UNOHDETUT LEVYT -osa 6

Alvin Lee: Let It Rock  (1978)

Englantilainen kitaristi Alvin Lee nousi maailmanmaineeseen Ten Years After (TYA) -yhtyeen johtajana ja mainoslauseiden mukaan “lännen nopeimpana” kitaristina.  Kuten aikaisemmin olen kertonut  TYA:n maailmanmaine syntyi erityisesti legendaarisen Woodstock -esiintymisensa ansiosta kesällä 1969. Tämän jälkeen bändin levyt nousivat kohtalaisen korkealle USA:n myyntilistalla vuosina 1969-70. Myös Euroopassa bändin suosio oli samoihin aikoihin korkealla. Keikkoja riitti niin paljon kuin bändi vain jaksoi niitä tehdä. Alvin Lee kuitenkin kyllästyi jatkuvaan keikkailuun jo vuonna 1974 ja ehkäpä soolouralle siirtymistä vauhditti myös se, ettei bändin sinä vuonna tehty Good Vibrations -albumi enää myynyt yhtä hyvin kuin aikaisemmat levyt. Jälkikäteen arvioiden Leen siirtyminen soolouralle ei ollut kaupallisesti järkevä ratkaisu, sillä vaikka Lee teki vuosina 1975-2012 yli kymmenen soololevyä ei mikään niistä pärjännyt maailmalla yhtä hyvin kuin klassiset TYA -albumit. Tähän saakka olen myös ollut sitä mieltä, että parhaat levynsä Lee teki nimenomaa TYA:n riveissä. Harmi että hän jätti bändin jo 1974. Lee yritti paluuta alkuperäisen TYA- bändin kanssa vielä vuonna 1989, mutta musiikkimaailman trendit olivat auttamattomasti ajaneet bändin ohi. Bluesrock ei 1980 -luvun lopulla ollut enää sitä musiikkia joka nousi listojen kärkeen. Lisäksi vuoden 1989 TYA albumi ei ollut yhtä hyvä kuin bändin klassisen kauden albumit vuosilta 1967-71.   

Vuonna 1978 julkaistu Let It Rock  oli Leen toinen soololevy. Se ei noussut listoilla. Minäkin törmäsin levyyn vasta viime vuonna Helsingissä käydessäni. Luulenpa ettei tätä levyä ole aikanaan Suomessakaan noteerattu, vaikka klassisen TYA:n albumit kyllä yleensä sijoittuivat kohtalaisen korkealle Suomen levymyyntilistalla.  Ostin samalla Helsingin reissulla useamman Leen soololevyn ja Let It Rock ei suinkaan ole niistä paras. Esittelen sen kuitenkin tässä, koska levyllä on muutamia mielenkiintoisia ominaisuuksia. Ensinnäkin kun tämän kuuntelee nopeasti läpi kuulostaa albumi aika hengettömältä ja keskinkertaiselta, MUTTA toisella ja kolmannella kuuntelukerralla alkaa kuitenkin paljastua asioita, joiden vuoksi tätä ei voi luokitella ihan keskivertolevyksi. Lee on säveltänyt kaikki albumin kappaleet ja muutamissa kappaleissa on aika tyylikäs sanoitus. Albumin saksalaisessa painoksessa (6307644) ei edes kerrota ketkä muusikot tällä levyllä esiintyvät Leen lisäksi. Onneksi tiedot löytyvät muista lähteistä. Bassoa soittaa Alan Spenner , rumpuja John Susswell ja pianoa legendaarinen Zoot Money. Spenner kuoli valitettavasti jo 1991, mutta Susswell ja Zoot ovat tietävästi edelleen elossa. Parhaimmillaan Lee ja nämä edellä mainitut ovat B-puolen kolmannella kappaleella Through With Your Lovin’.

