Upea konsertti ja hieno levytys! Suomessa tämä huippukonsertti vain on jäänyt turhan vähälle huomiolle. Albumi ilmestyi kolme kuukautta sitten ja kun tänään katselin Wikipediasta albumin sijoituksia niin Suomi sieltä nyt valitettavasti puuttui. Alla maat, joissa tämä Peter Greenin tribuuttikonsertti on parhaiten noteeraattu:
UK 3 / Saksa 12 / Sveitsi 13 / Itävalta 13 / Belgia 21 / Hollanti 23 / Australia 35 / Ruotsi 41 / Espanja 48 / Italia 80 / Ranska 135
Eli kuten alunperin oletinkin, lukuisista tähtiesiintyjistä huolimatta tämä konsertti jää ainakin tässä vaiheessa “pimentoon”. Tätä konserttia voi kuitenkin lämpimästi suositella, koska uskon että Peter Green olisi ollut erittäin tyytyväinen siihen miten nämä tähtiartistit toivat 2020 keikalla esille hänen viime aikoina liian vähälle huomiolle jääneitä varhaisvaiheen mestariteoksiaan.
Wipediassa tämä levytys on merkitty Mick Fleetwoodin sooloalbumiksi ja se tietenkin on aika hassua, koska Mick soittaa tässä konsertissa vain rumpuja ja suurin osa musiikista on Peter Greenin kynästä lähtöisin. Toisaalta tämä ei myöskään voi olla Peter Greenin albumi, koska hän ei millään tavalla osallistunut konserttin järjestelyihin. Mick sen sijaan organisoi tämän konsertin ja hänen suhteidensa ansiosta konserttiin saatiin kertakaikkiaan uskomaton määrä superstaroja. Eli ehkä voimme siksi hyväksyä tämän Mick Fleetwoodin “soololevyksi”. Taitaa olla Mickin kaikkien aikojen paras soololevy!
Peter Green (vas.) ja 18-vuotias Danny Kirwan (oik. ) harjoittelevat vuonna 1968
Fleetwood Macin 53 vuotta jatkuneeseen tarinaan liittyy monia surullisia ihmiskohtaloita, mutta ylivoimaisesti surullisin niistä on Danny Kirwanin tarina. Hän kirjaimellisesti nousi ryysyistä rikkauksiin ja yhtä rajusti kuin hän nousi yhtä rajusti hän putosi.
Minulle se lyhyt ajanjakso syksystä 1968 alkukevääseen 1970, jonka Kirwan ja Peter Green tekivät yhdessä musiikkia oli bändin kulta-aikaa. Peter Green oli ihastunut 18-vuotiaan Kirwanin soittoon ja laittoi Mick Fleetwoodin pyytämään tätä liittymään bändiin. Fleetwood Mac oli siinä vaiheessa jo tunnettu ja arvostettu bändi, mutta Danny Kirwan suurelle yleisölle täysin tuntematon. Niinpä hän otti mielihyvin pestin vastaan, koska hän puolestaan ihaili Peter Greenin kitaransoittoa.
Vuosina 1968-69 bändi esiintyi Kirwanin kanssa Euroopassa ja USA:ssa ilta toisensa jälkeen loppuunmyydyille katsomoille. Joidenkin raporttien mukaan tuohon aikaan heidän keikoilleen myytiin enemmän lippuja kuin Beatlesien tai Rolling Stonesien keikoille ! Ei ihme jos Kirwan oli hämillään. Hän oli hetkessä noussut korttelibändin kitaristista maailmanluokan estradeille.
