Kate Bush: Director’s Cut 2011

bush directorDCUKLP1Jane Austen julkaisi elinaikanaan, 200 vuotta sitten, vain neljä romaania ja kaksi romaania ilmestyi aika pian hänen kuolemansa jälkeen (1817). 2000-luvulla nuo romaanit ovat nousseet uuteen kukoistukseen. Niistä on otettu uusia painoksia, niistä on tehty useita TV-sarjoja ja jokaisesta niistä taitaa olla useampikin elokuva-versio. Angloamerikkalaisessa kulttuurissa Jane Austenista on tullut kiistaton klassikko, taiteilija jonka arvoa kukaan ei enää voi kiistää. En tiedä onko Kate Bushin tulevaisuus yhtä ruusuinen, mutta sen voin sanoa ,että Kate Bushkin on Taiteilija isolla T:llä. Suurin osa hänen tuotantoaan kantaa samanlaista laatumerkiä kuin Jane Austenin romaanit. Kate Bushin levyt ovat klassikkoja. Kate Bush on ainutlaatuinen.  Hänellä ei ole kilpailijoita, koska hän on ainoa ”rodussaan”. Tori Amos yrittää olla yhtä hyvä kuin Kate Bush, mutta hänen Kate kopiointinsa on niin läpinäkyvää, ettei sillä ole todellista  kantavuutta.

Olen aikaisemmin väittänyt, että Red Shoes (1993) on Katen vähiten onnistunut levy. En tiedä onko Kate ajatellut samoin, koska tuon levyn jälkeen hän piti peräti 12 vuoden levytystauon!  Lisäksi uudella Director’s Cut (2011) albumilla Kate päivittää Red Shoesin kappaleita mikä viittaa siihen, ettei hän ole ollut täysin tyytyväinen alkuperäiseen julkaisuun. Minusta on hienoa, että taitelija uskaltaa ottaa jo julkaistuja teoksiaan uuteen käsittelyyn. Toivoisin, että useampi artisti harrastaisi sitä, sillä harva asia tässä ennustamattomassa ja epävarmassa elämässä on kiveen hakattu.

Director's-Cut-(Back)_Squar_0Director’s Cut ei ole pelkkä kaupallinen yritys hyödyntää artistin vanhoja teoksia, vaan kyseessä on ihan oikeasti uusi Kate albumi. Kappaleiden valinta, niiden uudelleen sovittaminen, uudet instrumentaaliosuudet, uudet lauluosuudet ja tekstimuutokset tekevät tästä uuden teoksen. Täytyy sanoa, että Kate on vuonna 2011 hyvässä vedossa, sillä tälle levylle valitut Red Shoes -kappaleet avaavat tuon epäonnisen levyn minulle ihan uudella tavalla. Esimerkiksi Song Of Solomon (jonka olin jo ehtinyt unohtaa) kuulostaa nyt kerrassaan aivan upealta, sitä voisi kuunnella loputtomiin kyllästymättä!.

bushDC-Inlay-11Director’s Cutin kokonaisuus toimii ja muutokset, joita alkuperäisversioihin on tehty ovat pääsääntöisesti tuoneet äänitteisiin lisäarvoa. Olen nyt kuunnellut Director’s Cutin yli 20 kertaa ja levyn parhaat hetket ovat kyllä ihan ylimaallisia! This Woman’s Work oli alunperinkin upea, mutta minusta tämä uudelleensovitettu, pitkä versio on vielä astetta parempi. Se on aito klassikko, aivan käsittämättömän kaunis!   Deeper Understanding on entistä ajankohtaisempi ja entistä parempi. Moments Of Pleasure, Never Be Mine ja And So Is Love ovat tiheätunnelmallisia ja  viiltävän kauniita, harvoin rockmusiikissa kuulee mitään niin viimeisteltyä ja vaikuttavaa!

Koko levyllä ainoa miinusmerkinen kappale on Rubberband Girl, joka on ikään kuin demo: tunkkainen ja viimeistelemätön. En tiedä, ehkä se edustaa jotain kieroa Kate Bush -huumoria, jolla Kate haluaa alleviivata, että taiteellisuudestaan huolimatta hän osaa pitää myös jalat maassa. Raakileen esityksen pelastaa loppuun liitetty huuliharppu -soolo. Siltikin aika outo lopetus näin komealle ja muutoin äärimmäisen viimeistellylle levylle.

