäkin on niin vähän, ettei levy toimi edes irtiottona vakavasta Doors‑perinnöstä. Siinä ehkä onkin Full Circlen (1972) suurin synti. Levy ei ole mitään perusteellisesti, vaan kaikkea vain ihan vähän. Levyllä ei ole kantavaa musiikillista tai filosofista teemaa, vaan se on pelkkä sekalaisesta musiikista koostuva muodoton möhkäle. Yksikään Full Circlen kappaleista ei saa minussa emotionaalista tai edes älyllistä kosketuspintaa. Tämä levy jättää minut täysin kylmäksi ja jos joku onnistuu todistamaan ,että Full Circle on hyvä levy, niin silloin minun täytyy nopeasti korjata kaikki tekstini, joissa mainitsen olevani Doors‑fani muotoon ”Jim Morrison” fani. Minulle Full Circle ei edusta oikeaa Doorsia. Ajatuksellisesti ja jopa musiikillisesti tämä levy on varsin kaukana kaikista alkuperäisistä Doors‑albumeista, vaikkakin levyllä soittaa 75% alkuperäisistä muusikoista. Sävellykset ja sanoitukset ovat lähes ala‑arvoisia. En löydä tältä levyltä mitään muuta positiivista kuin Kriegerin kitaroinnin, joka sekin on kuin varjo siitä mitä kuulemme parhailla Doors‑levyillä. Yleensä kuuntelen arvostelemani levyt vähintään 10 kertaa, mutta tätä levyä en kerta kaikkiaan pystynyt kuuntelemaan kuin kaksi kertaa. Saattaa olla, että jotain tärkeää jäi minulta huomaamatta, mutta kun Doors‑levyllä on sellaisia ”huumori‑ kappaleita” kuin The Mosquito, niin kahdessa kuuntelukerrassa on täsmälleen kaksi kertaa liikaa.

Doorsien huonoin levy!   * * +

Harri Huhtanen 2007

The Doors: Other Voices 1971

Jim Morrison kuoli hämärissä olosuhteissa Pariisissa 3.7.1971. Bändi joutui vaikean kysymyksen eteen. Levytyssopimus Elektran kanssa oli päättynyt. Olisiko järkevää tehdä uusi sopimus THE DOORS‑nimellä kun bändin kantava voima oli siirtynyt autuaammille soittomaille? Manzarekilla ja kumppaneilla oli jo purkissa melkoisesti julkaisematonta materiaalia alkuvuoden L.A. Woman ‑sessioista sekä kevään ja kesän harjoituksista, joita he olivat jatkaneet ilman Morrisonia siinä toivossa, että Jim Pariisista palatessaan viimeistelisi materiaalin ja he voisivat julkaista uuden levyn jo 1972.

Doors46878f90f58f4c61ce3567ad5d9a226676a402dfNeuvottelujen jälkeen bändi päätyi solmimaan vanhalla nimellä uuden sopimuksen Elektran kanssa. Jo lokakuussa 1971 uusi Other Voices ‑levy oli kaupoissa ja vanhan bändinimen voimalla se nousi Amerikan myyntilistalla sijaluvulle 31. Ilmeisesti suuri yleisö ei ollut vielä täysin käsittänyt, että The Doorsin kohdalla kaikki oli nyt muuttunut. Bändistä oli jäljellä enää nimi, joka kertoi legenadaarisesta menneisyydestä, joka ei kuitenkaan koskaan palaisi.

Other Voicesilla on monta pahaa ongelmaa, suurin liittyy lauluosuuksiin. Pääsääntöisesti ne ovat samaa luokkaa kuin millä tahansa tuon ajan amerikkalaisella keskiverto ‑rockbändillä. Toinen paha ongelma on musiikki, joka ajoittaisista valonpilkahduksista huolimatta on keskitien rokkia tympein countryvaikuttein höystettynä. Ajoittain materiaali on niin kamalaa, että tuskin edes Morrison olisi saanut siihen mitään tolkkua.

Tasolasku loistavan L.A. Womanin jälkeen on huikea, tämä on varmaan rockhistorian suurimpia vapaita pudotuksia! Jälkikäteen ajatellen Other Voices olisi kyllä pitänyt jättää julkaisematta tai ainakin julkaista jollain aivan muulla nimellä (esim. ”minor Doors” tai ”Doors without soul” tai ”Manzarek et al minus Morrison”).

