Johdanto
Moody Blues lähti vuonna 1968 laajalle Amerikan kiertueelle.
Klassisen Moody Bluesin toinen albumi In Search of the Lost Chord (1968) on sen verran merkittävä, että ennen varsinaista levyarvostelua kirjoitan levyn äänitysaikaan liittyvän johdannon.
Klassisen Moody Blues -kokoonpanon (Hayward, Lodge, Thomas, Edge ja Pinder) ensimmäinen albumi oli suurmenestys ja nosti kertaheitolla bändin maailmanmaineeseen. Tämä vuonna 1967 julkaistu Days Of Future Passed albumi on monella tapaa merkittävä albumi rockmusiikin pitkässä historiassa. Kirjoitan siitä myöhemmin mutta levy on syytä mainita jo tässä yhteydessä sillä sen menestys vaikutti suoraan Moodyjen toisen levyn äänityksiin. Yleensä 1960-luvulla Lontoossa huippustudioiden äänitysajat olivat kortilla ja maksoivat maltaita. Menestyneille bändeille sallittiin kuitenkin erityisvapauksia ja niinpä kun Moodyjen Days of -albumi menestyi yllättävän hyvin totesi Deccan johtaja heille suurinpiirtein näin: ” käyttäkää studiota se aika jonka tarvitsette”. Eli nuoret muusikot saivatkin yhtäkkiä avoimen piikin huippustudion käyttöön!
Hayward on haastattelussa todennut että tämä uusi luomisen vapaus oli kerrassaan upeaa ja he myös käyttivät ahkerasti vapautta joka heille oli jo näin varhaisessa vaiheessa suotu. Lisäksi ajan henkeen kuului kokeilevaisuus ja studiopomot ymmärsivät tämän myös. Helppo tie olisi ollut tehdä seuraavakin levy sinfoniaorkesterin kanssa, mutta se olisi ollut itsensä toistamista ja niinpä Moodyt päättivät korvata sinfoniaorkesterin lauluharmonioilla ja mellotronilla jonka soittajana Pinder oli mestari. Kaikki viisi Moodyä lauloivat ja koska heillä oli äänissä tarjolla baritoni, soprano ja tenori niin koko ääniala pystyttiin kattamaan ilman sinfoniaorkesteria. Lisäksi bändi käytti valtavan määrän eri soittimia ja vaikka heillä oli käytössään vain 4 äänitysraitaa kuulostaa albumi jopa vielä vuonna 2024 tuotannollisesti todella hienolta. Wikipedian mukaan bändi käytti jopa 32 eri soitinta! Levyllä niistä mainitaan nämä: 12 kielinen kitara, akustinen kitara, sähkökitara, sitari, tabla, piono, mellotroni, bassokitara, cempalo, lyömäsoittimet, sello, harmonika, tamboriini, huilu, saksofoni ja timpani !
Tämä levy taitaa olla Moodyjen psykedeelisin. Elettiin hippiaikaa. Beatlesit olivat Intiassa ja George Harrison liputti intalaisen musiikin ja hindufilosofian puolesta. Tämä varmaankin vaikutti Moodyjen In Search of -albumin äänityksiin kesällä 1968. Toinen asia mikä vaikutti levyn lopputulokseen oli se, että bändin jäsenet olivat jo aikaisemmin tavanneet Amerikassa Timothy Learyn joka oli siihen aikaan hippikulttuurin isähahmo. Hayward kertoo että he matkustivat Amerikkaan ja olivat Learyn luona viikon ajan. He opiskelivat itämaistä filosofiaa, meditoivat ja käyttivät psykedeelisiä huumeita saadakseen uusia ideoita musiikkinsa. Nykyajattelussa huumeiden käyttö luovuuden edistäjänä kuulostaa vähän oudolta. Mutta objektiivisesti voi todeta että vuonna 1968 Moodyjen vahvuus oli ehdottomasti kollektiivinen luomistyö. Bändin kaikki viisi jäsentä osallistuivat kappaleiden luomiseen ja siksi tämä levy kuulostaa niin hienolta. Oliko yhteistyö huumeiden ansiota vai ajan hengen luomaa? Vastausta tähän tuskin koskaan saadaan, mutta upean levyn bändi yhteistyössä ja nimenomaa yhteistyössä sai aikaan vuonna 1968!
Harri Huhtanen 2024
Ymmärrän kuitenkin hankalan tilanteen, johon Justin Hayward ja John Lodge ovat joutuneet. He ovat esiintyviä muusikoita ja Moody Blues on ollut heidän elämäntyönsä jo yli 40 vuoden ajan. He haluavat jatkaa. He eivät Pinderiä tai Thomasia erottaneet ja itse asiassa he toteavat, että lähteneitä jäseniä ei kukaan voi korvata. He olisivat halunneet, että bändi olisi jatkanut alkuperäisessä kokoonpanossaan, mutta toisin kävi. Tynkäbändi ei siis ole heidän syynsä. Niin vain kävi ja koska musiikkibisneksessä ”show must go on”, oli pakko palkata uusia soittajia. Pinderin ja Thomasin korvaa nykyään kaksi nuorta naista ja kyllähän he ihan mukavasti osaavat soittaa, kuten Helsingissä kuultiin, mutta Moody Blues -magiaan he eivät yllä. Niinpä legendaarinen Nights In White Satinkin kuulosti Helsingissä aika vaisulta, vaikka se varmaan esitettiin aivan oikeaoppisesti. Tekniikka ei kuitenkaan korvaa tunnetta. Jos haluaa perehtyä Moody Blues magiaan kannattaa hankkia alkuperäiset vinyylilevyt. Jos taas riittää se, että näkee ja kuulee livenä vanhojen legendojen mukavan ja viihdyttävän shown , niin silloin kannattaa ostaa lippu Moody Bluesin keikalle. Hayward toteaa uudessa haastattelussa, että he ovat nykyään paljon kysytympiä live-artisteja kuin 1970-luvulla. Hän mainitsee ,että ”töitä on joka vuosi 265 päivänä”. Enimmäkseen Moodyt kiertävät Amerikassa, jossa he ovat paljon suositumpia kuin Euroopassa. Levyjen myynti on myös edelleen vilkasta, sillä Deccan pomo toteaa ,että joka vuosi Moodyjen back -katalogista myydään maailmalla yli 500.000 levyä. Moodyt voisivat siis aivan hyvin vetäytyä eläkkeelle, koska rahaa tulee joka tapauksessa ruhtinaallisesti joka vuosi. Hayward ja Lodge kuitenkin rakastavat bändiä ja faneja niin paljon, etteivät aio lopettaa. Dokumentissa näytetään ,että hiljattain kun bändi keikkaili Monacossa oli paikalle lentänyt monta koneellista amerikkalaisfaneja, joita bändi sitten hemmottelikin järjestämällä heille illanvieton paikallisessa hotellissa. Filmissä näytettiin, miten Hayward vaelsi juhlakansan joukossa ja jutteli fanien kanssa. Se oli varsin sympaattista ja pääsääntöisesti 50-vuotiaat fanit kehuivatkin tätä bändin poikkeuksellista faniystävällisyyttä vuolaasti.
WINTERLUDE FINLAND 