Mutta kuten sanottu: kokonaisuus toimii ja ylevöittää erityisesti Red Shoesin parhaita kappaleita todella komealla tavalla.  Director’s Cut ei ole teema-albumi, mutta hyvin syvällä elämän perustotuuksien alkulähteillä käydään ja lisäksi musiikki on parhaissa kappaleissa jotain sellaista mitä erittäin harvoin pääsee kuulemaan. Tällaiseen pystyy vain Kate Bush!

Klassikko jo nyt!  ♠ ♠ ♠ ♠ ♠

Harri Huhtanen 2011

 

Mainokset

Kate Bush: Aerial 2005

katebushh11399005Totisesti AERIAL aiheuttaa minulle päänvaivaa! Olen nyt kuunnellut levyn noin 18 kertaa ja edelleen olen hieman epävarma siitä mitkä pisteet annan sille. Aluksi kun kuuntelin ainoastaan musiikkia, lukematta sanoituksia, kuulosti ykköslevy paremmalta kuin kakkoslevy, mutta nyt kun olen yrittänyt perehtyä myös sanoituksiin varsin perusteellisesti, päädyin sittenkin siihen, että kakkoslevy on KOKONAISUUTENA parempi kuin ykköslevy.

Kakkoslevy on nimeltään A SKY OF HONEY ja kyseessä on levy, jolla alunperin huhuttiin olevan vain YKSI kappale ja vaikka levyllä lukee, että kappaleita on yhdeksän, niin todellisuudessa kappaleita on kuin onkin vain yksi! Tämä havainto helpottaa kovasti arvostelua. Kyseessä on nimittäin TEEMALEVY, juuri sellainen joita tehtiin paljon 1970‑luvulla kun progressiivinen rock oli vielä voimissaan.

A Sky Of Honey kertoo tarinan päivänkoitosta päivänkoittoon. Kyseessä on siis yksi kappale, jossa on yhdeksän osaa. PRELUDE ja PROLOGUE ovat täynnä uuden päivän iloa ja romantiikkaa! AN ARCHITECT’S DREAM sekä THE PAINTER’S LINK puolestaan kertovat uuden löytämisen ja luomisen riemusta. SUNSET ja SOMEWHERE IN BETWEEN kuvailevat hienosti hetkeä ennen hämärää, eivät pelkästään luonnonilmiönä, vaan myös ajatuksia, tunteita ja sielunmaisemaa. NOCTURN johdattelee taitavasti finaaliin, joka on AERIAL. Tämä osa tuotti minulle pitkään harmaita hiuksia, koska siinä on selvä Frankie Goes To Hollywood‑lainaus ja muistaen bändin imagon, asia häiritsi minua suuresti. Mutta kun lukee sanoituksen ja keskittyy siihen ja ennen kaikkea oivaltaa, miten täydellisesti levyn teemakokonaisuus on rakennettu, niin asian pystyy sivuuttamaan. Kokonaisuus kestää minkä tahansa syvätarkastelun. Levy alkaa ja päättyy samaan hetkeen. Kaikki osat tukevat toisiaan, mutta samalla kaikki osat toimivat itsenäisesti. Tehtävä on siis tässä vaiheessa hieman helpottunut. Kokonaispisteet riippuvat siitä minkä arvosanan annan ykkölevylle, A SEA OF HONEY.

Aloitetaan klassikoista. Katen oodi pojalleen, BERTIElle on uskomattoman kaunis! MRS. BARTOLOZZI osoittaa, miten niinkin arkipäiväisestä tapahtumasta kuin pyykinpesusta voi musiikissa tehdä SUURTA TAIDETTA. Laulullaan Kate osoittaa, että todellisuudessa suuria asioita ovatkin ne kaikkein arkipäiväisimmät tapahtumat kun ne oikein silmin osaa nähdä ja tulkita.

katemaxresdefaultLevyn päättävä A CORAL ROOM tavoittelee koko tupla‑albumin parhaan laulun paikkaa, ainakin minun arviossani. Laulussa on samanlaista profetiaalisuutta ja Kate‑ mystiikkaa kuin parhailla Hounds Of Loven kappaleilla. Laulu kertoo kaupungista, joka on jäänyt veden alle, ”korallihuoneeseen”. Kylmät väreet menevät pitkin selkää säkeissä, jotka minusta viittaavat kaksoistornien tuhoon:

There were hundreds of  people living here / Sails at the windows
And the planes came crashing down

Korallihuone on tuhoutuneen sivilisaation lisäksi kertomus myös Katen kuolleesta äidistä:

I hear her laughing /  She is standing in the kitchen
As we come in the back door
See it fall / See it fall
Oh little spider climbing out of a broken jug

Kuten jo aikaisemmin totesin, singlenäkin julkaistu, KING OF THE MOUNTAIN ei välttämättä kestä pitkää kuuntelua ja lisäksi kappale kuulostaa levyllä vähän irralliselta. En tiedä onko Katen huonoon menestykseen Amerikassa vaikuttanut se, että sanoissa jopa kritisoidaan Elvistä, joka kuitenkin on Amerikan ”kansallissankari”:

Why does a multi‑millionaire / Fill up his home with priceless junk?