Harmi, ettei levyn muilla kappaleilla kuulla yhtä hienoa yhteismusisointia. Jos kaikki albumin kappaleet olisivat olleet samaa tasoa voisi tämä levy olla klassikko, mutta nyt tämä jää kyllä tasoon kohtalaisen hyvä Alvin Leen sooloalbumi mitä se sitten ikinä merkitseekään 2020 -luvun maailmassa, jossa kovin moni ei ole tästä levystä koskaan kuullutkaan…                

Harri Huhtanen 2022              

UNOHDETUT LEVYT -osa 5

Greg Lake: Manoeuvres  (1983)

Vuonna 1969 Greg Lake (1947-2016) oli mukana legendaarisen King Crimsonin debyyttialbumilla. Greg hoiti levyllä lauluosuudet ja kun nuorena kuulin tuolta levyltä hänen laulamanaan majesteettisen Epitaphin tuli minusta elinikäinen King Crimson ja Greg Lake -fani.  Kuuluisuuteen Lake nousi kuitenkin Emerson Lake & Palmerin (ELP) laulusolistina 1970-luvulla. Kun 1970-luvun lopullla punk-aalto laittoi monia nimekkäitäkin proge-bändejä polvilleen päätti jopa huippusuosittu EPL laittaa pillit pussiin ja niinpä Lakekin joutui aloittamaan soolouran ikään kuin nollasta. Onneksi hän sai kavereikseen kuuluisan blueskitaristin Gary Mooren, Rory Gallagherin rumpalin Ted McKennan sekä Joe Cockerin kosketinsoittajan Tommy Eyren. Näiden kolmen hienon soittajan kanssa Greg teki ensimmäisen soololevynsä Greg Lake  vuonna 1981. Tämä levy ei päässyt lähellekään ELP:in myyntilukuja, mutta nousi sentään edes listoille ja sai kohtalaisen hyviä arvosteluja. Toinen Gregin studioalbumi oli vuonna 1983 ilmestynyt Manoeuvres , joka koki paljon ikävämmän kohtalon. Se ei noussut listoille ja levyn arvostelut olivat negatiivisia. Tämän jälkeen Greg Lake käytännössä päätti soolouransa levyttävänä artistina. Häneltä ilmestyi vielä joitain live-albumeja sekä muutamia yhteistyöprojekteja, mutta varsinaista soolouraa Lake ei enää tavoitellut muuta kuin live-artistina.  Valitettavasti Lake kuoli jo 2016 eli 69-vuotiaana. Hän ehti uransa loppupuolella saada vielä jotain harvinaisia tunnustuspalkintoja Italiassa, jossa ELP ja Lake olivat kunnioitettuja musiikintekijöitä vielä 2000-luvullakin.   

Manoeuvres  on oikeasti unohdettu ja jopa harvinainen levy. Näin sen ensimmäistä kertaa vasta viime vuonna Black & Whitessa Helsingissä. Totta kai ostin heti tämän LP:n!  Pari ensimmäistä kuuntelukertaa olivat pettymyksiä ja aloin ymmärtää miksi levy ei aikanaan menestynyt.  Kolmannella kuuntelukerralla huomasin kuitenkin että itse asiassa levyn heikkous on ykköspuolella, joka on keskinkertainen ja mitäänsanomaton. Kakkospuoli sen sijaan alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän uusien kuuntelukertojen myötä ja nykyään kuuntelen levyltä vain kakkospuolen, koska näissä biiseissä Gregin ainutlaatuinen lauluääni ja tulkinnat pääsevät parhaiten oikeuksiinsa. Orkestraatio on myös tarkkaan harkittua. Levyn tuottajaksi onkin merkitty Greg. Omalla tavallaan hieno levy, jonka arvoa nostaa se että tämä jäi Gregin aivan liian lyhyen soolouran viimeiseksi varsinaiseksi studioalbumiksi.                   

Harri Huhtanen 2022              

UNOHDETUT LEVYT -osa 4

Barclay James Harvest: Early Morning Onwards  (1972)

Jokaisella suurella bändillä on signatuuri- kappaleensa eli sellainen laulu, joka tekee heistä kuolemattomia. Led Zeppelinillä se oli Stairway To Heaven  jota  yli 50 vuotta sen julkaisun jälkeenkin soitetaan ahkerasti jopa Suomen radiossa. King Crimsonilla se oli Epitaph jota ei tosin Suomen radiossa enää  kuule, mutta joka on vähintään yhtä hieno kuin Zeppelinin STH -kappale. Barley James Harvest (BJH) -bändi on aika tuntematon Suomessa enkä tiedä ovatko he koskaan edes esiintyneet Suomessa.  Siksi BJH:n signatuuri -kappale Mockingbird (1971)  lienee Suomessa aika tuntematon. Aikanaan eli 1970-luvulla BJH esiintyi Euroopassa isoilla festivaaleilla yhteensä sadoille tuhansille ihmisille eli he ainakin muistavat Mockingbirdin. Tuo kappale on BJH:lle yhtä tärkeä kuin Lynyrd Skynyrdille  Sweet Home Albama .