Levyn huonoimmat kappaleet ovat niin kamalia, etteivät ne tässä yhteydessä ansaitse edes mainintaa. Kuka antaa kappaleensa nimeksi: I’m Horny, I’m Stoned, varsinkin kun biisi ei ole hardrokkia tai bluesrokkia, vaan merkillinen sekoitus ragtimea, glam‑rokkia ja ”keijumusiikkia”. Tosin saattaa olla, että tästäkin biisistä vielä kaukaisessa tulevaisuudessa tulee kuuluisa camp‑piireissä, sillä ultimaattia mauttomuutta biisistä ei tosiaankaan puutu.

Ongelma on asenne ja sanoma. Morrisonin edustama bändi teki vakavaa musiikkia, jossa tutkittiin ihmismielen syvimpiä sopukoita ja jossa oli paljon jylhää dramatiikkaa. Other Voices on aivan eri maailmasta. Se on ikään kuin soundcheck jotain kokonaisuutta varten, joka ei koskaan valmistunut. Levyllä ei ole selkeää musiikillista koherenssia, ei suuntaa, ei teemaa. Tällä levyllä soittavat taitavat muusikot, joiden muusa on jättänyt heidät tyhjän päälle.

doors-cd-other-voices-full-circle-5.gifTotaaliselta katastrofilta Other Voicesin pelastavat avauskappale In The Eye Of Sun sekä levyn paras veto Ships w/ Sails, joka muistaakseni julkaistiin myös singlenä. Erityisesti jälkimmäisessä kappaleessa on jotain uutta, jotain sellaista jota jalostamalla post Morrison Doorseista olisi voinut sittenkin tulla jotain muuta kuin tympeä keskiverto‑bändi.

Myöhempinä vuosina bändin jäsenet ovat itsekin tajunneet, että levy oli musiikillisesti floppi, sillä kesti valtavan pitkään ennen kuin albumia edes julkaistiin CD:nä. Vasta 1995 pieni Butterfly‑merkki julkaisi kaksi post‑Morrison levyä yhdellä 79 minuutin CD:llä. 1999 julkaistulle Doorsien ”täydelliselle” studioalbumien kokoelmalle post‑Morrison levyjä ei kuitenkaan kelpuutettu, samaten ne loistavat poissaolollaan 2007 julkaistulla 40‑juhlavuosisarjalla.

Keskinkertainen levy    * * * –

Harri Huhtanen 2007

The Doors: L.A. Woman 1971

doors193449_1Alkuperäisen bändin viimeiseksi jääneen kuudennen albumin äänitysvaiheet olivat melko värikkäät. Loppuvuodesta 1970 bändi vetäytyi pitkäaikaisen tuottajansa Paul Rothchildin kanssa Sunset Sound studioille. Bändin äänittäessä legendaarista Riders On The Stormia Paul romahti täysin ja hoki: ”en voi enää jatkaa tätä…”. Äänittäjä Bruce Botnick muistelee Paulin myös sanoneen hänelle, ettei hän enää jaksa yrittää koota albumia musiikista, joka on ”cocktail jazzia”. Myöhemmin Paul kutsui bändin koolle ja selvitti tunteellisessa puheessaan: ” Olen väsynyt, ettekä te tarvitse minua sanomaan mitä pitäisi tehdä”. Paul otti siis ”lopputilin” ja bändi jäi ilman tuottajaa. Botnickin johdolla miehet päättivät äänittää levyn nopeasti livenä Doors Workshopissa. Jim lauloi kylpyhuoneessa kun muut soittivat toisissa huoneissa. Musiikki purkitettiin 24 ‑raitanauhurille jota oli aikaisemmin käytetty bändin live‑konserttien äänityksissä. Kaiut, kompressorit ja limitterit hylättiin ja Bruce äänitti koko homman perussysteemeillä. Bruce kehuu Jimin ahkeruutta. Brucen mukaan Jim työskenteli L.A.Woman ‑sessioissa aamusta iltaan ‑ja vieläpä selvin päin! Niinpä koko levy saatiin purkitettua kuudessa päivässä! Miksaus tehtiin länsi Hollywoodissa, Poppi ‑studiolla. Vierailevina muusikkoina levyllä kuullaan Elvis ‑basisti Jerry Scheffiä sekä rytmikitaristi Marc Bennoa.