PII taas on kieli poskella tehty laulu, joka pohjautuu tositarinaan englantilaisesta miehestä, joka osasi luetella ulkomuistista Piin tuhansien desimaalien tarkkudella. HOW TO BE INVISIBLE on kappale, johon ihastuin alussa, koska se on niin svengaava ja varsinkin sen asettaminen levyllä meditatiivisen Mrs. Bartolozzin perään on ollut Katelta nerokas veto. Sanoitus ja laulun ajatuksellinen sisältö jää kuitenkin jotenkin hämäräksi. Viittaako Kate laulussa pitkään taukoonsa? JOANNI on ehkä koko levyn ongelmallisin kappale. Laulu kertoo urheasta naisesta, Jeanne D’Arcista, mutta musiikillisesti teos ei oikein vakuuta, siitä tulee vähän mieleen RED SHOESien aikaiset, enemmän tai vähemmän epäonnistuneet kokeilut.

Ykköslevy ei muodosta teemallista kokonaisuutta, kuten kakkoslevy. Sillä on kolme selvää Kate ‑klassikkoa. Neljä muuta kappaletta ovat myös melko hyviä, mutta ovatko ne riittävän hyviä, jotta voitaisiin puhua täydellisestä levystä? Vaikeaa on, mutta jotenkin uskon, etteivät lisäkuuntelut enää tuo selvyyttä tähän asiaan. Jos 18 kuuntelukertaa ei selvitä asiaa, niin sitten se ei selviä koskaan!   Annan AERIALille pisteitä…..(tässä kohtaa tulevat fanfaarit)…

KLASSIKKO!  * * * * *

Harri Huhtanen 2005

Kate Bush: The Red Shoes 1993

kate_bush_-_the_red_shoes_albumKate Bushin seitsemättä studiolevyä, The Red Shoes (1993) seurasi pitkä hiljaisuus. Koska Katen seuraava levy ilmestyi vasta 12 vuotta myöhemmin, ehtivät monet 2000-luvulla jo ajatella, että hän oli kokonaan lopettanut musiikinteon, keikkailunhan hän oli lopettanut jo vuonna 1979.

”Punaiset kengät” on jäänyt minulle varsin vieraaksi teokseksi. Muistan kuunnelleeni sitä 1990-luvulla vain muutaman kerran. Kun ensimmäiset kuuntelukerrat olivat suuria pettymyksiä, jäi levy vuosiksi hyllyyni pölyttymään. Uudestaan otin levyn kuunteluun 2005 ja kun taas petyin toistui sama kuvio eli levyn hyllytys. Tänään sitten päätin kuunnella levyn niin monta kertaa, että voin vihdoinkin päättää mitä mieltä siitä olen. Tähän saakka olen tavallaan koko ajan väistellyt tuota kysymystä. Selvää on, ettei varmaan Katekaan ollut levyyn täysin tyytyväinen, koska seuraavaa levyä saatiin odottaa niin tolkuttoman pitkään.

line-the-cross-and-the-curve-1993-001-miranda-richardson-behind-kate-bush-holding-red-shoesNyt olen kuunnellut levyä viisi tuntia putkeen ja on aika antaa ”lopullinen tuomio” (joka siis ei sellainen ole, kts. 2016 päivitysteksti).

