The Doorsien historia, osa 4

Whisky A Go Go, Los Angeles

Los Angelesin London Fog -klubi oli jo pitkään ollut  taloudellisissa vaikeuksissa. Niinpä oli  Doorsien onni, että arvostetun Whisky  A Go Go -klubin agentti Ronnie Harran löysi heidät hieman ennen London  Fogin konkurssia. Toukokuussa 1966  Elmer Valentine tarjosi Doorseille  ”vakituista” työsuhdetta Whisky A Go  Go’n uutena house-bändinä. House-bändin tehtävänä oli toimia lämmittelyesiintyjänä illan päätähdille, joita  noihin aikoihin olivat mm. Them ja  Van Morrison, Buffalo SpringfieldLove sekä Captain Beefheart And The  Magic Band. Doorsin setti oli kehittynyt melkoisesti London Fogin ”harjoituksissa” ja Whisky A Go Go’ssa bändi soitti jo melko paljon omia kappaleitaan, jotka he levyttivät vasta myöhemmin. Whisky A Go Go’ssa yleisö  kuuli mrn. seuraavia Doors-klassikkoja: Break On Through, Moonlight  Drive, When The Music’s Over, My  Eyes Have Seen You, Alabama  Song, Light My Fire ja The End. Ray Manzarek muisteli vuoden 1983  haastattelussa näitä aikoja seuraavaan  tapaan:

”Whisky A Go Go’ssa meillä  oli joitain todella hyviä hetkiä. Soitimme Themin kanssa… Van Morrison ja  Jim Morrison samalla lavalla! Ja Van  Monison oli kuin riivattu… hän säntäili ympäri lavaa… piti mikrofoni-telinettä ylösalaisin, lauloi ja hakkasi  telinettä lattiaan… Viimeisenä iltana  meillä oli yhteisjamit. Meillä on muutama valokuva siitä, mutta konserttia  ei äänitetty. Doorsit ja Them yhdessä  lavalla, kaksi Morrisonia, hmmm…” 

Myös lehdistön edustajat alkoivat  heinäkuussa 1966 kiinnittää huomiota  eksoottiseen bändiin, jonka lavashowsta liikkui hurjia huhuja. Arvostettu Los Angeles Times -lehti lähetti  Whiskyyn reportterinsa Pete Johnsonin, joka myöhemmin saavutti legendaarisen maineen miehenä, joka ei  ymmärtänyt rockmusiikista yhtään mitään!   Bob Dylan oli edellisenä vuonna  laulanut lehtimiehiä halveksivassa Ballad Of Thin Man’issa:

”Kävelet  huoneeseen / kynä kädessäsi / näet  jonkun alastomana / kysyt: ’kuka tuo  heppu on? / Yrität kyllä kovasti / sillä jotain on tapahtumassa / muttet tajua sitä / Vai mitä,  mister Jones?”.

Pete Johnson oli kunnon Mr. Jones, sillä hän kirjoitti seuraavan päivän lehdessä:

”Esiintymässä  on The Doors, nälkäisen näköinen  kvartetti. Bändin soundi on mielenkiintoinen, mutta heidän lavashownsa  on huonompi kuin minkä tahansa  esiintyvän rock’n’roll -bändin show.  Heidän laulajansa tunnelmoi silmät  suljettuina, sähköpianon soittaja on  kyyristyneenä soittimensa ääreen  ikään kuin paljastaisi koskettimista  mysteerioita, kitaristi vaeltelee epämääräisesti pitkin lavaa ja rumpali  näyttää olevan täysin omissa maailmoissaan”. 

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 3

Ensimmäiset keikat

Doors-miehet Venice Beachillä Los Angelesissa. Kuvassa vasemmalta oikealle: Densmore (rummut), Manzarek (kosketinsoittimet), Morrison (laulu), Krieger (kitara)

Bändi harjoitteli keskimäärin viitenä  päivänä viikossa. Harjoituksia järjestettiin useissa eri paikoissa: Ray Manzarekin ranta-asunnolla, Robby Kriegerin kotona ja miesten ystävän, näyttelijä Hank Olguinin asunnolla.  Doorsin miehet ehtivät kaupata World  Pacific Jazz studion sessiosta tehtyä  asetaattilevyä useammalle levy-yhtiölle ennen kuin Billy James, Columbian kykyjenetsijä lokakuussa 1965  nappasi heidät. Billy Jamesin kanssa syntyi ns. ehdollinen sopimus, jonka  kestoaika oli ainoastaan 6 kuukautta.  Vaikka sopimusehdot olivat melko onnettomat, olivat Morrison ja kumppanit hyvin innostuneita päästessäärı  Bob Dylanin löytäneen levy-yhtiön  suojiin.  Helmikuussa 1966 Billy Jamesin  esimies, Bill Gallagher yllättäen ilmoitti, ettei yhtiö ollut enää kiinnostunut jatkamaan yhteistyötä bändin  kanssa. Tämän kuultuaan Doors sanoi  sopimuksen irti jo ennen 6 kuukauden  määräajan päättymistä. Billy James oli  hyvin pettynyt asioiden saamasta  käänteestä ja niinpä hän itsekin erosi  Columbiasta ja siirtyi Elektran länsirannikon johtajaksi. 

