John Lennon äänitti New Yorkin kodissaan demoja C-kaseteille ilmeisesti vuonna 1977. Yoko Ono luovutti kaksi tällaista kasettia Paul McCartneylle vuonna 1994. Bändin elossa olevat jäsenet valmistelivat Anthology-kokoelmaa ja julkaisivatkin kaksi näistä Lennonin demoista vuonna 1996 ”uusina” Beatles -singleinä. McCartney, Harrison ja Starr olivat soittaneet demojen päälle uudet taustat  eli siinä mielessä ne olivat aitoja Beatles-kappaleita.  Toisen kasetin kappaleen Now And Then bändi päätti jättää julkaisematta. McCartneyn haastattelujen mukaan eniten asiaan vaikutti se, että Harrison piti äänitettä aivan liian huonoina.  Äänitteessä oli taustahuminaa jota ei sen aikaisella teknologialla pystytty poistamaan. Lisäksi he eivät pystyneet poistamaan piano-osuutta joka tuli liian voimakkaana laulun päälle.

John Lennonin poika Sean  luovutti Get Back -dokumentin tekijälle eli Jacksonin tuotantoryhmälle originaalin kasetin 2022. Beatleseilla oli vuonna ollut 1995 käytössään vain 3.polven C-kasettikopio ja koska C-kasetin äänenlaatu huononee jokaisen kopioinnin jälkeen on ymmärrettävää etteivät he voineet käyttää sitä nauhoitusta. Jacksonilla sen sijaan oli MAL-niminen tietokone joka käytti tekoälyä ja pystyi erottamaan Lennonin laulun taustahälystä ja poistamaan piano-osuuden.  Mc Cartneyn mukaan tulos oli erinomainen, nyt Lennonin lauluosuus kuului kristallinkirkkaana ilman minkäänlaista taustahälyä. 

Single julkaistiin eilen 2.11.2023. Lisäksi Teemalla nähtiin 12 minuuttinen dokumentti  jossa kerrottiin miten äänite on tehty. Kuten lyhyissä dokumenteissa ja muutoinkin on tapana ei kaikkea kerrota. Niinpä haluan lisätä dokumentissa ilmoitettuihin tietoihin, että  Paul Mc Cartney on viimeistellyt sanoituksen joka jäi Lennonilta kesken. Lisäksi hän on soittanut steel-kitaraa, vaikka virallisesti ilmoitettiin että Harrisonin soitto vuodelta 1995 olisi mukana. Nämä ovat kuitenkin pikkuasioista, tärkeintä on se että laulun ydin on lähtöisin Lennonilta ja McCartney on nyt vain puhdistanut ja koristellut sen. Minulla ei vielä ole julkaistua singleä, koska levykauppa Äx toimittaa niitä vasta myöhemmin ja Teemalla esitettyssä videodokumentissa koko kappaletta ei kuultu.  Lennonin osuus oli dokumentissa alle minuutin mutta se oli kuitenkin erittäin vaikuttava ja on hienoa että tämä kappale on nyt julkaistu vaikka se Lennonilta jäi kesken.  

Harri Huhtanen 2023                  

Capitol -sarjan ehkä hämmentävin albumi on Help, joka julkaistiin elokuussa 1965 aika pian sen jälkeen kun samanniminen albumi oli julkaistu Englannissa. Hämmentävää siinä on se, että UK- ja US-albumit ovat täysin erilaiset, sillä UK-painoksessa on 14 Beatles kappaletta, mutta niistä vain 7 julkaistiin US-albumilla. UK-albumilla ei ole yhtään instrumentaaliesitystä, mutta Amerikassa Capitol päätyi ratkaisuun, jossa 7 Beatles -kappaleen väliin tungettiin 5 instrumentaalikappaletta, jotka olivat mukana Help-elokuvassa. Siten US-julkaisu on lähinnä soundtrack ja UK-julkaisu aito Beatles studioalbumi. Markkinat toimivat kuitenkin välillä aika oudosti, sillä vaikka US-julkaisu on hyvin omituinen koska Beatles -tunnelmaan pääseminen estetään joka kolmannella kappaleella kun joudutaan kuuntelemaan näitä välillä aika outoja instrumentaaliesityksiä, jotka sisältävät James Bond-teemoja sekä intialaisen sitarin soittoa, niin siitä huolimatta Capitol-albumia myytiin lyhyessä ajassa yli 3 miljoonaa kappaletta ja UK-albumia “vain” miljoona kappaletta! Help ei albumina ole yhtyeen paras, mutta sisältää  molempien maiden julkaisuissa erään rockmusiikin ikonisimman kappaleen eli kirjoitan nyt tietenkin John Lennonin komeasta Help-kappaleesta.  Uk-painoksella julkaistiin lisäksi Paul McCartneyn tunnetuin kappale eli Yesterday joka tiettävästi edelleen pitää cover-versioiden ennätystä, sillä virallisesti Yesterdaystä on tähän päivään mennessä julkaistu maailmalla peräti 2500 cover-versiota!              

