The Doorsien historia, osa 11

Kakkosalbumi Strange Days -osa 1

Vain viisi kuukautta ensimmäisen albumin julkaisun jälkeen bändi palasi Sunset Sound studiolle ja aloitti toisen albuminsa äänitykset. Kiivas keikkaputki keskeytti kuitenkin sessiot ja seuraavan kerran bändi palasi studiolle vasta elokuussa 1967. Siihen mennessä Sunset Soundiin oli saatu uusi, ajanmukainen miksauspöytä, jolla saattoi tehdä 8-raitanauhoituksia. Manzarek kertoi myöhemmin:

Strange Days’in aikoihin aloimme tehdä kokeiluja studiossa, jota käytimme ikään kuin instrumenttina. Siellä oli nyt 8-raitalaitteet… Eihän se ole mitään nykyaikana, jolloin äänityksissä käytetään 32- tai jopa 48-raitanauhoituksia, mutta meille se 8-raitajärjestelmä oli todella vapauttava.

Tarkkoja sessiopäiviä ei ole paljastettu, mutta oletetaan, että äänitykset jatkuivat vielä syys-lokakuussa 1967. Bändi vuokrasi basistiksi Doug Lubahnin, joka oli soittanut mm. Clear Light -yhtyeessä. Uusien teknisten mahdollisuuksien myötä bändi päätti myös kokeilla miltä siihen aikaan vielä melko harvinainen Moog-syntetisaattori kuulosti levyllä. Moogin soittajaksi palkattiin Paul Beaver. Tuottajana toimi jälleen Rothchild ja äänitysinsinöörinä Bruce Botnick.

Tässä vaiheessa Jim Morrison oli saanut tarpeekseen lehdistön luoman mystisen seksisymbolin roolista. Niinpä Jim vaati, ettei toisen albumin kannessa saanut olla enää hänen kasvojaan:

Vihasin ensimmäisen albumimme kantta. Niinpä ’Strange Days’in kantta suunniteltaessa sanoin, etten  halunnut kanteen. Laittakaa siihen vaikka kanapoika tai jotain vastaavaa… Alunperin halusin, että meidät olisi kuvattu huoneessa, 30 koiran saartamana, mutta se ei onnistunut, koska emme saaneet koiria ja jokainen kyseli miksi halusin koirat. Vastasin, että se oli symbolista, koska DOG oli GOD takaperin kirjoitettuna. Lopulta annoimme homman taidesuunnittelija William Harveylle ja valokuvaaja Joel Brodskylle. Halusimme oikeita kummajaisia ja he keksivätkin tyypillisen takapihajutun. Se näytti eurooppalaiselta. Näytti se ainakin paremmalta kuin meidän typerät naamataulumme.

Ensimmäisten äänitettyjen kappaleiden joukossa olivat People Are Strange sekä Unhappy Girl, jotka molemmat julkaistiin jo syyskuussa 1967 singlenä. Morrison kirjoitti People Are Strange’n hetken innoituksesta elokuussa Hollywoodin kukkuloilla kävellessään. Morrison oli edellisenä iltana ollut erittäin masentunut ja suunnitellut itsemurhaa.  People Are Strange vapautti hänet kuitenkin ahdistuksesta. Krieger muitelee:  

(Kukkuloilta palattuaan) Jim oli todella hyvällä tuulella, en ollut koskaan nähnyt häntä niin onnellisena. Jim sanoi: ’olen juuri nähnyt valon, siellä ylhäällä oli niin kaunista ja kirjoitin laulun matkallani tänne alas.

Singlen B-puolelle valittu Unhappy Girl oli bändin vanhimpia kappaleita. Manzarek kertoi Unhappy Girl’in äänityksestä seuraavaa:

Kirjoitin koko laulun takaperin. He soittivat laulun Strange Days kuulokkeisiini takaperin. Mutta biitti oli sama.

Toinen albumilta lohkaistu single ilmestyi marraskuussa 1967. A-puolelle valittiin Kriegerin kirjoittama Love Me Two Times ja B-puolelle jo vuoden 1965 demonauhalle äänitetty Moonlight Drive, joka oli Morrisonin käsialaa. People Are Strange -single nousi heti ilmestyttyään Billboardin listalle ja pysytteli siellä 10 viikkoa. Paras sijoitus oli #12 (28.10.67). Tällä kertaa siis Morrisonin sävellys menestyi singlemarkkinoilla paremmin kuin Kríegerin, sillä Love Me Two Times oli listalla vain 7 viikkoa ja paras sijoitus oli #25 (13.1.68).

