Sinfoniamusiikissa täydellisyys on se mitä tavoitellaan. Jotkut klassisen musiikin tekijät ovat sen saavuttaneetkin. Rockissakin parhaat tekijät pyrkivät täydellisyyteen, mutta harvoin siihen pääsevät. Ainakin live-keikoilla rosaisuus on se mikä leimaa aitoa rokkia. Tämä pätee myös Neil Youngin konsertteihin. Setissä on muutamia aivan ylimaallisia tähtihetkiä, mutta sitten välillä soitto harhautuu keskinkertaisiin biiseihin. Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee. Vuosi 1990 oli Neilille erittäin hyvä. Hän soitti hienosti ja häntä säesti se ainoa oikea Crazy Horse! Ja häntä oli kirittämässä ”the one and only” Crazy Horse -kitaristi Frank ”Poncho” Sampedro. Nythän Frank on jäänyt jo eläkkeelle eli vuoden 1990 kaltaisia ekstaattisia konsertteja ei enää valitettavasti tulla kuulemaan. Jotenkin Neil on ollut aina parhaimmillaan Frankin kanssa. Olen päässyt sen livenäkin todistamaan Neilin lukuisilla Suomen keikoilla.

Joidenkin mielestä Neil Young julkaisee nykyään aivan liian paljon levyjä. Jopa fanien on vaikea seurata  mukana kun uusia virallisia levyjä tulee 3-6 kuukauden välein!  Silti sanon, että jos vähänkin diggaatte Youngia niin tämä Rust Bucket live -albumi teidän kannattaa ehdottomasti hankkia!  Tässä kuullaan hienosti nimenomaa sitä ”ydin” – Youngia!  Kokonaisuutena keikka ei ole pelkkää ekstaattista musiikin juhlaa, sillä keikan keskivaiheilla on muutamia hieman puuduttavia kappaleita. Mutta keikan alku ja loppu ovat todellista dynamiittiä! Sen vuoksi uskallan lämpimästi suositella tätä uutta live-levyä kaikille aidosta rockmusiikiista kiinnostuneille!   

Harri Huhtanen  2021