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2022         

Täytyy sanoa, että aikaisemmin olen väheksynyt Beatlesien vuosien 1962-64 tuotantoa. Bändin USA:n läpimurtobiisi I Want To Hold Your Hand on sanoitukseltaan erittäin korni eikä melodiakaan ole suinkaan mikään mestariteos. Mutta hyvä, että olen nyt kuunnellut ahkerasti näitä vuosien 1964-65 kahdeksaa Capitol-albumia, sillä näistä on syntynyt ehkä tasapainoisempi kuva siitä mitä tämä alkuaikojen Beatles oikein oli. Bändi ei pelkästään tehnyt naiveja pop-ralleja, vaan mukana on yllättävänkin paljon vuotta 1962 edeltävää musiikkia jolla he tulivat Hampurissa ja Liverpoolissa kuuluisaksi. Ennen levytyssopimuksen (1962) saamista Beatles oli nahkatakkeihin pukeutunut rock’n’roll bändi joka soitti rouhealla soundilla Amerikkalaisia rock’n’roll hittejä. Se musiikki oli jotain aivan muuta kuin balladit, joista bändi nousi maailmanmaineeseen pari vuotta myöhemmin. Capitol -levyille on kivasti otettu mukaan myös näitä kovempia rock’n’roll biisejä. Myös Beatlesien parhaat vuosien 1963-65 balladit ovat kestäneet yllättävän hyvin aikaa eli niitä on ollut kiva kuunnella vuosien tauon jälkeen.            

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2022         

Englantilainen EMI levy-yhtiö omisti suurehkon Capitol levy-yhtiön Amerikassa.  The Beatles oli tehnyt läpimurron Englannissa ja Keski-Euroopassa jo vuonna 1963, mutta menestys Amerikassa antoi odottaa itseään. Jostain syystä Capitol ei siinä vaiheessa vielä ymmärtänyt bändin potentiaalia, mutta sitten isäntä eli EMI määräsi heidät olemaan kiinnostuneita Beatleseista. Vuoden 1964 alussa englantilaiset bändit eivät vielä olleet pystyneet tekemään Amerikan valloitusta, mutta yhtäkkiä Beatles tuli tornadon lailla ja muutti kaiken kertaheitolla! Tammikuussa 1964 julkaistu single I Want To Hold Your Hand  singahti listojen kärkeen ja vähän myöhemmin julkaistu albumi Meet The Beatles oli valtava myyntimenestys: vuoden loppuun mennessä sitä oli myyty Amerikassa jo lähes 5 miljoonaa kappaletta! Myyntiä avitti erityisesti bändin kolme esiintymistä alkuvuodesta 1964 kuuluisassa Ed Sullivan Show’ssa. Parhaimmillaan yli 73 miljoonaa amerikkalaista silmäparia tuijotti näitä Englannin kummajaisia ja piti kovasti näkemästään ja kuulemastaan. Muutamassa kuukaudessa Beatles oli valloittanut Amerikan! Keväällä 1964 kaikki amerikkalaiset tunsivat jo bändin. Capitol takoi kun rauta oli kuumaa eli vuoden 1964 aikana yhtiö julkaisi peräti neljä Beatles -albumia ja kaikkia niitä myytiin yli miljoona kappaletta! Sama tahti jatkui vuonna 1965, jolloin myös Amerikassa ilmestyi neljä uutta Beatles-levyä!