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 10

On The Road 1967

Vuosi 1967 merkitsi Doorseille todellista läpimurtoa Amerikassa. Bändi julkaisi vuoden aikana -kaksi TOP 5 -albumia ja neljä melko hyvin menestynyttä singleã. He esiintyivät peräti yhdeksässä TV-ohjelmassa ja soittivat  yli 200 keikkaa! Monina iltoina bändi soitti kaksi tai jopa kolme settiä. Alkuvuodesta he esiintyivät vielä länsirannikon (mm. Gazzani’s, The Hullabaloo, Matrix, Whisky A Go Go jne.) ja itärannikon (Ondine’s, Steve Paul’s Scene jne.) klubeissa, mutta maineen kasvaessa esiintymispaikat vaihtuivat 2.000 – 10.000 hengen halleiksi. Vuoden aikana Doorsin miehet olivat koko ajan liikkeellä ja konsertteja jäıjestettiin yli kahdessakymmenessä osavaltiossa ja lisäksi bändi esiintyi muutaman kerran myös Kanadan puolella.

Jim Morrison muuttui yhä arvaamattomammaksi. Hän jatkoi huumeiden käyttöä, mutta vielä suuremmaksi ongelmaksi muodostui Jimin alkoholinkäyttö, joka myös saavutti legendaariset mittasuhteet. Tarinan mukaan Jim oli ennen erästä konserttia pyytänyt klubin baarimikkoa latomaan yhdellä kertaa pöydälle 15 whiskypaukkua, jotka hän oli juonut muutamassa minuutissa ja tilannut heti perään ”samanlaiset”!

Myös maan valtalehdet alkoivat kirjoittaa Morrisonista Lehtimiehet kuvasivat Morrisonin seksisymbolina, joka piti erityisesti naispuolista yleisöä hypnoottisessa otteessaan. Jim ei pitänyt tällaisesta kehityksestä, sillä hän ei suinkaan halunnut kuuluisuutta teinityttöjen päiväunelmien kohteena, vaan täysiverisenä taiteilijana ja RUNOILIJANA. Tiukka kiertueaikataulu ei sopinut Jimin boheemiluonteeseen ja niinpä hän tuli usein keikoille myöhässä ja joskus hän ei saapunut ollenkaan paikalle. Silloin kun Morrison pääsi esiintymislavalle saakka, oli hän täysin arvaamaton. Jim improvisoi usein konserteissa uusia säkeitä standardikappaleisiin. Huonolla tuulella ollessaan hän saattoi tahallaan ärsyttää yleisöä haukkumalla sitä. Parhaimpina iltoina Jim lauloi ja esiintyi kuin todellinen shamaaní. Jim käytti hyvin teatraalisia tehokeinoja: hän saattoi heittäytyä lattialle ja olla siinä liikkumattomana useita minuutteja. Hän kehitti myös merkillisen tavan kävellä lavan reunaa pitkin esityksen aikana. Kerran tämän ”trapetsinumeron” aikana hän putosi katsomoon ja loukkasi itsensä. Myös settien pituus ja sisältö riippui Morrisonista. Joskus koko ohjelmisto supistui 30 minuuttiin, mutta hyvinä iltoina bändi saattoi soittaa lähes kaksi tuntia. Vuoden aikana bändi esitti useita kappaleita, joita he eivät olleet vielä julkaisseet.

Kiihkeä kiertuevuosi huipentui 9. joulukuuta 1967 järjestettyyn New Havenin konserttiin. Ennen konserttia Morrison oli vetäytynyt erään naispuolisen fanin kanssa sivuhuoneeseen, josta tarkkaavainen poliisi yllätti heidät. Poliisi ei tajunnut kuka Jim oli, vaan vaati poistumaan konserttitiloista. Kun Jim ei totellut, ruiskutti poliisi kyynelkaasua hänen silmilleen ja aikoi pidättää hänet. Onneksi manageriväki tuli paikalle ja Jim pääsi vapaaksi. ltse konsertissa Jim kertoi tapahtumista yleisölle ja ryhtyi haistattelemaan virkavallalle sillä seurauksella, että poliisit ryntäsivät lavalle ja keskeyttivät konsertin. Silloin myös yleisö villiintyi ja seurasi useita pidätyksiä. New Havenin välikohtaus ei suinkaan jäänyt viimeiseksi yhteenotoksi virkavallan kanssa.