Ja sitten ne levytykset! Peter Green on eräässä haastattelussa todennut, ettei Albatrossista (1968) olisi ikinä tullut niin hienoa ellei hän olisi saanut apua Kirwanilta. Albatross nousi Englannin listaykköseksi ja sitä myytiin lopulta pelkästään Englannissa miljoona kappaletta! Myös hittisinglellä Oh Well (1969) Kirwan on merkittävässä roolissa. Todellisen Jackpotin Kirwan sai kuitenkin kun Fleetwood Mac alkoi levyttää kolmatta studioalbumiaan, Then Play On (1969), jolla Green antoi hänelle melko vapaat kädet sävellysten suhteen ja perusteli tätä “anteliaisuuttaan” sillä että voisi siten itse paremmin keskittyä lauluosuuksiin. Tämä loistava albumi ilmestyi alunperin syyskuussa 1969 Englannissa ja sen 14 kappaleesta peräti 7 oli Kirwanin sävellyksiä. Muutoinkin siihen aikaan huippuvireessä ollut Green halusi vetää matalaa profiilia, sillä vaikka kaikki tiesivät etteivät bändin rumpali Mick Fleetwood ja basisti John McVie varsinaisesti sävellä mitään merkitsi Green jammailubiisinsä Fighting for Madge ja Searching for Madge heidän nimiinsä. Green halusi että kaikki bändissä saisivat osuutensa tekijänoikeustuloista, koska albumi oli yhteinen projekti.
Kirwanin viimeisistä vuosista ei löydy kuvia, mutta tässä hän on vuonna 1993 ilmeisesti Lontoossa.
Luovat ihmiset ovat yleensä sitä herkempiä mitä luovempia he ovat. Vaikka Kirwan ja Green tekivät yhdessä runsaan vuoden ajan kerrassaan upeaa musiikkia ja vaikka he arvostivat toisiaan ilmeni nopeasti etteivät he kuitenkaan ihmisinä tulleet toimeen keskenään. Kirwan ei suinkaan ollut pääsyy siihen että Green keväällä 1970 päätti erota bändistä, siihen oli monia syitä, mutta Kirwan oli osatekijänä tässä monisyisessä prosessissa joka sai Greenin lähtemään. Syntyi omituinen tilanne. Jäljelle jääneet kaksi kitaristia eivät voineet toimia bändin johtajina ja niinpä Jeremy Spencer erosi bändistä 1971. Tämän jälkeen introvertti ja epäsosiaalinen Kirwan ahdistui entistä enemmän, sillä suuri yleisö alkoi pitää häntä bändin johtajana ja ennen kaikkea häntä alettiin arvioida “Green” -asteikolla, jonka hän koki kohtuuttomaksi. Hän pakeni ahdistusta ja huonoja bändisuhteitaan alkoholiin ja huumeisiin. Niinpä tilanne johti lopulta siihen että muu bändi päätti erottaa hänet syksyllä 1972, juuri kun Fleetwood Mac oli alkanut saavuttaa merkittävää levymyyntiä myös USA:ssa.
Erottaminen Fleetwood Macista johti Kirwanin uran alamäkeen. Bändin manageri oli kuitenkin aluksi hänen tukenaan ja niinpä Kirwan pääsi julkaisemaan erottamisensa jälkeen 1970-luvulla vielä kolme sooloalbumia. Vuonna 1979 julkaistu Hello There Big Boy! jäi Kirwanin viimeiseksi levyksi. Sen jälkeen hän jäi 29-vuotiaana “eläkkeelle”. Hän antoi monia haastatteluja vielä 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla, mutta hän ei enää palannut musiikin pariiin, ei ainakaan julkisesti. Viimeiset vuotensa hän vietti kotikaupungissaan Lontoossa köyhänä miehenä alkoholistien asuntolassa.
Legendat yhdessä tammikuussa 2020. Peter Green, Greeny-kitara ja Kirk Hammett.
Boksi on jämäkkää tekoa ja pidän kovasti sen kansitaiteesta, erityisesti väritykset ovat onnistuneita. Tämä keikkataltiointi ei tietenkään mene listojen kärkeen, mutta laatutavaraa myydäänkin pitkään ja hartaasti eli jossain muodossa tämä ainutlaatuinen levytys on saatavilla vielä tulevinakin vuosina, siitä olen ihan varma.