Vuosina 1964-65 Amerikassa ja Englannissa julkaistut Beatles -levyt poikkesivat toisistaan nimen, kansikuvien ja sisältönsä osalta olennaisesti. Koska 2000-luvulla Beatlesien alkuperäisten Amerikka-vinyylien saanti alkoi olla kortilla oli keräilijöiden ja fanien kannalta hyvä, että Apple päätti lopulta 2000-luvulla julkaista näköis-CD:t Capitolin kahdeksasta ensimmäisestä Beatles-albumista, jotka siis poikkeavat monella tapaa Englannin ja Euroopan julkaisuista.

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2022         

Kuinka monta Beatles -cover bändiä on maailmassa? Entä Suomessa? En tiedä, mutta sen tiedän että niitä on paljon, sillä elokuussa 2019 Liverpoolissa on Beatles-festivaalit, jonne on kutsuttu esiintymään noin 70 Beatles-cover bändiä 20 eri maasta.  Yksi mukaan päässeistä bändeistä on loppuvuodesta 2017 perustettu suomalainen She’s Leaving Home. Bändin johtohahmo on kosketinsoittaja Riddo Ridberg, bändin vokalistina on Myyri Ruokolahti, bassoa soittaa  Anton Elmvik ja rumpuja Oliver Tschernij. Bändin kotipaikka on Paraisilla ja toistaiseksi he eivät ole kovin montaa keikkaa vielä tehneet. Bändin settilista koostuu noin 20 Beatles- klassikosta, joukossa muutamia harvemmin 2000-luvulla esitettyjä biisejä, lähinnä Beatlesien uran alkutaipaleelta.

Bändi esiintyi sunnuntai-illalla 28.7.2019 ilmaiskonsertissa Puutorin vessa -nimisen ravintolan terassilla. Yleisöä oli varsin vaatimattomasti eli noin 50 henkeä. Epäselväksi jäi olivatko kaikki heistä edes tulleet varta vasten bändiä kuuntelemaan. Myyri lauloi kauniisti, mutta jotenkin hänen tulkinnassaan jäin kaipaamaan voimakkaampaa tilanteeseen heittäytymistä ja laulujen sisäistämistä. Nyt laulujen tulkinnat kuulostivat jotenkin ulkokohtaisilta. Tietysti myönnän että voi olla kohtuutonta  sanoa näin, koska lähiaikoina olen kuullut livenä Bob Dylanin ja John Fogertyn kaltaisia mestareita, jolloin odotusarvoni voi tästä tahattomasti vääristyä.

Koska bändissä ei ole kitaristia, nousi basisti tässä kokoonpanossa mukavasti esille, useinhan bändin basisti on juuri se jonka mukana oloa on vaikea edes huomata kokonaissoundissa ellei kyseessä sitten ole joku virtuoosi tai musiikki sen laatuista että basson osuus erityisesti siinä korostuu. Kosketinsoittaja Riddo on bändin seniori ja kokenein soittaja, mutta häneltäkin jäin kaipaamaan parempaa heittäytymistä hetkeen ja kappaleisiin. Vain muutamassa kappaleessa hän innostui “irrottelemaan”, mutoin soitto on akateemisen huoliteltua, ei siis sellaista joka saisi yleisön “liekkeihin”.  Oliver hoiti nuoresta iästään huolimatta rummut kohtalaisen varmasti ja pääsi yhdessä kappaleessa jopa esittelemään taitojaan kosketinsoittajana Riddon siirtyessä puolestaan rumpuihin.  Riddon välijuonnot olivat kömpelöitä ja kaikesta huomasi että siltä osin “käsikirjoitus” oli vielä kesken. Yhdessä vaiheessa hän vitsailikin harjoittelevansa juontojaan Liverpoolin tulevaa kymmentä keikkaa varten.