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 9

Debyyttialbumi – osa 4

* Niin nythän debyyttilevyn julkaisusta on ehtinyt kulua jo peräti 54 vuotta! Kuvassa albumin 50-vuotisjuhlajulkaisu.

Debyyttialbumin nimeksi annettiin ajan tavan mukaisesti bändin nimi eli yksinkertaisesti The Doors. Albumi ilmestyi tammikuussa 1967, mutta kului melko kauan ennen kuin suuri yleisö innostui siitä. The Doors-levy pääsi Billboard-listalle vasta maaliskuun loppupuolella varsin vaatimattomalla sijoitul‹sella #163. Tämän jälkeen levy nousi tasaisesti listalla seuraavaan tapaan: 8. huhtikuuta #151, 6. toukokuuta #103, 3. kesäkuuta #89, 1. heinäkuuta #17, 19. elokuuta #4 ja lopulta 16. syyskuuta #2. Levyn nousemisen listaykköseksi esti ainoastaan Beatlesien legendaarinen St. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumi. Syyskuun jälkeen The Doors lähti laskuun, mutta pysytteli kuitenkin yhtäjaksoisesti listalla aina maaliskuuhun 1969 saakka! The Doorsista tuli kultalevy syyskuussa 1967. Levyä myytiin tasaisesti vuodesta toiseen, ja kun melko hiljaisen 70-luvun jälkeen suuren yleisön kiinnostus Jim Morrisonia ja Doorsia kohtaan elpyi uudelleen 80- ja 90-luvuilla, lisääntyi myös debyyttilevyn myynti räjähdysmäisesti. Niinpä esimerkiksi vuonna 1987 The Doors – levy ylitti Amerikassa sekä platina- että tuplaplatinamyynnin rajan. Aivan uusimpia myyntilukuja en ole nähnyt, mutta kun debyyttialbumin julkaisusta on kulunut jo yli 30 vuotta* ja myynti vain lisääntyy, on aivan selvää, että kyseessä on ajaton klassikkoalbumi, eräs rockmusiikin merkkíteoksista, johon tulevat sukupolvet palaavat yhä uudelleen vielä 2000-luvulla!

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 8

Debyyttialbumi -osa 3

Kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut tehnyt mitään The End’in kaltaista! Alunperin bändi oli improvisaatiopohjalta soittanut kappaletta Whisky A Go Go’ssa. Kappaleen ensimmäiset versiot kertoivat yksinkertaisesti rakkaussuhteen päättymisestä: ”This is the end, my beautiful friend”. Vähitellen Morrison ryhtyi kuitenkin Whiskyn keikoilla lisäämään mukaan vahvasti symbolisia tai surrealistisia säkeitä, jotka hän oli ottanut jo Venicen aikana kirjoittamistaan runoista. Bändi vastasi improvisaatioon pidentämällä kappaleen instrumentaalijaksoja. Erityisesti kitaristi Krieger, joka oli flamenco-kitaran lisäksi UCLA:n aikoina opiskellut sitarin soittoa Ravi Shankarin Kinnara Schoolissa, vaikutti The End’in itämaisiin sävyihin.

Legendan mukaan kappaleen lopullinen live-versio kehittyi hieman eıikoisissa olosuhteissa. Jim Morrison oli jo UCLA:n aikoina kiinnostunut antiikin Oidipus-myytistä, jossa Oidipus tappaa isänsä ja nai äitinsä. Whiskyn keikoilla Jim ilmeisesti alkoi suunnitella Oidipus-jakson liittämistä The End’iin. Pari päivää Elektran sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Doorsilla oli jälleen keikka Whiskyssä, mutta Morrisonia ei vain kuulunut paikalle. Bändin miehet löysivät Jimin hotellihuoneestaan melkoisessa LSD-pilvessä. Jim sanoi nauttineensa ”l‹ymmenentuhatta mikkíä”. Se oli slangi-ilmaus, joka tarkoitti, että hän oli nauttinut 40 kertaa keskimääräisen annoksen verran LSD:tä. Keikka näytti aluksi menevän täysin pieleen, sillä ensimmäisten kappaleiden aikana Jim ei pystynyt keskittymään, mutta kun ’The End’ alkoi kaikki muuttui! Jim lauloi: ”Can you picture what will be / So limitless and free / Desperately in need of some / Stranger’s hand / In a desperate land”. Tunnelma tiivistyi, sekä bändi että yleisö olivat nyt Morrisonin hypnootisessa otteessa ja sitten hän yllätti kaikki liittämällä kappeleeseen uuden Oidipus-jakson: ”The killer awoke before dawn / He put his boots on / He took a face from the ancient gallery…”. Morrison tunnelmoi silmät kiinni ja vei kuulijansa mukanaan keskelle antiikin maailman arkaaisia kauhuja; keskelle ikiaikaista, myyttistä tragediaa. Yleisö ei ollut uskoa korviaan. Myös bändin jäsenet olivat kauhuissaan. Klubin omistaja Elmer Valentine sen sijaan ei lamaantunut muiden tavoin, vaan yksinkertaisesti heitti bändin ulos! Rothchíld kuitenkin tajusi The End’in arvon ja halusi, että Whiskyn versio saataisiin myös vinyylille. Oli selvää, että eräässä säkeessä esiintyvä ”fuck you” täytyi jättää pois levyltä. Se korvattiin Jimin kirkaisulla. Rothchild muisteli The End’in äänityksiä eräässä haastattelussa:

”Yritimme kovasti (ensimmäisenä päivänä), mutta emme saaneet sitä menemään oikein. Jim ei pystynyt siihen. Hän halusi palavasti onnistua siinä.”

Seuraavana äänityspäivänä asiat sujuivat kuitenkin paremmin:

”Käytimme koko päivän studion järjestelyyn, koska kyseessä oli hyvin monimutkainen ja vaikeasti äänitettävä kappale. Kun nauha sitten lopulta pyöri, se oli pelottavin ja kunnioitusta herättävín kokemus jota olen koskaan ollut studiossa todistamassa. Tavallisesti tuottaja vain istuu ja kuuntelee, että kaikki on teknisesti kohdallaan, mutta tämän esityksen aikana minä tempauduin täysin mukaan, olin täydellisesti kuuntelijana. Studio oli pimennetty, ainoastaan kynttilä Jimin kopissa ja miksauspöydän äänitysmittarit valaisivat pimeyttä. Se oli MAAGINEN hetki ja järkytys kun laulu loppui. Se oli juuri niin, LOPPU, se oli julistus – pidemmälle ei voinut päästä! Kontrollihuoneessa oli lisäkseni neljä henkilöä… olimme kaikki vain yleisöä. Toivoin, että koneet tiesivät mitä tehdä…”

Ensimmäisen maagisen version jälkeen Rothehild kysyi bändiltä pystyisivätkö he tekemään saman uudestaan. Myös toinen otto onnistui ja lopullinen vinyylille otettu versio saatiin yhdistämällä ensimmäisen otoksen alkuosa ja toisen otoksen loppuosa.

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 7

Debyyttialbumi – osa 2

Doorsien huhtikuussa 1967 julkaistu kakkossingle nosti bändin kertaheitolla USA:n silloisen rockscenen tähtikaartiin.

Ensimmäiseksi singleksi päätettiin valita Break On Through (To The Other Side), jonka Jim oli kirjoittanut jo kesällä 1965 Venicessä asuessaan. Kääntöpuolelle tuli End Of The Night, laulu johon Jim Morrison oli saanut idean luettuaan ranskalaisen lääkärikirjailijan Louis Feminand Celinen (1864-1961) makaaberin teoksen Journey To The End Of The Night. Break On Through’n high-sana tuotti Elektran pomolle harmaita hiuksia. Holtzman pelkäsi, että sensorit kieltäisivät levyn radiosoiton ja määräsi sanan poistettavaksi. Single julkaistiin tammikuussa 1967, mutta se ei menestynyt. Sen sijaan toinen albumilta lohkaistu single, Kriegerin säveltämä Light My Fire räjäytti potin! Tämä huhtikuussa julkaistu single nousi heinäkuussa USA:n listaykköseksi. Alunperin Elektra oli aikonut julkaista Twentieth Century Fox’in kakkossinglenä, mutta kun amerikkalaisten FM  radioasemien tiskijukat alkoivat kilvan soittaa levy-yhtiöön ja kertoa, että joka puolella maata toivottiin Light My Fire’a, muuttivat Elektran bisnesmiehet mielensä. Albumia varten äänitetty seitsemän minuutin versio ei kuitenkaan sopinut radiosoittoon. Niinpä yhteistyössä bändin kanssa Bruce Botnick poisti kappaleen keskiosan. Singen B-puolelle valittiin debyyttialbumilta kappale The Crystal Ship, jonka sanoitus viittasi kelttiläiseen legendaan Connlasta. Jim Morrison tunsi ilmeisesti ikivanhan Book Of The Dunn Cow’n, jossa kerrotaan Connlan seikkailuista. Myöhemmin kirjailija Patricia Morrison arvioi Jimin kirjallisuusharrastusta:

”Tajusin heti, että hän oli eräs lukeneimmista ihmisistä, jonka olin koskaan tavannut. Keskustelimme kelttiläisestä Crystal Ship -motiivista ja olin erityisen otettu siitä, että hän tunsi tämän vaikeaselkoisen tarun”.