Pidän myös 46-sivuisesta, LP-kokoisesta kirjasta, joka tulee boksin yhteydessä. Valitettavasti vain sen informaatiosisältö ei ole kaikilta osin kunnossa, sillä esimerkiksi yksittäisten kappaleiden esiintyjiä ei ole kirjattu, mutta tämän puutteen korvaa melko hyvin Mick Fleetwoodin lämminhenkinen ja paljon mielenkiintoisia tietoja sisältävä kuvaus konsertin ennakkojärjestelyistä sekä tärkeimpien artistien esittelyt. Micken tekstistä varmistuu se, että oli tosiaan onnekas sattuma että konsertti pystyttiin järjestämään juuri ennen kuin Korona-rantautui Iso Britanniaan ja teki pitkäksi aikaa yleisökeikkojen järjestämisen mahdottomaksi.
Micken artikkelin jälkeen kirjassa esitellään kuvin ja tekstein kaikki konsertin esiintyjät. Näissä teksteissä mukavaa on se, että artistit itse ovat ne saaneet / joutuneet kirjoittamaan esittelynsä. Teksteistä huomaa ketkä ovat “kynämiehiä” ja ketkä eivät. Joukossa on todella lyhyitä tekstinpätkiä ja sitten taas pitkiä, analyyttisempiä kirjoituksia. Positiivisin yllätys minulle oli Metallica -kitaristi Kirk Hammettin teksti, joka on hieno. Mies selvästi arvostaa erittäin paljon Peter Greeniä ja tämän osoituksena hän mm. joitain vuosia sitten osti alunperin Peterin omistaman vuoden 1959 kitaran, jolla Peter on säveltänyt osan suurimmista hiteistään. Peter oli myynyt kitaransa blueskitaristi Gary Moorelle jolta se siis siirtyi Hammetille. Kirk soitti tätä legendaarista Greenyksi kutsuttua kitaraa helmikuun 2020 keikalla ja silloin viimeistään kuuli miten hyvin hän oli sisäistänyt Greeninsä, sillä Hammettin soittama Green Manalishi oli todella maaginen ja minulle konsertin ehdoton kohokohta!
Korona-kevään 2021 odotetuin levy tuli myyntiin vasta eilen (30.4.2021), vaikka levyssä lukee että se on tuotettu jo viime vuonna (2020). Kuten nykyään tapana on, julkaistiin tämänkin albumi useina erilaisina versioina. Halvimmillaan Tämän Peter Greenin muistokonsertin saa ostamalla “karvalakki” CD -version, jonka saa alle 20 eurolla. PG diggarina tilasin kuitenkin itselleni jo tammikuussa tuon isoimman boksin, jossa on 4LP:tä, 2 CD:tä ja 1 Blu-Ray -levy.
En tiedä oliko Peter Greenin pitkäaikaisella muusikkoystävällä Mick Fleetwoodilla kuudes aisti kun hän järjesti tämän konsertin. Tiedossa oli että Peter Greenin terveys oli reistaillut jo pitkään, mutta ymmärtääkseni tiedossa ei ollut että Peter kuolisi alle puolen vuoden kuluttua tästä konsertista. Eikä Mick Fleetwood ainakaan voinut mitenkään tietää, miten voimallisesti Korona iskee Eurooppaan ja siksi oli hieno “sattuma” että konsertti ehdittiin järjestää Lontoossa helmikuussa 2020, vähän ennen kuin Englannissakin yleisötilaisuudet kiellettiin Korona-vaaran vuoksi.
Ja minkä esintyyjäkartiin Mick saikaan mukaan tähän ainutlaatuiseen tribuuttikonserttiin! Väitän ettei tämän tason porukkaa enää nykyään saada samalle keikkalavalla edes viiden vuoden välein! Sen lisäksi että tässä oli mukana monta “vanhan” rockin huippunimeä oli Mick saanut mukaan myös uudemman polven huippusoittajia. Alla konsertin esiintyjät. Melko mykistävä kattaus!