Keikasta jäi ihan hyvä mieli, kuulinhan uudenlaisia sovituksia noin 20:stä Beatles -klassikosta ilmaiseksi. Sikäli en halua sanoa mitään pahaa tästä bändistä. Hienoa että näitä perustetaan nykyään myös Suomeen, vaikka yleisöä ei aina tahdo kaikille tämäntyyppisille bändeille riittää. Sen kuitenkin sanon, että jos tämä bändi haluaa menestyä edes pienessä mittakaavassa on heidän syytä kehittää live-settiään räväkämmäksi, elää enemmän hetkessä ja uskaltaa rohkeammin kehittää näitä uusia sovituksiaan, joista nyt jäi vähän turhan “akteeminen” maku kuulijalle.

Lisätietoja She’s Leaving Home’sta täällä:

https://www.facebook.com/shesleavinghome2017/

Teksti ja kuva: Harri Huhtanen 2019

Päivitys 17.10.2021. TV5 esittää tänään klo 21 tämän hienon elokuvan. Jos ette ole tätä vielä nähneet niin kannattaa katsoa. Kirjoitin 2019 että kriitikot ovat antaneet Yesterdaylle vain kolme tähteä, mutta ehkäpä elokuvan arvostus on vähän lisääntynyt Korona-aikana, sillä tänään Turun Sanomien arvostelija Pekka Eronen antoi jo neljä tähteä.

Tämän vuoden ehkä merkittävin Beatles -tapaus on ollut ohjaaja Danny Boylen yli 20 miljoonaa dollaria maksaneen Yesterday (2019) -elokuvan julkaisu. Kävin katsomassa elokuvan viime viikolla Turun Finnkinossa. Ainakin Turussa elokuva poistuu kohta ohjelmistosta, koska se oli jo siirretty pikkusaliin, jossa oli alle 100 katsojapaikkaa ja sunnuntain näytöksessä paikalla oli vain noin 20 Beatles-musiikin ystävää. Luulisi että paikalle oli tullut edes osa niistä yli 100 000:sta Helsingin Ed Sheeran -konserttiin matkaavista nuorista, onhan elokuvassa Ed Sheeranilla varsin merkittävä rooli. Koska Yesterday myöhemmin julkaistaan DVD:nä ja BR-levynä niille jotka eivät nyt näitä teatterinäytöksiä ehtineet katsomaan, niin en spoilaa heidän tulevaa elokuvanautintoaan kertomalla  elokuvan tarinaa.

Ohjaaja Boyle ja hänen tuottajakaverinsa ostivat Sonylta oikeudet käyttää elokuvassa Beatlesien klassikkokappaleita. Huhujen mukaan he joutuivat maksamaan noista oikeuksista yli 10 miljoonaa dollaria. Jack Malikia näyttelevä Himesh Patel esittää oikeasti elokuvassa kuultavat Beatles -kappaleet ja niistä on myös julkaistu Soundtrack -albumi.   Elokuva ei ole saanut kaikilta arvostelijoilta kehuja, mutta koska elokuvan idea on niin nerokas päätin tarttua härkää sarvista ja olla uskomatta arvostelijoita ja testata henkilökohtaisesti onko elokuvasta mihinkään. Ja kyllä on! Juonen loppuosa on tietenkin sellainen että se on selvästi suunniteltu suurta amerikkalaista yleisöä varten ja varmaan tämä on syy siihen miksi kriitikot eivät antaneet elokuvalle kuin kolme tähteä viidestä. Juonta tärkeämpi ja merkittävämpi on kuitenkin se, että elokuva on erittäin hauska ja osa live-vedoista on täyttä rautaa, erityisesti elokuvateatterissa hyvillä kaiutinsysteemeillä kuultuna. Beatlesien musiikki tulee niissä taas hienosti “lihaksi ja vereksi” ja ymmärtää miksi bändi aikanaan oli niin valtavan suosittu.

Yesterday on nimestään huolimatta vielä aivan uunituore sillä sen maailman ensi-ilta oli 28.kesäkuuta 2019 eli alle kuukausi sitten! Uskon että tämä on elokuva jonka merkitys tulee kasvamaan ajan myötä. Eikä tuo 10 miljoonan tekijänoikeuskorvauskaan ollut loppujen lopuksi kuin “narikkaraha”, sillä tiettävästi elokuva on jo nyt tuottanut lähes 100 miljoonaa dollaria, joista 50 miljoonaa pelkästään USA:n esityksistä.