Loppuvuodesta 1965 Doors hankki  taskurahoja esiintymällä häissä(!), koulun päättäjäistansseissa ja ystävien yksityistilaisuuksissa Los Angelesin seudulla. Hieman merkittävämpi keikka oli joulukuussa Kalifomian yliopistolla, jossa bändi säesti  livenä Manzarekin elokuvien Who &  Where I Live (1965) sekä Induction  ( 1965) esityksiä.  Vasta helmikuun loppupuolella 1966  Doorsille tarjoutui ensimmäinen merkittävä työtilaisuus. Länsi-Holywoodissa sijaitsevan London Fog -klubin omistaja palkkasi bändin esiintymään klubissaan 4-6 iltana viikossa.  Jokaisena iltana bändi esitti peräti neljä settiä (!). London Fogin keikat olivat  Doorsille oiva tilaisuus harjoitella ja  kehitellä showtaan. Iltojen aikana Jim  Morrison esiintyi yleensä selin yleisöön bändin soittaessa sellaisia klassikoita kuin Gloria, Who Do You  Love, Get Out Of My Life Woman,  Crawlin’ King Snake, Got My Mojo  Working jne.  Doors esiintyi London Fogissa helmikuusta toukokuuhun 1966, yhteensä  kymmeniä kertoja. Lisäansioita bändi  hankki toukokuusta lähtien esiintymällä myös Warner Playhouse -yöklubissa, jossa heidän settinsä alkoi vasta  klo 02 yöllä. Tarinan mukaan Doors  säesti klubissa esiintyneitä strippareita!  Maaliskuusta 1966 lähtien Doors oli  ilman levytyssopimusta ja niinpä bändi päätti hyväksyä Ford-yhtiön tarjouksen ääniraidan tekemisestä firman  mekaanikkojen koulutusfilmiin! Myöhemmin bändi käytti  tätä lyhyttä instrumentaaliesítystä kappaleessa The  Soft Parade

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 2

The Doorsien synty

UCLA:sta valmistuttuaan Ray Manzarek asusteli Venicen rannalla Kaliforniassa. Heinäkuussa 1965 hän tapasi  rannalla Jim Morrisonin ja kysyi mitä  tämä oli tehnyt valmistumisensa jälkeen. Jim kertoi asustelleensa läheisen  talon katolla, polttaneensa melkoisesti  (silloin vielä laillista) LSD:tä ja kir-  joittaneensa lauluja. Ray pyysi Jimiä  laulamaan hänelle jonkun näistä uusista lauluista. Jim esitti Moonlight Driven ja Ray oli ällistynyt! Hän ihaili  Jimin sanoitustyyliä ja ehdotti heti yhteistyötä. Tuolloin Jim kertoi jo pitkään harkinneensa The Doors-nimisen  bändin perustamista. Nimen Jim oli ilmeisesti lainannut Aldous Huxley’n  kirjasta The Doors Of Perception. Kirjassa Huxley kertoi kokeiluistaan hallusinogeenisilla lääkkeillä. Huxley oli  saanut idean kokeisiinsa William  Blaken säkeistä: ”Jos mielen ovet  avattaisiin/ihminen näkisi kaiken sellaisena kuin se todellisuudessa on/äärettömänä”

Syyskuussa 1965 uusi bändi kokoontui ensimmäiseen sessioonsa World  Pacific Jazz– studiolle. Jim lauloi, Ray  soitti pianoa ja rumpaliksi oli kutsuttu  John Densmore (synt. 1.12.1945).  Rayn veljet Rick ja Jim olivat myös  mukana sessiossa. Lisäksi paikalla oli  naispuolinen bassonsoittaja, jonka  henkilöllisyys on edelleen arvoitus.  Bändi käytti äänitykseen Rick And  The Ravensille aikaisemmin myönnettyä studioaikaa. Kolmessa tunnissa he  nauhoittivat kuusi laulua: Moonlight  Drive, Hello I Love You, Summer’s  Almost Gone, My Eyes Have Seen  You, The End Of The Night sekä  Go Insane. Sessiossa äänitetyistä kappaleista tehtiin myös muutama asetaattilevy, lähinnä mainosmielessä. 

Rayn veljet, Rick ja Jim eivät pitäneet  Morrisonin lyriikoísta ja olivat huolestuneita suunnasta johon bändi oli kehittymässä. Niinpä he melko pian  syyskuun 1965 Pacific-Session jälkeen erosivat bändistä. Veljiensä lähdettyä  Ray Manzarek tarvitsi bändiinsä uuden kitaristin. Ray otti yhteyttä Robby  Kriegeriin (synt. 8.1.1946), joka oli  opiskellut UCLA:ssa samoihin aikoihin kuin hän. Robby oli myös osallistunut Rayn kanssa Ravi Shankarin  meditaatiokursseille. Ennen Doorsia  hän oli soittanut Clouds-nimisessä kokoonpanossa. Hän oli myös rumpali  John Densmoren kanssa perustanut  Psychedelic Rangers -bändin. Sekä  Manzarek että Morrison pitivät Kriegerin soittotyylistä. Krieger puolestaan  oli hyvin innostunut bändin intensiivisestä soundista. Niinpä syyskuussa  1965 The Doors oli syntynyt. 