Mick Fleetwood, Fleetwoodin Macin perustaja ja rumpali, mukana edelleen bändissä Christine McVie, Fleetwoodin Macin pitkäaikainen laulaja, mukana edelleen bändissä Jeremy Spencer, alkuaikojen Fleetwood Macin kitaristi Neil Finn, legendaarisen Crowded House -bändin nokkamies, nykyään mukana Fleetwood Macissä John Mayall, kitaristi, merkittävin edelleen elossa oleva valkoinen blues-muusikko Bill Gibbons, legendaarisen ZZ Top- yhtyeen kitaristi ja laulaja Steven Tyler, legendaarisen Aerosmith -yhtyeen laulaja Noel Gallagher, legendaarisen Oasis-yhtyeen biisinikkari ja kitaristi Peter Townshend, legendaarisen The Who -yhtyeen perustaja ja kitaristi David Gilmour, legendaarisen Pink Floydin kitaristi ja nykyinen nokkamies Bill Wyman, legendaarisen Rolling Stones -yhtyeen pitkäaikainen basisti Kirk Hammett, legendaarisen Metallica- bändin kitaristi
Vähemmän tunnetuista muusikoista mukana olivat nämä: Dave Bronze, basisti, kiertänyt mm. Eric Claptonin kanssa ja ollut mukana joillain hänen levyillään Jonny Lang, amerikkalainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, julkaissut useita soololevyjä Andy Fairweather Low, laulaja, kitaristi ja tuottaja, keikkaillut Claptonin ja Watersin bändeissä Ricky Peterson, amerikkalainen kosketinsoittaja, keikkaillut mm. Princen kanssa Zak Starkey, legendaarisen Ringo Starrin poika, soittanut rumpuja mm. Whon ja Oasiksen riveissä Rick Vito, amerikkalainen multi-instrumentalisti, soittanut paljon mm. Bob Segerin kanssa
Nämä 18 loistavaa muusikkoa siis tulkitsivat Peter Greenin klassisia sävellyksiä Lontoon Palladiumissa 25.helmikuuta 2020!
Peter Green (1946-2020) jätti perustamansa bändin juuri kun se oli nousemassa kansainväliseen suosioon. Tämän jälkeen kitaristi Jeremy Spencer (s. 1948), joka oli ollut mukana bändissä alusta eli vuodesta 1967 saakka, oli tavallaan bändin johtohahmo, mutta jo helmikuussa 1971 eli alle vuosi Greenin lähdön jälkeen hänkin päätti erota bändistä liittyäkseen erikoiseen uskonnolliseen järjestöön. Tämä tapahtui kesken Fleetwood Macin rahakasta ja tärkeää USA:n kiertuetta. Niinpä Peter Green kutsuttiin Englannista paikkaajaksi ja hän suostuikin, mutta asetti bändille kovat ehdot. Jamittelua piti olla enemmän kuin kotitarpeiksi ja settilistaa ei saanut sopia etukäteen! Bändin oli pakko alistua Greenin erikoisiin vaatimuksiin. Kitaristi Danny Kirwan (1950-2018), joka alun perin oli liittynyt Fleetwood Maciin jo vuonna 1968, koska hän ihaili Peter Greeniä, ei ollut kovin mielissään siitä että Spencerin lähdön jälkeen kaikki huomio oli taas Greenissä. Kirwan oli nuoresta iästään huolimatta kehittynyt valtavasti ja hän sävelsi hienoja kappaleita bändille ja olisi halunnut enemmän tunnustusta työlleen. Kirwan oli kuitenkin bändissä hyvin epäsosiaalinen jurottaja ja lisäksi hänelle kehittyi vähitellen paha huumeongelma. Niinpä Greenin lähdettyä 1971 kiertueen jälkeen ei Kirwanista ollut bändin johtajaksi, vaan tässä vaiheessa kuvioihin astui Bob Welch (1945-2012), joka oli hyvä kitaristi, lauluntekijä ja jopa erinomainen laulaja. Jo seuraavana vuonna Kirwanin sekoilu ja kiukuttelu meni niin pitkälle että bändi päätti erottaa hänet.