Ensimmäinen ja tärkein kysymys on luonnollisesti se miksi Red Shoes ei kuulosta niin hyvältä kuin monet muut Katen levyt. Tärkein syy sille on mielestäni levyn laadullinen epätasaisus. Lyyrikoissa teemana on rakkaus, mutta jotenkin musiikki vaeltelee liian moneen suntaan tukeakseen pääteemaa. Yhtenäistä tunnelmaa tai edes minkäänlaista jatkumoa ei synny sillä tavalla kuin esim. Aerialilla (2005) tai Hounds Of Lovella (1985). Kate kokeilee funkkia, soulia ja jopa salsaa, mutta jotenkin kokeilut jäävät puolitiehen tai ainakaan en löydä niiltä yhteistä nimittäjää. Mutta heikkouksien ohella levyllä on myös selviä vahvuuksia, jotka olen oikeastaan havainnut vasta tänään, todella intensiivisesti levyä kuunnellessani (ja nyt jälkikuuntelussa 2016, löysin lisää kehuttavaa). Muutamissa kappaleissa on aivan huikea määrä legendaarista Kate -magiaa ja jos levy olisi rakennettu eri tavoin tai materiaalia kerätty pidemmältä ajalta, niin Red Shoeskin voisi olla mestariteos mitä se valittetavasti ei mielestäni vieläkään ole (vannomatta paras eli palataan asiaan 2026!).

p_rbg2Levyn avausbiisistä Rubberband Girl tehtiin aikoinaan upea video, jota ei ole enää vuosikausiin näytetty MTV:llä tai VH1:llä. Tuossa videossa Kate on ihanan sensuelli, jopa siinä määrin, että vasta levyä kuunnellessa huomaa, miten junnaava ja tavallaan tylsä avauskappale on.

And So Is Love on kappale jota olen rakastanut alusta saakka. Kappaleen ensimmäisen kerran kuullessani en tietänyt, että kitaraa soittaa Eric Clapton ja Hammondia legendaarinen Procol Harum -mies, Gary Brooker! Musiikillisesti levyn timantti.

Salsakokeilun Eat The Music sanoitus tihkuu vertauskuvallista seksiä, mutta musiikillisesti kappale on varsin heppoinen rallatus eikä vastaa sitä tasoa, johon olen tottunut Katen levyillä. Valitettavan epäonnistunut ja häiritsevä kokeilu, jonka Kate olisi voinut jättää vaikka jonkun singlensä B-puolelle.

Myös Moments Of Pleasure ja erityisesti The Song Of Solomon tarjoavat erittäin hienoja kuunteluhetkiä. Jälkimmäisessä kappaleessa Kate toteaa häpeilemättömän suorasukaisesti:

Don’t want your bullshit, yeah
Just want your sexuality
Don’t want excuses, yeah
Write me your poetry in motion

Lilyn sanoitus on katemaisen hämäräperäinen, siis positiivisella tavalla hämäräperäinen, mutta musiikillisesti kappale ei  oikein nouse lentoon ja on lisäksi editoitu siten ,että se päätetään kuin veitsellä katkaisten.

p045ylp5The Red Shoes lainailee irkkurytmejä ja tällä kertaa intensiteettiäkin löytyy sopivasti.

Top Of The City taas lainaa sävelkulkuja legendaariselta Hounds Of Lovelta, mutta kokonaisuuteni kappale jää musiikilliseksi vähän torsoksi, taustalla hoilottava ”uuuu-aaaa-uuuu-aaaa”-kuoro ei tilannetta paranna.

Constellation Of The Heart on funk-biisi, joka jotenkin voisi toimia irrallisena, mutta Red Shoesilla se ei minusta istu kokonaisuuteen, vaan muodostaa aivan liian jyrkän kontrastin edeltävien kappaleiden luomiin tunnelmiin. Tälläkin kappaleella taustalaulajat kuulostavat keskinkertaisilta (arvioni muuttunut: katso päivitys lopussa).

Big Stripey Lie johdattaa taas kuulijan takaisin katemaisempiin äänimaailmoihin. Tosin 1980-luvulta lainattu industrial -soundi kuulostaa vähän epähumaanilta Katen levyllä. Loppua kohden tunnelma tihenee, mutta jälleen ongelmana on minusta se, ettei biisi lainkaan istu levyn kokonaisuuteen (arvioni muuttunut: katso päivitys lopussa).

Why Should I Love You? on yksi tämän päivän kuuntelu -sessioni suuria löytöjä. Aluksi tämä Princen kanssa tehty kappale kuulosti irralliselta ja vähän häiritsevältäkin, mutta kun sitä kuuntelee repeatilla erillisenä, niin kyseessähän on aivan erinomainen työ! Tässä kappaleessa on tuttuja Prince-aineksia ja ripaus Katen taikamaailmaa. Kokonaisuutena biisi, yllättävää kyllä, svengaa hienosti!

Päätöskappale You’re The One  on laahaava, eikä sykähdytä.