Keväällä 1971 julkaistu L.A.Woman on erinomainen levy, muttei ehkä sittenkään niin täydellinen kuin muistelin. Bändi ja erityisesti Jim ovat hyvässä vedossa, todellisia klassikkokappaleita levyllä on ainakin kaksi: L.A. Woman sekä Paulin aliarvioima Riders On The Storm. Muilta osin levy koostuu  taidokkaista bluesrock‑ ja blues‑ralleista. Ykkös‑ ja kakkoslevyn Doors ‑magiaa ei minusta kuitenkaan täysin saavuteta.

jimmorrison_markbenno_lawoman40‑vuotisjuhlajulkaisulla soundit eivät ole yhtä hyvät kuin muilla sarjan albumeilla. En tiedä mistä tämä johtuu. Onko niin, että masternauha on sittenkin kapea‑alaisempi kuin Rotchildin hyvissä studioissa tuotetut masternauhat? En tiedä. Basso kuulostaa muutamilla kappaleilla jäävän täysin taka‑alalla ja koko esityksestä tulee siten liian ohut ja diskanttivoittoinen.  Kritiikistä huolimatta levyllä on enemmän vahvuuksia kuin heikkouksia. Bändi soittaa hyvin yhteen ja Jimin laulu on erittäin energistä ja fokusoitunutta. Yksinään Riders On The Storm nostaa tämän levyn korkealle tavallisten rocklevyjen yläpuolelle. Myös avauskappale, muutoksesta kertova The Changeling on hieno. Tavallaan Jim siinä (alitajuisesti) jättää hyvästejä faneilleen:

I’m leaving town /  On the midnight train
Gonna see me change / Change, change

Levyn the-doors-riders-on-the-storm-stereo-rhinopäätöskappaleessa, Riders On The Stormissa Jimin lyriikka saa jo lähes shakespearelaiset mittasuhteet hänen pohtiessaan elämän tarkoituksettomuutta:

Riders on the storm /  Riders on the storm
Into this house we’re born  /  Into this world we’re thrown
Like a dog without a bone  / An actor out on loan
Riders on the storm

40‑vuotisjuhlajulkaisulla on vain kaksi bonuskappaletta, mutta niistä ensimmäinen on sitäkin merkittävämpi eli Orange County Suite. On käsittämätöntä, että bändi jätti näin upean kappaleen virallisten levyjensä ulkopuolelle.

Kirjoitan tätä arvostelua nyt vähän sekavin tuntein. Toisaalta L.A Woman on suuremmoinen levy, mutta toisaalta siinä ei ole mitään vallankumouksellista tai välttämättä edes uutta. Tuskin kukaan bändin jäsenistä tiesi, että levy jäisi Jimin viimeiseksi. Uskomatonta, että kuudessa päivässä he saisivat aikaan näin komean levyn. Jim lähti sitten Pariisin lomailemaan, mutta kuten kaikki tietävät siitä tulikin sitten tavallista pidempi loma…

Klassikko!   ♦  ♦  ♦  ♦  ♦

Harri Huhtanen 2007

The Doors: Morrison Hotel 1970

doorsmorrison_1Levyn sisältö:   A-puoli: Hard Rock Cafe:  Roadhouse Blues  / Waiting for the Sun  / You Make Me Real / Peace Frog  / Blue Sunday  / Ship of Fools  /  B-puoli: Morrison Hotel:  Land Ho!  / The Spy  /  Queen of the Highway / Indian Summer /  Maggie McGill

Muusikot:  Jim Morrison – laulu  /   Robbie Krieger – kitara /   Ray Manzarek – piano, basso, urut /   John Densmore – rummut /  Ray Neopolitan – bassokitara /  Lonnie Mack – bassokitara kappaleissa ”Roadhouse Blues” ja ”Maggie M’Gill” /  G. Puglese – huuliharppu kappaleessa ”Roadhouse Blues

 

Epäonnisen Soft Parade (1969) -kokeilun jälkeen Doorsin miehet löysivät taas yhteisen sävelen loppuvuoden 1969 sessioissa, joiden tuloksena seuraavana vuonna julkaistiin erinomainen Morrison Hotel -albumi. Vaikka Morrison Hotel on vain hajanainen kokoelma monia eri teemoja käsitteleviä lauluja, on se musiikillisesti mannaa jokaisen Doors -fanin korville. Erityisesti uusi 40-vuotisjuhlajulkaisu tuo hienosti esille levyn suurimman vahvuuden, joka on tasapainoinen bändisoundi. Musiikin selkärankana toimii morrison_hotel_by_xchemikillx-d34hkc6Densmoren tiukan svengaava ja ennen kaikkea tarkka rumputyöskentely, joka uudella julkaisulla on kuultavissa koko komeudessaan. Kriegerin taidokas kitararointi tukee hienosti Morrisonin laulua ja kokonaisuuden kruunaavat Manzarekin kosketinsoitinosuudet, joiden skaala ulottuu Roadhouse Bluesin bluesrockista Blue Sundayn meditatiiviseen tunnelmointiin. Tällä levyllä myös Morrison osoittaa versaliteettinsa, sillä luulenpa, että harvassa ovat laulajat jotka pystyvät esittämään vakuuttavasti sekä melankolisen Indian Summerin että räjähtävän Maggie M’Gillin.