Siirtymävaiheen Fleetwood Mac. Vasemmalta oikealle: John McVie (basso), Christine McVie (laulu ja kosketinsoittimet), Mick Fleetwood (rummut) ja Bob Welch (kitara ja laulu)
Tässä vaiheessa Fleetwood Macin luovina johtajina jatkoivat Welch ja basisti John McVien (s.1945) vaimo Christine McVie (s. 1943), joiden säveltämiä Fleetwoodin kappaleet olivat vuosina 1973-74. Loppuvuodesta 1974 Welch kuitenkin päätti erota bändistä, vaikka hänen aikanaan bändin myynti erityisesti USA:ssa oli koko ajan parantunut. Welchin kaudella tehdyt viisi Fleetwood Mac -levyä ovat myyneet erinomaisesti ja tasaisesti myös hänen lähtönsä jälkeen eli niitä kaikkia on Amerikassa myyty yli 500 000 kappaletta, luku joka 2020-luvulla saa monet huippuartistitkin kalpenemaan, koska 2000-luvullahan fyysisten levyjen myynti on koko ajan laskenut.
Siirtymävaiheen Fleetwood Mac vasemmalta oikealle: John Mcvie (basso), Danny Kirwan (kitara, laulu ja sävellykset), Christine Mcvie (laulu ja sävellykset), Bob Welch (kitara, laulu ja sävellykset), Mick Fletwood (rummut)
Vuosina 1970-74 Fleetwood Mac oli tuuliajolla ja kukaan ei voinut silloin tietää, miten pitkään bändi voisi jatkaa. Bändin perustaja ja luova dynamo Peter Green oli jättänyt bändin keväällä 1970 ja hänen lähtöään seurasi lähes viiden vuoden sekasortoinen kausi. Huippukitaristit vaihtuivat pikavauhtia: Greenin lähdön jälkeen lähti Spencer ja sitten vuonna 1972 vielä Kirwan, tosin hän ei eronnut itse vaan hänet jouduttiin erottamaan epäluottettavan käytöksen ja päihdeongelman vuoksi. Bändin luottomiehet rumpali Fleetwood ja basisti Mcvieolivat erinomaisia soittajia, mutta he eivät säveltäneet mitään, joten bändin tulevaisuus oli säveltävien, mutta kovaa vauhtia vaihtuvien, kitaristiensa varassa. Vuonna 1971 bändiin liittynyt los angelesilainen kitaristi, lauluntekijä Bob Welch osoittautui kuitenkin bändin ”pelastavaksi enkeliksi” sillä hän sinnitteli mukana vuoden 1974 loppuun saakka ennen eroamistaan. Bändi ehti julkaista tuona aikana peräti viisi studioalbumia ja monilla niistä Welchin sävellykset ovat parasta antia. Lisäksi Welch oli hieno laulaja, hänellä oli hyvin persoonallinen ja silloiseen Fleetwood Macin tuotantoon erinomaisesti sopiva ääni. Ilmeisesti Welch olisi voinut jatkaa Fleetwood Macin laulusolistina, mutta tuntemattomasta syystä hän päätti jättäytyä pois bändistä juuri kun se oli saamassa pysyvää jalansijaa ja suosiota Amerikassa.