Yhteenvetona totean, että tällä levyllä on muutamia erittäin hienoja kappaleita, mutta valitettavasti silti enemmän sellaisia, jotka estävät levyä nousemasta klassikko -sarjaan. Kate on kuitenkin lauluntekijänä ja laulajana sitä luokkaa, ettei tätäkään levyä voi sivuuttaa olankohautuksella.

Päivitys 2016. Nyt kun taas pitkän tauon jälkeen kuuntelen The Red Shoesia huomaan diggaavani jostain syystä funk-revitys Constellation Of The Heartia sekä industrial -biisiä Big Stripey Lie aivan uudella tavalla. Ok, eivät sovi kokonaisuuteen, totta, mutta irrallisina kuulostavat aika hienoilta!  Minun on pakko antaa levylle tähtiä enemmän kuin vuonna 2006 annoin. Näin ne vuodet tekevät tehtävänsä. Parhaiden artistien levyt eivät vanhene, vaan paranevat vuosien saatossa!

Tähtihetkien ansiosta  HYVÄ LEVY!   * * * * +

Harri Huhtanen 2006 ja 2016

Kate Bush: The Sensual World 1989

tumblr_llikz1y6ks1qh29nwo1_500The Sensual World (1989) ei välttämättä tyrmää ensi kuuntelulla, mutta levy kestää yllättävän hyvin aikaa eli vuosi vuodelta siitä alkaa pitämään entistä enemmän. Levy saattaa olla myös lyriikkojen osalta Katen yhtenäisin teos. Tällä levyllä Kate puhuu RAKKAUDESTA, sen tarpeesta ja vaikeudesta. Miehen ja naisen välinen jännite on aina olemassa. Se on suloista, mutta samalla niin petollista. Heads We’re Dancing on lyriikaltaan erikoinen ja jännittävä laulu, jossa mies lumoaa naisen tanssilattialla, mutta pettymys on valtava kun nainen myöhemmin huomaakin, että:

Hot down to the floor
But it couldn’t be you
It’s a picture of Hitler

Kaunis Deeper Understanding kertoo puolestaan syrjäytyneistä ihmisistä, jotka etsivät rakkautta tietokoneen luomasta valheellisesta virtuaalimaailmasta. Between A Man And A Woman on naisen tilitys suhteen uhkaavasta lopusta:

Every day and night I pray, let the pendulum swing
Between a man and a woman

Reaching Out kertoo melankolisesti rakkauden kaipuusta:

See how the flower leans instinctively toward the light
See how the heart reaches out instinctively
For no reason but to touch

Myös Love And Angerissa suhde on enää hiuskarvan varassa:

Take away the love and the anger
And a little piece of hope holding us together
Looking for a moment that’ll never happen
Living in the gap between past and future

tio2vmlYksi levyn vaikuttavimmista ja ristiriitaisemmista kappaleista on upeasti sovitettu ja orkestroitu The Fog , jossa Kate laulaa todella sydäntäsärkevän kauniisti! Kappaleen lyriikka on monimerkityksellinen. Kate laulaa aikuisen ja lapsen rakkaudesta. Hän jättää kuitenkin kuulijan pääteltäväksi onko kyseessä äidin ja lapsen välinen rakkaus vai jotain muuta.

This love was big enough for the both of us
This love of yours
Was big enough to be frightened of
It’s deep and dark like water was

Levyn todellisia klassikkobiisejä ovat kuitenkin kutkuttavan eroottinen avauskappale The Sensual World (josta tehtiin myös upea video) sekä vinyylilevyn päätöskappale, This Woman’s Work, joka on eräs Katen koko tuotannon tyylipuhtaimpia esityksiä.

Kate olisi halunnut käyttää avausraidalla James Joycen Odysseus -romaanin alkuperäisen Molly Bloom– monologin tekstiä, mutta jostain käsittämättömästä syystä Joycen perikunta kielsi tekstin käytön. Niinpä Kate joutui kirjoittamaan monologin muunneltuna. Hän pyrki kuitenkin säilyttämään alkuperäisen monologin upean eroottisen lautauksen. Omasta mielestään Kate ei onnistunut. Uusi lyriikka ei tietenkään vedä vertoja Joycen tekstille, mutta kappaleen emotionaalinen lautaus on sitä luokkaa, että jos James Joyce olisi ollut elossa vielä 1989, olen täysin varma, että hän olisi antanut Katelle luvan tekstinsä käyttämiseen!