Harri Huhtanen 2019

Huom. tämä artikkeli ilmestyi alunperin eli 14 vuotta sitten vanhassa Winterludessa.

Mikä on Beatlesien merkitys kevyen musiikin historiassa? Tätä kysymystä aloin pohtia joitain kuukausia sitten ja ajattelin etsiä ratkaisua kuuntelemalla vuosien /vuosikymmenien tauon jälkeen uudestaan KAIKKI Beatlesien studiolevyt.

Beatles oli kiistatta yksi 1960-luvun suurimmista ILMIÖISTÄ. Nykypäivänä on vaikea tajuta, miten oli mahdollista että yksi bändi sai niin lyhyessä ajassa niin massiivisen maailmanlaajuisen huomion osakseen. Minäkin kuuntelin hartaana 1960-luvulla Beatlesia radiosta, luin heistä kertovia juttuja lehdistä ja katselin TV:stä uutisdokumentteja. 1960-luvulla media seurasi tunnollisesti ja suurennuslasilla jokaista bändin uran vaihetta.

Entä levyt? Vaikka on aivan selvää, että ilmiönä Beatlesit olivat huippuvuosinaan maailman johtava bändi, niin nyt, 40 vuotta myöhemmin, on aiheellista kysyä minkä arvoista oli se musiikki jota he tekivät?  Miten paljon heidän musiikkiaan listojen kärkeen siivittivät trendihype ja puhdas teinihysteria?

Hankin koko Beatlesien tuotannon vinyyleinä vasta aivan viime tingassa eli 1980-luvulla, jolloin noita vinyylejä sai vielä järjelliseen hintaan. Beatles-kuunteluni intensiivisin jakso ajoittuu juuri noihin vuosiin. Sen jälkeen nuo vinyylit ovat lähinnä keränneet pölyä levyhyllyssäni ja vanhenneet arvokkaasti. Auditiiviset muistikuvani noista albumeista olivat ennen tätä vuoden 2007 kuuntelumaratonia sellaisia, että levyillä oli kyllä monia maagisia hetkiä, mutta kokonaisuutena Beatlesien albumit olivat monessa tapauksessa varsin epätasaisia ja hajanaisia. Kuunneltuani nyt uudestaan parin kuukauden ajan Beatlesien studiolevyjä jakaisin bändin tuotannon kahteen jaksoon.

Ensimmäinen jakso (1962-64) on sovinnaisten rakkauslaulujen, nopeasti kasaan kyhättyjen laulukokoelmien ja itsesensuurin aikaa. 1960-luvun alussa Hampurissa viikkokausia ryypänneelle ja rellestäneelle rähjäistä rock’n’rollia soittavalle nahkatakkeihin pukeutuvalle bändille muutos siloitelluksi, prässättyihin pukuihin sonnustautuneeksi teinipop-bändiksi oli kyllä aika raju. En tiedä, miten he sopeutuivat siihen. Tosin kun levyt menivät kerta toisensa jälkeen listojen kärkeen ja riihikuivaa tunki sisään kaikista ovista ja ikkunoista enemmän kuin taloon mahtui, niin ehkä se hieman lievitti taiteilijoiden tukahdetun luomistuskan aiheuttamaa ahdistusta – mikäli nuo nuoret miehet sellaista edes kokivatkaan. Mainitsin sanan itsesensuuri siksi, etten tänä päivänäkään tiedä pakotettiinko,ohjattiinko vai ohjautuiko alkuaikojen Beatles siihen ahtaaseen pop -rakkauslaulujen formaattiin, josta he vapautuivat vasta kun lopettivat keikkailun ja keskittyivät ihan tosissaan siihen mitä ja milloin levyttivät. Alkuaikoinahan Beatles-levyjä julkaistiin esim. Amerikassa tahtia kolme levyä per vuosi! Levyjen teemoilla, rakenteilla tai sisällöllä ei tuntunut olevan paljon väliä kunhan saatiin uusi tuote markkinoille heti kun vanha vähänkin notkahti listalla alaspäin.

