Taannoin Anttilaan ilmestyi myyntiin Classic Artists -sarjassa viime vuonna julkaistu (2006) uusi 2DVD:n + 1CD:n boksi Moody Bluesin historiasta. Ykkös DVD:llä on 150 minuutin bändi -historiikki, joka on varsin mielenkiintoinen, koska se on autorisoitu eli itse bändin jäsenet ovat äänessä ja haastattelut on tehty aivan hiljattain. Nykyäänhän monista mega -bändeistä julkaistaan historiikkejä, joissa äänessä ovat pelkästään ulkopuoliset asiantuntijat ja harrastajat, eivät itse bändin jäsenet.

Historiikki valotti aika hyvin myös bändin vaiheita 1990-luvulla sekä 2000-luvulla. Suurin osa informaatioista, joka noista ajoista kerrottiin oli minulle uutta. Samalla selvisi miksi Helsingin konsertti (2006) ei minua innostanut. Totuus on se, että nykyään Moody Blues-nimellä kiertävä bändi on vain varjo siitä mitä se oli esimerkiksi 1970-luvulla. Bändistä on lähtenyt kaksi tärkeää jäsentä: kosketinsoittaja Mike Pinder sekä huilisti Ray Thomas. Lisäksi rumpali Graeme Edgen kunto on sen verran heikentynyt ,että nykyään keikoilla on aina kaksi rumpalia. Basisti John Lodge ja kitaristi Justin Hayward ovat edelleen kovassa vedossa. Niinpä he uusien apusoittajien kanssa pystyvät edelleen tarjoamaan yleisölle täysipainoisen kahden tunnin setin, jossa on monia suuria Moody Blues- hittejä, mutta valitettavasti se on vain show, eikä sellainen suuri elämys, jonka yli 30 vuotta bändiä diggaillut fani odottaa kokevansa kun pääsee ensimmäistä kertaa kuulemaan bändiä livenä.

Ymmärrän kuitenkin hankalan tilanteen, johon Justin Hayward ja John Lodge ovat joutuneet. He ovat esiintyviä muusikoita ja Moody Blues on ollut heidän elämäntyönsä jo yli 40 vuoden ajan. He haluavat jatkaa. He eivät Pinderiä tai Thomasia erottaneet ja itse asiassa he toteavat, että lähteneitä jäseniä ei kukaan voi korvata. He olisivat halunneet, että bändi olisi jatkanut alkuperäisessä kokoonpanossaan, mutta toisin kävi. Tynkäbändi ei siis ole heidän syynsä. Niin vain kävi ja koska musiikkibisneksessä ”show must go on”, oli pakko palkata uusia soittajia. Pinderin ja Thomasin korvaa nykyään kaksi nuorta naista ja kyllähän he ihan mukavasti osaavat soittaa, kuten Helsingissä kuultiin, mutta Moody Blues -magiaan he eivät yllä. Niinpä legendaarinen Nights In White Satinkin kuulosti Helsingissä aika vaisulta, vaikka se varmaan esitettiin aivan oikeaoppisesti. Tekniikka ei kuitenkaan korvaa tunnetta. Jos haluaa perehtyä Moody Blues magiaan kannattaa hankkia alkuperäiset vinyylilevyt. Jos taas riittää se, että näkee ja kuulee livenä vanhojen legendojen mukavan ja viihdyttävän shown , niin silloin kannattaa ostaa lippu Moody Bluesin keikalle. Hayward toteaa uudessa haastattelussa, että he ovat nykyään paljon kysytympiä live-artisteja kuin 1970-luvulla. Hän mainitsee ,että ”töitä on joka vuosi 265 päivänä”. Enimmäkseen Moodyt kiertävät Amerikassa, jossa he ovat paljon suositumpia kuin Euroopassa. Levyjen myynti on myös edelleen vilkasta, sillä Deccan pomo toteaa ,että joka vuosi Moodyjen back -katalogista myydään maailmalla yli 500.000 levyä. Moodyt voisivat siis aivan hyvin vetäytyä eläkkeelle, koska rahaa tulee joka tapauksessa ruhtinaallisesti joka vuosi. Hayward ja Lodge kuitenkin rakastavat bändiä ja faneja niin paljon, etteivät aio lopettaa. Dokumentissa näytetään ,että hiljattain kun bändi keikkaili Monacossa oli paikalle lentänyt monta koneellista amerikkalaisfaneja, joita bändi sitten hemmottelikin järjestämällä heille illanvieton paikallisessa hotellissa. Filmissä näytettiin, miten Hayward vaelsi juhlakansan joukossa ja jutteli fanien kanssa. Se oli varsin sympaattista ja pääsääntöisesti 50-vuotiaat fanit kehuivatkin tätä bändin poikkeuksellista faniystävällisyyttä vuolaasti.