Monet laulutulkinnat The Sensual Worldilla ovat katemaiseen tapaan erittäin korkeatasoisia, mutta yksi on ylitse muiden! This Woman’s Work on kappale, jonka todellisen suuruuden olen ymmärtänyt vasta aivan viime vuosina. Edesmennyt Michael Kamen, joka on sovittanut mm. Pink Floydin myöhäistuotantoon kuuluvia kappaleita on tehnyt tällä Katen mestariteoksella todella hienoa työtä. Alku on erittäin kaunis, kuulija vangitaan Katen jumalaisella äänellä jota säestää ainoastaan piano, sitten melodian kasvaessa Kamen liuttaa mukaan jouset ja koko orkesterin. Kaikki tuo tehdään niin taidokkaan saumattomasti, että harvoin olen kuullut mitään vastaavaa!

were-getting-a-whole-book-of-unseen-kate-bush-photographs-1468904398Kun The Sensual World ilmestyi täydellisen Hounds Of Loven (1985) jälkeen oli täysin selvää, että kaikki ainekset flopille olivat olemassa. Fanien odotukset olivat tietenkin pilvissä ja siksi Katen oli vaikea onnistua tyydyttämään heitä. Pettymys olikin melkoinen levyn ilmestyessä. Minäkin vähän petyin, mutta nyt tajuan että se oli aikasidonnaista ylireagointia, sillä vaikka Sensual World musiikillisesti eräiltä osiltaan jonkin verran muistuttaa Houndsia on lyriikoissa ja koko levyn perusfilosofiassa selkeä ero. Niinpä olen vuosi vuodelta alkanut yhä enemmän mieltämään Sensual Worldin erillisenä taideteoksena, jolla ei ole mitään suoraa yhteyttä Houndsiin. Sen jälkeen levyn suuruus on ollut helpommin hahmotettavissa.

Tällä levyllä on monta vahvuutta. Lyriikat ovat teemallisesti yhtenäisiä. Kappaleiden sovitukset ja Katen tulkinnat ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta täydellisiä. Levyn äänittämisen aikoihin Kate oli erittäin innostunut tekemään yhteistyötä Trio Bulgarka -laulukuoron kanssa. Kun kuuntelen upean riisuttua This Woman’s Workia ja perään Trio Bulgarkan säestyksellä esitettyä Rocket’s Tailia, tuntuu minusta että ollakseen lopullisen täydellinen tämä levy olisi tarvinnut enemmän riisuttuja Katen laulutulkintoja ja vähemmän välillä hieman ”puuroutuvia” Trio Bulgarka -tulkintoja!
Kritiikistä huolimatta Sensual World kuulostaa minusta vuonna 2008 levyltä, joka nousee selkeästi Katen koko tuotannon kärkikolmikkoon.

UPEA LEVY !   * * * * * !

Harri Huhtanen 2008

Kate Bush: Hounds Of Love 1985

Klassinen ja populaarimusiikki asetetaan yleensä vastakkain. Ajatellaan, että vain klassinen musikki voi olla pyyteetöntä ja ylevää. Rock- ja popmusiikki sen sijaan usein arvioidaan kaupalliseksi, tarkoitushakuiseksi ja pinnalliseksi. Totuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Musiikin teoreettinen analyysi ei ole viimeinen mitta musiikin vaikuttavuudelle. Taide ja taiteellinen ovat yleensä kirosanoja rockpiireissä, mutta totuus on se, että silloin tällöin myös rock -markkinoille putkahtaa levyjä, joista voi ja pitää käyttää nimitystä TAITEELLINEN. Monet pitävät taiteellista rokkia tekotaiteellisena, koska rock on pohjimmiltaan syntynyt bluesista, joka puolestaan on afrikkalaisten orjien perintöä eli rock ja blues polveutuvat primitiivisten alkuasukkaiden villeistä rytmeistä.
Kun rock/pop-artisti lähtee tekemään taiteellista albumia, liikutaan aina vaarallisilla vesillä. Jotta yritys onnistuisi, pitää artistilla olla täysin oma tyyli ja lisäksi levyn pitää olla jollain tavalla ainutlaatuinen.

rs-216060-gettyimages-55971060

Pink Floyd -kitaristi David Gilmour löysi superlahjakkaan Kate Bushin 1970-luvun puolivälissä. Olen kuullut Katen ensimmäiset demot, joita ei ole julkaistu. Niistä kuulee, että tytössä on jotain maagista, mutta toisaalta pelkän pianon säestyksellä esitetyt raakaversiot alkuaikojen hittikappaleista eivät välttämättä vakuuta maallikkoa tai edes levy-yhtiön kykyjenetsijää siitä ,että tässä laulaa nyt eräs kaikkien aikojen omaleimaisimmista artisteista. Onneksi Gilmour tajusi miten valtava potentiaali tässä nuoressa nerossa oli ja hän sai puhuttua Katelle levytyssopimuksen.