Early Morning Onwards (1972) vinyyli lienee myös aika tuntematon Suomessa. En tiedä onko siitä edes tehty CD-painosta. Minulla on tuo alkuperäinen vinyyli. Se on kokoelma sekä BJH:n suuria kappaleita että harvinaisempia julkaisuja vuosilta 1968-72. Nuo vuodet olivat musiikillisesti bändin huippuaikaa, tosin suurempi suosio tuli vasta 1970-luvun jälkipuolella, mutta niinhän nämä asiat ainakin 1970-luvulla menivät eli bändi julkaisi aluksi sarjan hienoja levyjä, mutta yleisö ymmärsi vasta 3-5 vuoden viiveellä miten hienoja ne olivat eli siksi BJH:n yleisösuosion huippu ajoittuu aikaan jolloin heidän huippulevyjensä ilmestymisestä oli kulunut jo useampi vuosi.    

Harri Huhtanen 2022      

UNOHDETUT LEVYT -osa 3

Gentle Giant: Giant For A Day (1978)

Kuuntelin GFAD:tä  jo 1980-luvulla ja olen aina pitänyt tästä levystä paljon. Gentle Giant yritti GFAD:llä breikata USA:ssa eli koukeroinen ja monimutkainen proge vaihtui äkillisesti selväpiirteisempään ja helpommin hahmotettavaan pop-rokkiin. Siitä tuli kuitenkin fanien ja kriittikkojen osalta  täystyrmäys!  Levy ei noussut ollenkaan Billboardin Top200 -listalle ja lisäksi GG- fanit olivat käärmeissään bändin rajusta tyylinvaihdoksesta. Edelleen netissä on luettavissa paljon tuoreitakin arvosteluja, joissa tätä levyä mollataan oikein olan takaa. Levylle annetaan 1-2 tähteä!  Minä en taas ymmärrä ollenkaan sellaisia arvioita.  Minusta levyt pitäisi arvioida itsenäisinä kokonaisuuksina.  Jos unohdetaan minkälaisia albumeja GG teki ennen GFAD:ta niin minun on edelleen pakko todeta että tämä on  erinomainen pop-rock albumi!  Itse asiassa pidän tästä vuosi vuodelta entistä enemmän.  Pitää muistaa että jo ennen GG:tä Shulmanin veljekset menestyivät Englannissa täysin erilaisella bändillä nimeltään Simon Dupree And The Big Sound .  Kyseessä oli pop-bändi jota on mahdoton yhdistää GG:hen ellei tiedä että samat miehet siirtyivät vuonna 1970  popista progeen!  Vuonna 1978 he yrittivät tehdä samanlaista täyskäännöstä takaisin lähtökohtaansa, mutta se ei onnistunut ja varmaan GFAD-albumin huono menestys nopeutti bändin ennenaikaista hajoamista joka tapahtui 1980.  Punkvuosi 1978 oli täysin väärä ajankohta siirtyä koukeroisesta ja fanien hartaasti arvostamasta progesta poprokkiin. Uutta fanikuntaa ei syntynyt ja vanhat fanit olivat kiukkuisia kun uusi albumi oli niin suoraviivainen.  GFAD todistaa kuitenkin hienosti miten lahjakkaita muusikkoja Shulmanin veljekset ja kosketinsoittaja Minnear ovat.  Jos tämä levy olisi ilmestynyt 1960-luvulla tai 2000-luvulla niin luulen että tämä olisi mennyt listojen kärkeen.  GG julkaisi vielä yhden levyn GFAD:in jälkeen vuonna 1980 ja yritti siinä palata proge- soundiin, mutta tuo viimeinen levy on oikeasti huono, sillä siinä kopioidaan osittain Genesis– soundeja ja lisäksi kappaleet eivät ole ollenkaan hyviä. Ikävää että GG:n ura päättyi näin.                      