Neljä albumin kappaleista julkaistiin siis singleillä. Valinta ei varmaan ollut helppoa. Myös Bertolt Brechtin (1898-1965) ja Kurt Weilin (1900-1950) vuoden 1929 ooppeıatekstiin Aufstieg Und Fall Der Stadt Mahagonny perustuva Alabama Song (Whisky Bar) olisi varmaan menestynyt singlenä. Samaten bändin upea tulkinta Willie Dixonin vanhasta klassikosta Back Door ManSoul Kitchen’issä on viittauksia Venícen aikoihin, lähinnä pikaruoka -paikkaan nimeltään Olívia’s. Tässä vaatímattomassa kuppilassa Jimillä oli tapana istuskella tuntikausia kehittelemässä laulujaan, joilla hän aikoi valloittaa maailman. l Looked At You voisi olla jonkin toisen bändin esittämä tavallinen rakkauslaulu, mutta Morrisonin käsittelyssä laulu saa paljon syvemmän merkityksen. Take It As It Comes’issa Morrison ilmeisesti viittaa Maharishin meditaatioistuntoihin, joihin hän oli UCLA:n aikana osallistunut bändin muiden jäsenten kehoituksesta. Nämä kymmenen kappaletta todistivat vakuuttavasti, että kyseessä oli merkittävä bändi. Albumin yhdestoista kappale, majesteettinen The End takasi lisäksi sen, että The Doors-levystä tuli klassikko.

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 6

Debyyttialbumi -osa 1

Doorsit äänittivät kaksi ensimmäista albumiaan Sunset Sound Recorders -studiolla, joka sijaitsee Hollywoodissa osoitteessa 6650 Sunset Boulevard.

London Fogin ja Whisky A Go Go:n kymmenillä keikoilla bändi oli ehtinyt hioa uudet sävellyksensä niin valmiiksi, että ensimmäisen albumin äänitykset Sunset Sound Studioilla sujuivat todella nopeasti. Useissa Doors-kirjoissa väitetään (ilmeisesti virheellisesti), että sessiot alkoivat syyskuussa ja jatkuivat 2-3 viikon ajan. Greg Shawn erinomaisessa kirjassa The Doors On The Road (1997) ilmoitetaan kuitenkin ensimmäistä kertaa tarkat sessiopäivämäärät: 24.8. – 30.8.1966. Äänitykset tehtiin neliraitanauhurilla. Valtaosa kappaleista äänitettiin kahdella tai kolmella otolla. Ongelmia syntyi vain Rayn kosketinsoitinbassosta, joka ei bändin mielestä kuulostanut hyvältä. Niinpä bändi päätti lisätä muutamille raidoille oikean basson. Vaikka ajan tavan mukaisesti albumin kannessa ei ollut mitään mainintaa asiasta, soitti joillakin raidoilla bassoa sessiomies Larry Knechtel, jonka osuudet oli siis jälkiäänitetty. Äänitysinsinöörinä Sunset Soundilla oli Bruce Botnick. Melko pian sessioiden jälkeen Paul Rothchild lensi mastemauhojen kanssa New Yorkiin, jossa levyn editointi ja miksaukset tapahtuivat. Lokakuun lopussa myös bändi matkusti New Yorkiin, jossa he esiintyivät koko marraskuun ajan Ondine-nimisessä diskossa. Kiinnitys Ondineen oli Elektran idea. Levy-yhtiö halusi promotoida bändiä myös itäıannikolla, ennen kuin levy julkaistaisiin. Bändi antoi haastatteluja, joissa he yrittivät tehdä lehtimiehille selväksi, ettei tällä kertaa ollut kyse mistään muutaman vuoden media-ilmiöstä. Krieger sanoi:

”Bändi on tosissaan. Olemme VAKAVIN bändi jota on koskaan ollut tai tulee olemaan”.