Toisella jaksolla (1965-70) Beatles sananmukaisesti puhkesi kukkaan. Ehkä muutokseen vaikutti ajan yleinen henki (hipit ja psykedeelinen musiikki) tai ehkä John Lennon ohjasi bändin vapaammille vesille. Muutos bändin musiikissa oli raju. Itse musiikkiin ammennettiin vaikutteita jopa intialaisesta kulttuurista, teemat monipuolistuivat, laulut monimutkaistuivat ja kolmen minuutin pop-kaava hylättiin . Kokeiluista tuli päivän sana. Jokainen uusi Beatles levy oli erilainen. Beatlesien musiikkiin tuli uudenlaista jännitettä, syvällisyyttä ja rohkeutta. Joissain tapauksissa kokeilut menivät metsään, mutta toisinaan taas syntyi maagisia lauluja, sellaisia joita ei ole vieläkään ylitetty.

On valitettavaa, ettei kolmatta jaksoa koskaan tullut. John Lennonin ja Paul McCartneyn 1970-luvun levyt osoittavat, että Beatleseilla olisi musiikillisesti ollut vielä paljon annettavana maailmalle. John Lennonin murha 1980 ja  George Harrisonin kuolema 2000-luvun alussa romuttivat lopullisesti miljoonien musiikinharrastajien haaveet siitä, että bändi vielä joskus palaisi yhteen.

Harri Huhtanen 2007

Fiona Proctor julkaisi tämän Beatles -dokumentin alunperin Englannin TV:ssä vuonna  2004, Suomessa MTV3 esitti sen loppuvuodesta 2005 ja lopulta 2007 dokumentit julkaistiin DVD:nä USA:ssa. Dokumentti on herättänyt monenlaisia tunteita puolesta ja vastaan. Ainoa mitä tässä yhteydessä haluan todeta on että dokumentin otsikko on äärimmäisen MYYVÄ. Miten pitkälle pelkällä otsikolla pääsee onkin siten jo ihan toinen juttu.  Alla se mitä kirjoitin dokumentista loppuvuodesta 2005:

Eilen illalla tuli aika ”törkyinen” dokumentti Beatleseista. Joku voisi sanoa, ettei ohjelmalla ollut mitään tekemistä Beatlesien musiikin kanssa ja näinhän se on, MUTTA minusta dokumentti oli kuitenkin erittäin mielenkiintoinen SIKSI että siinä oli löydetty kokonaan uusi näkökulma bändiin. Totta kai tällaisten ohjelmien suosio perustuu ihmisten yleiseen tirkistelyn-haluun, mutta minusta tämä ”törky”-dokkari pärjää erittäin hyvin kiltimmille Beatles-dokumenteille siksi, että siinä on niin paljon TOTTA. Yritän tässä tiivistää pitkän dokumentin sanoman muutamalla lauseella.  Dokumentti pyrkii ensi sijaisesti osoittamaan, että pohjimmiltaan Beatlesit olivat paheellisia rokkareita ja että puvut, siisti olemus ja kiltit vitsit ja hassuttelu olivat vain managerin luomusta ja hallittu markkinointikikka, jotta suuremmat kuluttajajoukot saatiin hyväksymään bändi.
Toiseksi dokumentti pyrkii todistamaan, että ainakin Paul ja John olivat melkoisia seksihurjastelijoita, jotka vielä avioliitossakin lentelivät kukasta kukkaan. Ohjelman mukaan John oli lisäksi biseksuaali eli miehetkin kelpasivat kumppaneiksi (jokohan ohjelman tekijät ovat saaneet Yoko Onon lakimieheltä tulenkatkuisen haastekirjeen?).
Eli dokumentti maalaa täysin toisenlaisen kuvan bändistä kuin aikaisemmat ”viralliset”, kiltit dokumentit. Totuus löytyy varmaan jostain puolitiestä.  Ai niin, dokumentti kumosi myös myytin siitä, että Dylan olisi ensimmäisenä esitellyt huumeet bändille 1964. Todellisuudessa eräs beatnik-runoilija tarjosi pojille huumeita jo vuonna 1960 ja kuulemma hyvin ne heille kelpasivat!

Harri Huhtanen 2005