Fleetwood Macin osalta kaikki muuttui rajusti vuonna 1975 kun Lindsey Buckinham ja hänen silloinen puolisonsa Stevie Nicks liittyivät bändiin. Kun aikaisemmin Fletwood Macin levymyynti oli laskettu sadoissa tuhansissa, nousi se tämän pariskunnan mukaantulon jälkeen miljooniin! Samalla kylläkin Fleetwood Macin musiikki muuttui myös olennaisesti. Kun bändi oli vuonna 1970 soittanut bluesrokkia ja Greenin lähdön jälkeen rokkia ja sitten kohta poprokkia, niin Buckinhamin pariskunnnan mukaantulon jälkeen Fleetwood Macistä tuli yhä selvemmin pop-bändi. He tekivät kuitenkin niin taidokasta poppia että saavuttivat moninkertaisesti sen menestyksen jonka alkuperäinen Peter Greenin johtama Fleetwood Mac oli saavuttanut 1960-luvulla. Tosin tähän vaikutti myös se, että 1970-luvulla rock-pop bisnes muuttui entistä suuremmaksi eli suosituimmat bändit myivät miljoonia, huippubändit jopa kymmeniä miljoonia levyjä. Tämä levybisneksen noususuhdanne loppui vasta 2000-luvulla jolloin fyysisten levyjen myynti romahti musiikin siirryttyä nettiin.
Vuoden 1969 alussa Fleetwood Macissä oli peräti kolme lahjakasta kitaristia. Peter Greenin lisäksi Jeremy Spencer ja nuori Danny Kirwan. Kaikki kolme ihailivat vanhoja amerikkalaisia blues-mestareita. Bändin rumpali Mike Fleetwood sekä basisti John McVie sen sijaan olivat enemmän huolissaan siitä, että keikat ja levyt myisivät hyvin eli he eivät olleet hirveän innostuneita Peter Greenin ajatuksesta levyttää alkuperäisten blues -mestarien kanssa Chigagossa. Peter sai kuitenkin ajatuksensa läpi ja heidän silloisen levy-yhtiönsä Blue Horizonin johtaja Mike Vernon saikin sovittua legendaarisen Chess Recordsin pomon kanssa sessiopäivän 4.tammikuuta 1969 Chigagon Ter-Mar -studiolle. Mukaan projektiin haluttiin saada kaikki silloiset amerikkalaisen bluesin huippunimet, mutta bändin epäonneksi suurimmat starat olivat kiertueella tai eivät voineet muusta syystä osallistua. Osasyynä voi olla toki sekin, ettei Fleetwood Mac alkuvuodesta 1969 ollut vielä maailmankuulu bändi eli voi olla että suurimmat blues -artistit eivät siksi tulleet mukaan projektiin. Onneksi kuitenkin riittävän moni tuli eli mukaan saatiin seuraavat: Otis Spann (piano ja laulu), Willie Dixon (basso), Walter ”Shakey” Horton (huuliharppu ja laulu), J.T. Brown (tenorisaksofoni ja laulu), Buddy Guy (kitara), David ”Honeyboy” Edwards (kitara ja laulu), S.P. Leary (rummut). Lopputulos on aika uskomaton! Yhdessä päivässä tämä ryhmä äänitti valtavan määrän musiikkia josta lähes kaikki oli jälkikatsannossa erittäin laadukasta. Vernon tiivisti sessiot Blues Jam In Chigago tupla-albumiksi, jonka kestoaika oli 108 miunuttia eli lähes kaksi tuntia. Paljon jäi kuitenkin julkaisematta ja lopulta 1999 Vernon päätti julkaista sessioista yli 40 minuuttia lisää materiaalia. Tosin hän pitkässä kirjoituksessaan perusteli miksi näitä ei alun perin ollut julkaistu. Ymmärrän Vernonin näkökannan sikäli että aika monessa julkaisemattomassa biisissä pääroolissa on joku projektin amerikkalaisista blues-artisteista ja jos tarkoitus on myydä Fleetwood Macin levyjä, niin ei ehkä ole hyvä että levyillä pääroolissa ovat ulkopuoliset muusikot. Täytyy kuitenkin todeta että sessioiden laajennettu versio on entistä nautittavampi kokonaisuus. En tiedä oliko tämä Peter Green nuoruudenunelman täytymys, mutta vaikka sessiosta puuttuivat kaikkein suurimmat blues-starat on kokonaisuus erittäin hieno ja mikä parasta tässä vaiheessa vielä kaikki kolme Fleetwood Macin huippukitaristia soittivat sulassa sovussa.