Päivisin bändi auttoi Rothchildia stereo- ja monomiksausten viimeistelyssä. Myöhempinä vuosina Manzarek ei säästellyt kiitoksiaan Rothchildin työtä arvioidessaan:

”Paul oli juuri sitä mitä tarvitsimme… mies, joka ymmärsi runoutta, jazzia, rock’n’rollia ja folkia. Hän oli myös erinomainen tuottaja. Hän oli päättäväinen studiossa, mutta samalla hän tiesi milloin oli parasta myötäillä meitä kun halusimme mennä omaan suuntaamme. Hän ei koskaan asettunut poikkiteloin… hän ei koskaan sanonut, ’Älkää tehkö sitä niin, tehkää se näin’…”.

Rothchild puolestaan kertoi levyn syntyvaiheista seuraavaan tapaan:

”Emme lopettaneet täydelliseen otokseen, vaan sellaiseen, jossa tunsimme muusamme läsnäolon. Kaikkein tärkeintä oli TUNNE, vaikka otoksessa olisikin ollut musiikillisia virheitä… Äänitimme ainakin kaksi kappaletta, joita ei otettu mukaan levylle, toinen niistä oli ’Moonlight Drive’…”. 

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 5

05 Sopimus Elektran kanssa

Paul Rothchild (1935-1995) tuotti kaikki alkuaikojen Doors- levytykset.

Elektralle levyttäneen Love-yhtyeen  johtohahmo Arthur Lee ja kykyjenetsijä Ronnie Harran olivat jo pitkään  taivutelleet Elektran perustajaa ja presidenttiä Jac Holtzmania katsomaan  Doorsien showta Whisky A Go  Go’ssa. Lopulta 10. elokuuta 1966  Holtzman saapui paikalle, mutta päinvastoin kuin eräissä lähteissä on esitetty, ei hän heti ollut vakuuttunut näkemästään. Todellisuudessa Holtzman  kävi Whiskyssä useana iltana ja sen  jälkeenkin hän oli hyvin epävarma siitä kannattiko bändille tarjota levytyssopimusta. Niinpä Holtzman päätti  lennättää tuottaja Paul Rothchildin  New Yorkista paikalle ratkaisemaan  asian puolestaan. Myöhemmin Rothchild muisteli tapausta eräässä haastattelussa:

”Doorsit soittivat ja kuulin  erään elämäni huonoimmista seteistä.  Mutta tiesin, että levy-yhtiö saa aina  kuulla huonot setit ja koska olin matkustanut toiselta puolelta maata kuullakseni heitä, jäin paikalle ja kuulin  erään elämäni parhaista seteistä!”

Tämän toisen setin jälkeen Rothchild ja  Holtzman menivät bändin juttusille.  Rothchild oli erittäin innostunut ja kehui bändiä niin paljon, että lopulta  Holtzman tarjosi heille levytyssopimusta paikan päällä. Vaikka Manzarek ja kumppanit olivat myös hyvin  innoissaan, päättivät he kuitenkin olla  varovaisia ja pyysivät harkinta-aikaa.  He pyysivät asianajaja Max Finkin  neuvottelemaan puolestaan sopimusehdoista. Alustava sopimus allekirjoitettiin 18.elokuuta 1966 ja lopullinen marraskuussa. Lopullisessa sopimuksessa Doorseille mm. taattiin oikeus seitsemän LP:n tekoon.

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 4

Whisky A Go Go, Los Angeles

Los Angelesin London Fog -klubi oli jo pitkään ollut  taloudellisissa vaikeuksissa. Niinpä oli  Doorsien onni, että arvostetun Whisky  A Go Go -klubin agentti Ronnie Harran löysi heidät hieman ennen London  Fogin konkurssia. Toukokuussa 1966  Elmer Valentine tarjosi Doorseille  ”vakituista” työsuhdetta Whisky A Go  Go’n uutena house-bändinä. House-bändin tehtävänä oli toimia lämmittelyesiintyjänä illan päätähdille, joita  noihin aikoihin olivat mm. Them ja  Van Morrison, Buffalo SpringfieldLove sekä Captain Beefheart And The  Magic Band. Doorsin setti oli kehittynyt melkoisesti London Fogin ”harjoituksissa” ja Whisky A Go Go’ssa bändi soitti jo melko paljon omia kappaleitaan, jotka he levyttivät vasta myöhemmin. Whisky A Go Go’ssa yleisö  kuuli mrn. seuraavia Doors-klassikkoja: Break On Through, Moonlight  Drive, When The Music’s Over, My  Eyes Have Seen You, Alabama  Song, Light My Fire ja The End. Ray Manzarek muisteli vuoden 1983  haastattelussa näitä aikoja seuraavaan  tapaan:

”Whisky A Go Go’ssa meillä  oli joitain todella hyviä hetkiä. Soitimme Themin kanssa… Van Morrison ja  Jim Morrison samalla lavalla! Ja Van  Monison oli kuin riivattu… hän säntäili ympäri lavaa… piti mikrofoni-telinettä ylösalaisin, lauloi ja hakkasi  telinettä lattiaan… Viimeisenä iltana  meillä oli yhteisjamit. Meillä on muutama valokuva siitä, mutta konserttia  ei äänitetty. Doorsit ja Them yhdessä  lavalla, kaksi Morrisonia, hmmm…” 

Myös lehdistön edustajat alkoivat  heinäkuussa 1966 kiinnittää huomiota  eksoottiseen bändiin, jonka lavashowsta liikkui hurjia huhuja. Arvostettu Los Angeles Times -lehti lähetti  Whiskyyn reportterinsa Pete Johnsonin, joka myöhemmin saavutti legendaarisen maineen miehenä, joka ei  ymmärtänyt rockmusiikista yhtään mitään!   Bob Dylan oli edellisenä vuonna  laulanut lehtimiehiä halveksivassa Ballad Of Thin Man’issa:

”Kävelet  huoneeseen / kynä kädessäsi / näet  jonkun alastomana / kysyt: ’kuka tuo  heppu on? / Yrität kyllä kovasti / sillä jotain on tapahtumassa / muttet tajua sitä / Vai mitä,  mister Jones?”.

Pete Johnson oli kunnon Mr. Jones, sillä hän kirjoitti seuraavan päivän lehdessä:

”Esiintymässä  on The Doors, nälkäisen näköinen  kvartetti. Bändin soundi on mielenkiintoinen, mutta heidän lavashownsa  on huonompi kuin minkä tahansa  esiintyvän rock’n’roll -bändin show.  Heidän laulajansa tunnelmoi silmät  suljettuina, sähköpianon soittaja on  kyyristyneenä soittimensa ääreen  ikään kuin paljastaisi koskettimista  mysteerioita, kitaristi vaeltelee epämääräisesti pitkin lavaa ja rumpali  näyttää olevan täysin omissa maailmoissaan”. 

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 3

Ensimmäiset keikat

Doors-miehet Venice Beachillä Los Angelesissa. Kuvassa vasemmalta oikealle: Densmore (rummut), Manzarek (kosketinsoittimet), Morrison (laulu), Krieger (kitara)

Bändi harjoitteli keskimäärin viitenä  päivänä viikossa. Harjoituksia järjestettiin useissa eri paikoissa: Ray Manzarekin ranta-asunnolla, Robby Kriegerin kotona ja miesten ystävän, näyttelijä Hank Olguinin asunnolla.  Doorsin miehet ehtivät kaupata World  Pacific Jazz studion sessiosta tehtyä  asetaattilevyä useammalle levy-yhtiölle ennen kuin Billy James, Columbian kykyjenetsijä lokakuussa 1965  nappasi heidät. Billy Jamesin kanssa syntyi ns. ehdollinen sopimus, jonka  kestoaika oli ainoastaan 6 kuukautta.  Vaikka sopimusehdot olivat melko onnettomat, olivat Morrison ja kumppanit hyvin innostuneita päästessäärı  Bob Dylanin löytäneen levy-yhtiön  suojiin.  Helmikuussa 1966 Billy Jamesin  esimies, Bill Gallagher yllättäen ilmoitti, ettei yhtiö ollut enää kiinnostunut jatkamaan yhteistyötä bändin  kanssa. Tämän kuultuaan Doors sanoi  sopimuksen irti jo ennen 6 kuukauden  määräajan päättymistä. Billy James oli  hyvin pettynyt asioiden saamasta  käänteestä ja niinpä hän itsekin erosi  Columbiasta ja siirtyi Elektran länsirannikon johtajaksi. 