Harri Huhtanen 2021              

UNOHDETUT LEVYT -osa 2

Ry Cooder: Show Time (1977)

Nykyään jo 74-vuotias Ry Cooder on hankkinut elantonsa muusikkona jo yli 50 vuoden ajan. Muusikkopiireissä ja erityisesti USA:ssa hän on hyvin tunnettu ja arvostettu, vaikkei olekaan levyillään noussut listojen kärkeen. Rolling Stone -lehti nosti yhtenä vuonna hänet kitaristiäänestyksessään peräti TOP10 kastiin. Muusikkopiireissä Cooder onkin erityisen arvostettu Slide-kitaran soittajana. Mutta Cooder soittaa Slide-kitaran lisäksi myös sähkökitaraa, bassoa, mandolinia, bouzoukia ja banjoa. Cooder on pitkän uransa aikana soittanut paljon amerikkalaista roots-musiikkia eli folkkia, bluesia, countrya, gospelia, tex-mexiä ja Cajun-musiikia.   Mies on ainakin kerran esiintynyt myös Suomessa ja tämä tapahtui kesällä 1988 Seinäjoen Provinssirockissa.

Cooder soitti 1960-luvulla lähinnä sessiomuusikkona monien tunnettujen artistien levyillä (mm. Rolling Stonesien levyillä vuosina 1968-69).  Tämän jälkeen Warner Bros kiinnostui hänestä ja Cooder saikin WB:n kanssa levytyssopimuksen, jonka turvin hän julkaisi 1970- ja 1980-luvuilla 11 sooloalbumia. Tämän lisäksi hän oli mukana lukemattomien muiden artistien levyillä.  Olisi siis väärin sanoa, että mies on unohdettu, mutta voisi sanoa että osa hänen levyistään on unohdettu tai etteivät ne ainakaan täällä Perä-Pohjolassa ole olleet mitään myyntitykkejä.        

Lopuvuonna 1976 San Franciscon keikoilla äänitetty Show Time on Cooderin kuudes soololevy ja ensimmäinen live-albumi. Tässä sarjassa tulen kirjoittamaan levyistä joita en välttämättä voi suositella kaikille. Mutta tämä Cooderin live-albumi on kyllä sellainen että kaikille, jotka vähänkin ovat kiinnostuneita hyväntuulisesta roots-musiikista tätä voi lämpimästi suositella. Flaco Jimenezin hanurin ja Cooderin slide-kitaran soitto ovat tällä levyllä kerrassaan vastustamattomia. Cooder on valinnut albumille mielenkiintoisia cover-kappaleita. Vähän gospelia, folkkia ja countrya ja paljon tex-mexiä ja cajun-musiikkia.  Mielenkiintoinen kokonaisuus jota kuuntelee useita kertoja ilman kyllästymisen pelkoa. Tässä ovat ammattilaiset asialla. Näillä keikoilla olisi ollut mukava olla.          

Harri Huhtanen 2021              

UNOHDETUT LEVYT -osa 1

Caravan: The Album (1980)

Olisi liioiteltua sanoa, että Caravan -yhtye on unohdettu, mutta varmaankin tämä heidän  yhdeksäs studioalbuminsa on autuaasti unohdettu, sillä parhaat levynsä tämä Englannin Cantebyryssä (lähellä Lontoota) jo 1960-luvulla perustettu yhtye teki 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alkupuolella. Jos nyt joku tämän kirjoituksen perusteella innostuu Caravanista, niin suosittelen aloittamaan noista ensimmäisistä Caravan – levyistä ja vasta fani- tai jopa hardcore-fani -tasolla kannattaa hankkia tämä vuonna 1980 julkaistu levy. 

Minulla on suurin osa Caravanin varhaisvaiheen levyistä ja pidän niistä kovasti. Niinpä kun hiljattain poikkesin täällä Turussa 8 raita -levykauppaan (joka tosiaankin on yksi Suomen parhaista levyliikkeistä, ainakin käytettyjen viinyylilevyjen osalta) ja törmäsin tähän minulle entuudestaan tuntemattomaan Caravanin vuoden 1980 studioalbumiin niin pakkohan se oli ostaa.