Vuoden 2007 juhlajulkaisulla soundi on erittäin tarkka ja erotteleva, paljon lämpimämpi ja nyanssirikkaampi kuin vuoden 1997 remasterilla. Lisäksi juhlajulkaisulla on peräti 40 minuuttia bonus-materiaalia, tosin suurin osa pelkkiä Roadhouse Blues -outtakesia (otot 1-3, 6 ja 13-15). Morrison on kuitenkin niin karismaattinen esiintyjä, että jopa nämä ylijäämänauhat kuuntelee innostuneena. Ja tuleehan sieltä muutamia aforismeja. Mieleenpainuvin on ”Money beats soul every time” jota Morrison hokee uudestaan ja uudestaan Roadhouse Bluesin ottojen välillä. Mukana on myös itseironista huumoria, sillä yhdessä kohtaa (humalainen?) Morrison valittelee muille bändin jäsenille, ettei nauhoituksista tule mitään, koska ”te kaverit kuulostatte humalaisilta rammoilta hoipertelemassa portaissa”.

HIENO LEVY!   * * * * ½

Harri Huhtanen 2007

The Doors: Soft Parade 1969

27778_3Paraskin bändi erehtyy joskus. Soft Parade (1969) on huono Doors -levy. Huonoinkin Doors-levy on kuitenkin parempi kuin sadat listoille päässeet albumit, joita tällä hetkellä maailmalla julkaistaan.  Levyn parasta antia on Jim Morrisonin laulu. Jokainen levy, jolla Jim Morrison laulaa on lähtökohtaisesti hyvä/erinomainen. Jos Soft Parade edustaisi post-Morrison tuotantoa, olisi katastrofi ollut valmis, niin tyylillisesti linjaton ja sekava tämä levy on. Ongelmista kielii myös se, ettei kappaleita ole merkitty koko bändin nimiin, vaan säveltäjiksi on merkitty joko Morrison tai Krieger.

Morrison on esiintyjänä ja laulajana loistava, mutta biisinteossa hän tarvitsee koko bändin apua. Sitä ajatellen on outoa, että Soft Paradella hänet on merkitty peräti neljässä kappaleessa ainoaksi säveltäjäksi.  Krieger on hieno kitaristi ja joskus hän kirjoittaa hienoja hittibiisejäkin, mutta lauluntekijänä häneltä puuttuu Morrisonin syvällisyys. Lisäksi tälle levylle on jostain käsittämättömästä syystä kelpuutettu myös sellaisia Kriegerin keskinkertaisia tekeleitä, joita ei olisi minun näkemykseni mukaan saanut the_doors-runnin_blue_s_1KOSKAAN julkaista Doors-levyllä ( Do It sekä Runnin’ Blue). Pahasti metsään menee myös Morrisonin Easy Ride . Sinänsä ihan mukiinmenevät Kriegerin avausbiisit Tell All The People sekä Touch Me on sovitettu suurelle orkesterille. Morrison on täysiverinen bluesrock-mies, joten hänelle tuottaa suuria vaikeuksia kahlita 1000MWh:n energialautauksensa ja laulaa smokissa hillitysti suuren orkesterin säestyksellä. Avauskappaleessa kokeilu epäonnistuu, Touch Me:llä orkesterisovitus toimii vähän paremmin.

Levyllä on kuitenkin elinkelpoinen ydin, joka muodostuu Morrisonin hienoista kappaleista Shaman’s Blues, Wild Child ja The Soft Parade. Levyn paras kappale on Shaman’s Blues. Päätöskappaleen The Soft Paraden alku on aivan maaginen, mutta keskiosa on jotekin pilattu (Kriegerin idea?), loppuosa on sitten taas 100%:n svengaavaa Morrisonia.
Kokonaisuutena levy on erittäin epätasainen ja mukaan on kelpuutettu muutamia katastrofaalisen huonoja biisejä. Laulajana Morrison tekee kuitenkin parahaansa ja hänen suorituksensa on tavallaan parempi kuin mitä tämä levy mahdollistaa.

Keskinkertaista parempi levy ydinbiisiensä ansiosta!  

Ψ Ψ Ψ Ψ  miinus !

Harri Huhtanen 2007