Whole Lotta Love on kakkosalbumin legendaarinen avausraita jota levyn ilmestymisen aikoihin soitettiin ahkerasti kaikkialla läntisessä maailmassa, jopa syrjäisessä Suomessa. Kappale äänitettiin Lontoon Olympic studioilla ja miksattiin New Yorkissa. Vaikka sävelkulku perustui osittain Willie Dixonin blueskappaleeseen, oli kokonaisuus omaperäistä Zeppeliniä. Erityisesti kappaleen hieno psykedeellinen jakso erottaa sen selkeästi bluesmusiikista. Kappale kirjattiin aluksi bändin nimiin, mutta albumin myöhemmissä CD -painoksissa säveltäjäksi lisättiin myös Willie Dixon.
What Is And What Should Never Be äänitettiin myös Olympic studioilla ja miksattiin New Yorkissa. Tässä lähtökohtaisesti hitaassa balladissa vuorottelevat hienolla ja omaperäisellä tavalla Robert Plantin vokaaliakrobatia sekä Jimmy Pagen taidokas kitarointi.
The Lemon Songin innoittajana oli Chester Burnettin eli paremmin taiteilijanimellä Howlin’ Wolf tunnetun blueslegendan sävellys Killing Floor. Kappale äänitettiin USA:n kiertueen aikana Los Angelesissa. Bändi soittaa taas hienosti yhteen. John Paul Jonesin bassottelu, John Bonhamin rummut ja erityisesti Jimmy Pagen upeat improvisaatiosuudet tekevät tästäkin kappaleesta ainutlaatuisen ja siirtävät sen selkeästi bluesjuuriltaan hardrock -osastoon.
Thank You on alkuperäisen LP:n A-puolen päätöskappale, joka äänitettiin Lontoon Morgan studioilla ja miksattiin New Yorkissa. Tämä maagisen kaunis balladi osoittaa Plantin kyvyt myös lyyrikkona. Pagen taidokas akustinen kitarointi sekä John Paul Jonesin Hammond-urut sekä kirkkourut kappaleen lopussa muodostavat uonhtumattoman kokonaisuuden.
LP:n B-puolen avaava HeartBreaker on aluksi hidastempoinen ja sitten nopeutuva hardrock -revitys, joka äänitettiin ja miksattiin New Yorkin A&R studioilla. Kappaleen alkuosa on vähän tylsä, mutta loppupuolella Page pääsee vauhtiin ja hänen soolonsa ja sekä Bonhamin rumputyöskentely ovat taas mannaa korville.
Livin’ Lovin’ Maid on vähän Creende Clearwater -tyylinen iskevä poprock -kappale jota Page ei juurikaan arvostanut. Tämänkin kappaleen melodia ja esitys on kuitenkin taidokas ja niinpä se päätyi Whole Lotta Love-singlen B-puolelle.
Ramble Onella Plantin lyriikat ovat ilmeisesti saaneet vaikutteita JRR Tolkienilta jota hän suuresti ihaili. Eddie Kramer äänitti kappaleen Juggy Sound Studiolla New Yorkissa.
Moby Dick on ensi sijaisesti John Bonham -instrumentaali, jossa tämä legendaarinen rumpali pääsee esittelemään taitojaan. Levyllä kuultava versio on lyhennetty neljään minuuttiin, keikoilla Bonham usein venytti kappaleen yli 20 minuutin kestoiseksi.
Kakkosalbumin päätävä Bring It On Home ammentaa jälleen Amerikan rikkaasta blues-perinnöstä. Kappaleen säveltäjäkrediitien muutos levyn eri painoksessa on aika hämmentävä. 1970-luvun LP-painoksissa kappale oli merkitty koko bändin nimiin, 1990-luvun CD -painoksissa säveltäjiksi merkittiin enää Plant & Page ja lopulta uusimmassa, vuonna 2014 ilmestyneessä julkaisussa säveltäjä onkin vain Dixon! Vaikka kappale on nykyään merkitty coveriksi on tässäkin esityksessä niin voimakkaat hardrock -elementit mukana että esitys etääntyy melkoisesti Dixonin alkuperäisestä kappaleesta.
Olen kuunnellut Zeppelin kakkosta kuluneiden vuosikymmenien aikana useina eri versioina: alkuperäisenä LP:nä, 1980-luvun uusintapainos LP:nä, remasteroituna 1990-luvun CD:nä ja nyt viimeksi vuoden 2014 2CD:n Deluxe -painoksena. Pitkään pidin kakkosalbumia hajanaisena ja huonompana kuin mitä ovat legendaariset Led Zeppelin I, III, IV ja V albumit, mutta täytyy sanoa että vuosikymmenien saatossa myös kakkosalbumi on arvoasteikossani noussut vuosi vuodelta. Kyllähän tämä levy kiistatta on klassikko ja ansaitsee täydet viisi tähteä!
HARDROCK KLASSIKKO! € € € € € !
Harri Huhtanen 2016
Heti levyn avauskappaleessa, GOOD TIMES BAD TIMES, henki salpautuu ja ylistysadjektiivit loppuvat. En tiedä mistä bändi lainasi alkuperäismelodian, mutta toteutus on kyllä 100%:sta Zeppeliniä!
WINTERLUDE FINLAND 