Peter Green ehti tehdä lyhyeksi jääneen Fleetwood Mac (FM) -kautensa aikana vain kolme studioalbumia bändin kanssa. Tämä on kuitenkin vain jäävuoren huippu sillä bändi ehti äänittää studiossa kymmeniä tunteja materiaalia jota ei julkaistu noilla kolmella levyllä. Niinpä jo tähän mennessä on julkaistu virallisestikin yli 10 CD:n verran vuosina 1967-1970 äänitettyä FM sessio -materiaalia ja uskoisin että edelleen on materiaalia joka odottaa julkaisuaan. Ikävin on tilanne Greenin viimeiseksi jääneen FM:n albumin Then Play on (TPO 1969) kanssa. Noissa sessioissa Green oli todella parhaimillaan ja silti näitä äänitteitä ei ole vieläkään, 51 vuotta myöhemmin, julkaistu kokonaisuudessaan. Onneksi sentään jotain on julkaistu. Vuonna 1998 levy-yhtiö Receiver Records julkaisi todella mielenkiintoisen 2CD:n paketin nimellä The Vaudeville Years Of Fleetwood Mac 1968 to 1970, jossa oli peräti 45-sivuinen johdantoartikkeli, mutta tärkein asia jäi puuttumaan eli levykansiossa ei ollut mitään tarkkoja tietoja siitä milloin mikin äänitys oli tehty. Laajassa artikkelissa oli kylläkin joitain tiedonjyväsiä, mutta niiden avulla ei kovin pitkälle päässyt. Huippuhetket tuolla julkaisulla koetaan jälkimmäisellä CD:llä jossa on peräti 15-17 minuutin kestoiset Greenin versiot kappaleista Underway ja The Madge Sessions 1 & 2 . Levyllä Magde -kappaleet on merkitty poikkeuksellisesti Fleetwoodin ja McVien nimiiin, mutta uskon että tämä on sitä Greenin kuuluisaa anteliaisuutta, sillä millään muulla levyllä näitä herroja ei ole merkitty säveltäjiksi ja kun kuuntelee näitä versiota ei jää epäselväksi kenen “kynästä” eli kitarasta nämä kappaleet ovat lähtöisin. Alunperin TPO-albumi julkaistiin Englannissa syyskuussa 1969 ilman hittikappaletta Oh Well , joka liitettiin kuitenkin albumin myöhempiin painoksiin.
Vaikka tässä kuvassa Peter ja Jeremy vaikuttavat tulevan hyvin toimeen, oli heidän kilpailunsa alusta saakka armotonta ja johti nopeasti siihen ettei Jeremy halunnut enää äänittää jos Peter oli paikalla. Alkuvaiheen Fleewood Mac oli siis heti ristiriitojen repimä ja siksi oli ilmeistä ettei tämä kokoonpano voinut jatkaa pitkään.
Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että Peter Greenin johtama ”blues” – Fleetwood Mac ei voinut elää pitkään. Ongelma syntyi siitä ,että bändin selkärankana työskennelleet ja edelleen, 50 vuotta myöhemmin, työskentelevät rumpali Mick Fleetwood ja basisti John McVie eivät säveltäneet mitään. Siksi koko Fleetwood Macin 53 vuotta kestäneen uran ajan bändiä ovat johtaneet vaihtuvat jäsenet. Alkuvuosina johdossa olivat kitaristit, joiden ego aiheutti ongelmia bändin yhteistyöskentelyn kannalta. Fleetwood Macin helmikuussa 1968 ilmestyneellä debyyttilevyllä bändin kaksi kitaristia Peter Green ja Jeremy Spencer suostuivat vielä soittamaan samoissa sesioissa yhdessä, mutta elokuussa 1968 julkaistulla bändin kakkosalbumilla Mr. Wonderful sessiot piti järjestää siten että Jeremy ja Peter eivät olleet samaan aikaan studiossa. Ja tämä oli siis tilanne bändillä joka oli perustettu vasta vuosi sitten!