Kotona ensikuuntelu oli pettymys. Mitä oli tapahtunut proge-bändille, joka oli tehnyt monta hienoa levyä 1970-luvun taitteessa?! Mutta sitten kun mietin julkaisuvuotta tajusin että sehän oli vuosi jolloin maailman parhaatkin proge-bändit olivat ajatuneet ennenkuulumattomaan kriisiin. Punk ja uusi aalto olivat painaneet progen alas. Keikat eivät enää myyneet ja vanhat fanitkin alkoivat kadota. Caravan ei ollut edes huippuvuosinaan mikään myyntitykki eli sen levyjä ei juurikaan ole listoilla nähty, mutta ilmeisesti myös kriitikkojen usko bändiin alkoi 1970-luvun lopussa hiipua. Ehkä siksi Caravan yritti jotain samaa kuin Gentle Giant samoihin aikoihin eli tehdä trendikästä 1980-luvun musiikkia. Se taisi kuitenkin olla virhe, sillä mitään uutta tyyliä ei tällä levyllä syntynyt. Tällä levyllä bändi tuntuu koko ajan hapuilevan soft rockin ja progen merkillisessä välimaastossa ja kun tässä on aineksia molemmista niin sekä uusien ja että vanhojen fanien oli varmaan vaikea löytää tästä kosketuspintaa. Nyt kun olen kuunnellut levyn neljä kertaa olen kuitenkin huomannut mikä on tämän tyylillisesti epäonnistuneen albumin suurin vahvuus. Se on alkuperäiset soittajat.  Aivan alusta saakka bändin jäsenet vaihtuivat aika tiuhaan tahtiin, mutta jostain syystä tälle levylle saatiin peräti kolme debyyttialbumin neljästä muusikosta. He ovat: Pye Hastings (kitara ja laulu), Richard Coughlan (rummut) ja Dave Sinclair (kosketinsoittimet). Kun tätä levyä kuuntelee useamman kerran alkaa kuulla tässä musiikissa sellaisia hienoja detaljeja, jotka ilmeisesti liittyvät siihen tosiasiaan että bändi teki näitä kappaleita taas pitkän tauon jälkeen lähes alkuperäisessä kokoonpanossa. Levyn kokonaisuus ja kappaleet eivät tee vaikutusta, mutta monessa kappaleessa on kuitenkin sisäänrakennettuna sellainen “kultainen hetki” jota kuunnellessa on pakko ajatella: “olipa hienosti soitettu”!

Lisätietoja Caravanin yli 50 vuotisesta urasta täällä: https://en.wikipedia.org/wiki/Caravan_(band)                        

Harri Huhtanen 2021              

UNOHDETUT LEVYT – johdanto

Ajattelin aluksi valita tämän uuden kategorian nimeksi “harvinaiset levyt”, mutta sitten kun mietin mistä levyistä tässä haluan kirjoittaa ilmeni että osa näistä artisteista on ollut aikanaan hyvinkin suosittuja eli heidän levyjään on voitu myydä kymmeniä tuhansia kappaleita mikä ennen nettiaikaa ei ollut kovin paljon, mutta  nykyään (2021) sellaisella myynnillä pääsisi fyysisen albumilistan kärkipaikoille.

Yleensä julkaistu levy unohtuu kolmesta syytä: 1) levystä ei tule koskaan suosittua eivätkä edes kriitikot diggaile sitä, 2) levy menestyy kohtalaisesti aikanaan, mutta unohtuu nopeasti, 3) levy menestyy aikanaan erittäin hyvin, mutta on ns. trendilevy jota seuraavat sukupolvet eivät arvosta. Koska rocklevyjä (siis LP:eitä) on julkaistu vuosina 1950-2020 varmaan useampi miljoona nimikettä, niin valitsen tähän sarjaan kultakin artistista vain YHDEN levyn, jotta tuo alkuperäinen ajatus “harvinaisuudesta” pysyy kirkkaana. Maailmalla kyse on siis unohtumisesta, mutta Suomessa usein siitä, ettei artisti koskaan lyönyt itseään läpi täällä perä-pohjolassa ja jäi siksi “unohduksiin”.  

Harri Huhtanen 2021