Loppuvuodesta 1965 Doors hankki  taskurahoja esiintymällä häissä(!), koulun päättäjäistansseissa ja ystävien yksityistilaisuuksissa Los Angelesin seudulla. Hieman merkittävämpi keikka oli joulukuussa Kalifomian yliopistolla, jossa bändi säesti  livenä Manzarekin elokuvien Who &  Where I Live (1965) sekä Induction  ( 1965) esityksiä.  Vasta helmikuun loppupuolella 1966  Doorsille tarjoutui ensimmäinen merkittävä työtilaisuus. Länsi-Holywoodissa sijaitsevan London Fog -klubin omistaja palkkasi bändin esiintymään klubissaan 4-6 iltana viikossa.  Jokaisena iltana bändi esitti peräti neljä settiä (!). London Fogin keikat olivat  Doorsille oiva tilaisuus harjoitella ja  kehitellä showtaan. Iltojen aikana Jim  Morrison esiintyi yleensä selin yleisöön bändin soittaessa sellaisia klassikoita kuin Gloria, Who Do You  Love, Get Out Of My Life Woman,  Crawlin’ King Snake, Got My Mojo  Working jne.  Doors esiintyi London Fogissa helmikuusta toukokuuhun 1966, yhteensä  kymmeniä kertoja. Lisäansioita bändi  hankki toukokuusta lähtien esiintymällä myös Warner Playhouse -yöklubissa, jossa heidän settinsä alkoi vasta  klo 02 yöllä. Tarinan mukaan Doors  säesti klubissa esiintyneitä strippareita!  Maaliskuusta 1966 lähtien Doors oli  ilman levytyssopimusta ja niinpä bändi päätti hyväksyä Ford-yhtiön tarjouksen ääniraidan tekemisestä firman  mekaanikkojen koulutusfilmiin! Myöhemmin bändi käytti  tätä lyhyttä instrumentaaliesítystä kappaleessa The  Soft Parade

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 2

The Doorsien synty

UCLA:sta valmistuttuaan Ray Manzarek asusteli Venicen rannalla Kaliforniassa. Heinäkuussa 1965 hän tapasi  rannalla Jim Morrisonin ja kysyi mitä  tämä oli tehnyt valmistumisensa jälkeen. Jim kertoi asustelleensa läheisen  talon katolla, polttaneensa melkoisesti  (silloin vielä laillista) LSD:tä ja kir-  joittaneensa lauluja. Ray pyysi Jimiä  laulamaan hänelle jonkun näistä uusista lauluista. Jim esitti Moonlight Driven ja Ray oli ällistynyt! Hän ihaili  Jimin sanoitustyyliä ja ehdotti heti yhteistyötä. Tuolloin Jim kertoi jo pitkään harkinneensa The Doors-nimisen  bändin perustamista. Nimen Jim oli ilmeisesti lainannut Aldous Huxley’n  kirjasta The Doors Of Perception. Kirjassa Huxley kertoi kokeiluistaan hallusinogeenisilla lääkkeillä. Huxley oli  saanut idean kokeisiinsa William  Blaken säkeistä: ”Jos mielen ovet  avattaisiin/ihminen näkisi kaiken sellaisena kuin se todellisuudessa on/äärettömänä”

Syyskuussa 1965 uusi bändi kokoontui ensimmäiseen sessioonsa World  Pacific Jazz– studiolle. Jim lauloi, Ray  soitti pianoa ja rumpaliksi oli kutsuttu  John Densmore (synt. 1.12.1945).  Rayn veljet Rick ja Jim olivat myös  mukana sessiossa. Lisäksi paikalla oli  naispuolinen bassonsoittaja, jonka  henkilöllisyys on edelleen arvoitus.  Bändi käytti äänitykseen Rick And  The Ravensille aikaisemmin myönnettyä studioaikaa. Kolmessa tunnissa he  nauhoittivat kuusi laulua: Moonlight  Drive, Hello I Love You, Summer’s  Almost Gone, My Eyes Have Seen  You, The End Of The Night sekä  Go Insane. Sessiossa äänitetyistä kappaleista tehtiin myös muutama asetaattilevy, lähinnä mainosmielessä. 

Rayn veljet, Rick ja Jim eivät pitäneet  Morrisonin lyriikoísta ja olivat huolestuneita suunnasta johon bändi oli kehittymässä. Niinpä he melko pian  syyskuun 1965 Pacific-Session jälkeen erosivat bändistä. Veljiensä lähdettyä  Ray Manzarek tarvitsi bändiinsä uuden kitaristin. Ray otti yhteyttä Robby  Kriegeriin (synt. 8.1.1946), joka oli  opiskellut UCLA:ssa samoihin aikoihin kuin hän. Robby oli myös osallistunut Rayn kanssa Ravi Shankarin  meditaatiokursseille. Ennen Doorsia  hän oli soittanut Clouds-nimisessä kokoonpanossa. Hän oli myös rumpali  John Densmoren kanssa perustanut  Psychedelic Rangers -bändin. Sekä  Manzarek että Morrison pitivät Kriegerin soittotyylistä. Krieger puolestaan  oli hyvin innostunut bändin intensiivisestä soundista. Niinpä syyskuussa  1965 The Doors oli syntynyt. 

Harri Huhtanen 1998