Fleetwood Macin vuosien 1967-1971 BBC-sessioista on julkaistu lukuisia bootleg-albumeja, joiden otsikko alkaa sanalla ”Complete”, mutta mikään niistä ei sitä ole eli täydellinen BBC-sessioboxi odottaa edelleen julkaisuaan. Alla kuvassa toistaiseksi paras virallinen Fleetwood Macin BBC-sessioista tehty albumi, jonka julkaisusta on ehtinyt kulua jo 25 vuotta!
Alkuaikojen Fleetwood Mac esiintyi säännöllisesti BBC:n sessioissa vuosina 1967-1971. Ei tiedetä ovatko kaikki nuo nauhoitukset säilyneet, mutta tiedetään että suuri osa niistä on, koska eräs bändin fani onnistui kokoamaan eri bootlegeilta yhteensä seitsemän CD:n verran näitä BBC – esityksiä. Jos aihe kiinnostaa niin täältä voitte lukea mitä kaikkea hän sai kasattua projektissaan Albums That Should Exist:
Fanin projekti lähti siitä ,että vaikka Fleetwood Mac on tiettävästi myynyt uransa aikana yli 100 miljoonaa levyä, ei heidän alkuaikojen BBC-sessioistaan ole vieläkään olemassa kunnollista virallista julkaisua. Toistaiseksi on ollut tyytyminen Castlen vuonna 1995 julkaisemaan Live at the BBC (2CD) -albumiin. Tällä tupla-albumilla on vain 36 esitystä eli aika pieni osa siitä mitä Fleetwood Mac viiden vuoden aikana BBC:n studiosessioissa äänitti. Se ei kuitenkaan ole julkaisun suurin heikkous vaan minusta suurin puute on esittelyvihkosen riittämättömät tiedot sekä äänitteiden sijoittelun kronologisuuden puute. Muista lähteistä olen onneksi saanut selville miltä vuodelta mikin levyjen esityksistä on peräisin.
Toinen ongelma on Peter Greenin ja Jeremy Spencerin esitysten sekoittaminen. Vaikka molemmat kitaristit olivat samassa bändissä lähes koko BBC-kauden ajan olivat he esiintyjinä kuin yö ja päivä. Green oli melankolinen blues- mies, joka toki soitti myös bluesrokkia, mutta täysin omintakeisisesti ja hänen rokissaankin oli surumielisyyttä mukana. Spencer sen sijaan oli bändin ja yleisön hauskuuttaja, joka loisti konserteissa ja sessioissa 50-luvun rock’n’roll covereillaan. Ongelma tässä ehkä oli näin 50 vuoden jälkeen asiaa tarkastelleen se, että valtaosa Spencerin rock’n’roll esityksiä oli nimenomaa ja kirjaimellisesti covereita eli hän esitti kappaleet niin kuin alkuperäiset esittäjät olivat ne aikoinaan esittäneet.
Parempaa BBC-boksia odotellessa listaan tähän ne esitykset joiden vuoksi kuitenkin myös tämä 1995 BBC -julkaisu kannattaa hankkia:
CD1-01 Rattlesnake Shake (Green, sessioäänitys 1970)
CD1-02 Sandy Mary (Green, sessioäänitys 1970)
CD1-07 Oh Well (Green, sessioäänitys 1969)
CD2-01 Long Grey Mare (Green, sessioäänitys 1967) CD2-05 Stop Messin’ Round (Green, sessioäänitys 1968) CD2-10 World Keeps Turning (Green, sessioäänitys 1968) CD2-13 Albatross (Green, sessioäänitys 1968) CD2-14 Looking Fro Somebody (Green, sessioäänitys 1967) CD2-15 A Fool No More (Green, sessioäänitys 1967) CD2-18 A Man Of The World (Green, sessioäänitys 1969)
Ja mukana on myös useita Greenin erinomaisia cover-esityksiä, mutta listasin ylle vain Greenin omat sävellykset, jotka esiintyvät tällä julkaisulla.
WINTERLUDE FINLAND 