Harri Huhtanen 1998

The Doorsien historia, osa 1

RICK AND THE RAVENS

8. joulukuuta 1943 laivastoupseeri  George Morrisonin Clara-vaimo synnytti Floridassa pojan, joka sai nimekseen Jim Douglas Morrison. Isän  työn vuoksi perhe joutui jatkuvasti  muuttamaan. Niinpä Jimin suhde  isäänsä jäi etäiseksi. Jim kiinnostui jo  varhain kirjallisuudesta ja sai innoitusta mm. Nietzschen, Balzacín, Molieren, Cocteaun, Kafkan ja Joycen  teoksista. Jim luki ahkerasti myös  amerikkalaisia beat-runoilijoita (Ginsberg, Corso ja Ferlinghetti). Jack Kerouacin teos On The Road teki häneen  syvän vaikutuksen. Myös Nietzschen  analyysi dionysoslaisesta elämäntavasta, jonka ohjaavina voimina olivat  kaaos, impulssit ja alkukantaiset vaistot muodostui ratkaisevaksi Jimin kehitykselle taiteilijana. Jo teini-ikäisenä  Jim kiinnostui seksuaalisuudesta ja  mytologioista. Murrosikäisenä Jim  ryhtyi kirjoittamaan runoja ja koulun  testeissä hänen älykkyysosamääränsä  oli 149. Kouluesseissään hän siteerasi  1600-luvun teoksia, joita edes hänen  englanninkielenopettajansa ei tuntenut! Koululaitos oli Jimistä kuitenkin  niin porvarillinen ja vanhanaikainen, ettei hän viitsinyt opiskella tosissaan  ja sai vain keskinkertaiset arvosanat. 

Syyskuussa 1961 Jim aloitti psykologian ja filosofian opinnot Floridan  yliopistossa, jossa hän säikytti opiskelijatovereita omituisella käytöksellään ja hämmästytti professoreita kirjoittamalla pitkiä pohdintoja keskiaikaisen taidemaalarin Hieronymus  Boschin maailmankatsomuksesta. Pari  vuotta myöhemmin Jim päätti, että  hänestä tulisi elokuvaohjaaja. Niinpä  Jim kirjoittautui UCLA:n taideosastolle, jossa hän opiskeli vuosina 1964-65.

UCLA:ssa opiskellessaan Jim  tutustui kosketinsoittaja Ray Manzarekiin (synt. 12.2.1939), jolla oli jo  tuolloin bändi nimeltään RICK AND THE RAVENS.  Ray Manzarek oli opiskellut Chicagon  Konservatoriossa klassista musiikkia,  mutta hän oli myös erittäin kiinnostunut bluesista. Jo lukíoaikana hän  teki viikonloppukeikkoja useiden eri  bändien kanssa. Perheen muutettua  Kalifomiaan Ray kirjoittautui  UCLA:n filmiosastolle. UCLA:n aikana Ray esiintyi kosketinsoittajana ja  laulajana salanimellä Screamin’ Ray  Daniels bändissä nimeltä Rick And  The Ravens. Samassa bändissä soittivat myös hänen veljensä Rick (kitara) ja Jim (huuliharppu & piano) sekä  Vince Thomas (rummut).

Rick And  The Ravens keikkaili touko-kesäkuussa 1965 Santa Monicassa Turkey  Joint West -nimisessä klubissa. Bändi  soitti mm. sellaisia klassikoita kuin  Money, Louie Louie, Hootchie  Coochie Man, Close To You, King  Bee ja Little Red Rooster. Erään keikan yhteydessä Ray kutsui opiskelijakaverinsa Jim Morrisonin lavalle ja he  esittivät yhteislauluna Louie Louie’n.  Seuraavan kerran Jim Morrison pääsi  esiintymään Ravensin kanssa kesäkuussa 1965, jolloin bändi sopimussyistä tarvitsi Ports’O Callissa koulun  päättäjäistansseissa ylimääräisen ”soittajan”. Pääesiintyjiksí oli kiinnitetty  Sonny And Cher, mutta kun he eivät  saapuneet paikalle tuli Rick And The  Ravensista yllättäen illan päätähti. Tarinan mukaan Jim oli keikalla soittavinaan sähkökitaraa, jossa ei todellisuudessa ollut edes virtaa! Rick And The Ravens levytti pienelle Aura Records– levymerkille kolme singleä: Soul Train/Geraldine,  Henrietta/Just For You sekä Big  Bucket T/Rampage. Singlet eivät  kuitenkaan menestyneet ja jäivät bändin ainoiksi levytyksiksi. 

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 1998