 Katen ensimmäinen albumi (1978) oli sensaatio ja hänestä tuli hetkessä supertähti! Menestyksen myötä Kate halusi enemmän kontrollia omien levyjensä suhteen ja siksi jo kolmannella levyllä hän oli mukana tuottajana (1980) ja neljännen levyn, Dreaming (1982) hän tuotti yksinään. Mitä enemmän Kate sai valtaa omien levyjensä tekemisessä sitä paremmiksi ne muuttuivat. Huippu saavutettiin vuonna 1985, jolloin Kate julkaisi viidennen albuminsa, Hounds Of Love, jonka valmistelussa Katella oli tiettävästi jo lähes 100%:n määräysvalta. Ilmaiseksi tuo määräysvallan kasvu ei kuitenkaan tullut, sillä Kate joutui jatkuvasti taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Aluksi EMI painosti Bushia hankkimaan ulkopuolisen tuottajan. The Dreamingin toivottua heikomman kaupallisen menestyksen ohella kitkaa hänen ja levy-yhtiön välille olivat aiheuttaneet korkeat studiokustannukset. Vastatoimenpiteenä näille hankaluuksille Bush kehitti oman farmistudionsa ammattistudion tasolle. Del Palmer hoiti äänitysstudion teknistä puolta ja ohjelmoi demonauhoilla käytettyä Linn-rumpukonetta. Lisäksi Palmer soitti bassoa ja lauloi taustoja Paul Hardimanin tuuratessa häntä äänittäjänä. Fairlight CMI:llä tehtyjen raitojen valmistumisen jälkeen Bush valitsi osan niistä korvattaviksi perinteisillä soittimilla. Rumpujen soittamisesta vastasivat Charlie Morgan ja Stuart Elliott.Hounds Of Lovea hiottiin kuin maailman suurinta timanttia, sillä kaikkiaan äänitykset ja miksausvaihe kestivät yli vuoden!

 Olen lykännyt Hounds Of Loven arvostelua vuosia, koska en ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen sitä, miten tämä Katen ultimaatti mestariteos pitäisi arvostella. Periaatteessa mestariteokset ovat sellaisia, jotka kuulostavat täydellisiltä täysin ajasta riippumatta. Totuus on kuitenkin se, että jos on kuullut jotain Hounds Of Loven tasoista silloin kun alkuperäinen levy on ilmestynyt, niin siitä syntyy väistämättä arvostelun suhteen subjektiivinen ja aikasidonnainen painolasti.

hounds-back-cd-size

Hounds Of Love selvittää ainakin minun arvioini mukaan ”aikatestin”, sillä elämäntilanteeni ja asuinympäristöni on muuttunut vuoden 1985 jälkeen aika dramaattisesti, mutta siitä huolimatta kun kuuntelen tätä Katen neronleimausta uudestaan vuonna 2008, kuulostaa se edelleen huikean komealta! Pelkästään nostalgiasta ei siis ymmärtääkseni voi olla kysymys.

maxresdefaultHounds Of Love ei kestä yhteiskunnallis-kriittistä tarkastelua, koska levyltä on vaikea hamottaa mitään yhteiskunnallis-poliittista viestiä. Sanoitukset eivät myöskään ole mitään lyriikan huippusaavutuksia. Miksi siis levy olisi mestariteos?! Minun selitykseni on tämä: Hounds Of Love muodostaa ainutlaatuisen MUSIIKILLISEN kokonaisuuden ja lisäksi Katen sävellykset ja esitykset tällä leyllä edustavat hänen uransa kirkkainta huippua.

117031649-2Monien vinyyliaikana julkaistujen teosten ongelma on CD-aikana ollut se, että kun draaman kaari on suunniteltu levyn A- ja B-puolien mukaan, ei se olekaan toiminut enää CD-formaatissa, jossa A- ja B-puoli on sullottu yhteen ilman taukoa!  Hounds Of Love ei kuitenkaan ole formaatti -riippuvainen taideteos, sillä se on yhtä vaikuttava sekä vinyylinä etttä digitaalisena CD-äänitteenä. Vinyyli on otsikoitu A- ja B-puolien mukaan seuraavasti: A-puoli Hounds Of Love ja B-puoli The Ninth Wave.

Vinyylilevyn A-puolen aloitusraita, Running Up That Hill– ja lopetuskappale, Cloudbursting ovat loistavia eikä B-puoli tee poikkeusta säännöstä ,sillä avauskappale And Dream Of Sheep sekä päätöskappale The Morning Fog ovat myös täydellisiä! Rocklevyksi tämä on aivan uskomaton, sillä musiikillinen kokonaisuus on täysin ehyt, tällä levyllä ei ole yhrään keskinkertaista kappaletta!

Maailmasta löytyy paljon populaarimusiikin edustajia ,jotka ovat tehneet musiikillisesti ehyitä levyjä, mutta en kuitenkaan anna noille levyille täysiä pisteitä. Miksi? Koska täydellisen levyn pitää jostain näkökulmasta tarkastellen olla myös OMAPERÄINEN ja ainutlaatuinen. Katella ei ole ollut tätä ongelmaa, sillä hän ei ole koskaan matkinut muita, vaan hänen tyylinsä on alusta saakka ollut täysin oma ja sanoisinpa, että Hounds Of Lovella Kate tavoittaa huipun! Tällaista levyä ei kukaan ole aikaisemmin tehnyt eikä varmaan koskaan tule tekemäänkään !

Albumin kuvitus ja muutamien kappaleiden sanoitukset kertovat siitä, että kuten muinaiset egyptiläiset aikanaan, ajattelee Kate Bushkin teoksiaan kaukaisen tulevaisuuden näkökulmasta. Hounds Of Love menestyi ilmestymisvuotenaan (1985) valtavan hyvin sekä Amerikassa että Euroopassa, mutta olen melko varma ,että Katella oli levyä tehdessä paljon kaukaisempi aika mielessään. Varmaan siksi hän laulaa Jig Of Life -kappaleella:

 

    ”I put this moment HERE”


maxresdefault1Virallisesta sanoituksesta tuota säettä ei löydy, kuten ei muutamia muitakaan B-puolen mystisiä säkeitä. Minusta yllä mainittuun säkeeseen tiivistyy hienosti se mistä tässä levyssä on kysymys. Kate on tehnyt taidetta taiteen vuoksi ajatuksenaan, että yhteiskuntapolitiikka ja muoti muuttuvat koko ajan, mutta ihmisen EMOOTIOT ovat samoja vuosisadoista ja vuosituhansista toiseen. Siksi kannattaa keskittyä niihin ja jättää aikasidonnaiset ilmiöt vähemmälle huomiolle. ”I put this moment here” on Kate Bushin ääni -signeeraus, teos on valmis ja kuunneltuani Hounds Of Loven yli 100 kertaa, voin todeta että sen tekijä on populaarimusiikin piirissä ainutlaatuinen ja ylittämätön TAITEILIJA!

TRANSCENDENTAL!   * * * * * !!!!

Harri Huhtanen 2008

 

Kate Bush: The Dreaming 1982

thedreaming07Katen Bushin neljättä levyä, The Dreamingia (1982) kuunnellessa voi vain hämmästellä, miten valtavasti hän studioartistina kehittyi neljässä vuodessa! ”Tyttötähdestä” Kate muuttui neljässä vuodessa itsenäiseksi taitelijaksi, joka tuotti, sovitti, sävelsi ja sanoitti kaikki kappaleensa. The Dreaming on ensimmäinen levy, jonka Kate tuotti yksinään. EMI ei ollut kovin innostunut levystä, koska piti sitä omituisena ja hämäräperäisenä. Paljon olikin muuttunut The Kick Insiden(1978) jälkeen.

The Dreamingilla Kate on viimeinkin löytänyt oman persoonallisen ja luonnollisen tapansa käyttää ainutlaatuista ääntään. Sanoituksissa on myös havaittavissa melkoista kehitystä: Katen lyriikat ovat muuttuneet aikaisempaa hämäräperäisemmiksi ja monimerkityksellisemmiksi. Myös kappaleiden instrumentaatio on kehittynyt, sillä tällä levyllä Kate hyödyntää entistä ennemmän moniraitanauhoituksen tarjoamaa mahdollisuutta kappaleen kerrokselliseen rakentamiseen sekä päällekäisten ääniefektien käyttöön. Monilla kappaleilla Kate laulaa sekä päävokaalin että taustat ja onpa muutamilla kappaleilla käytetty jopa Katen laluosuuksien ”triplausta”.

tumblr_nwwrcz3g731rhm7ijo1_500Minusta on selvää ,että Kate yritti jo The Dreamingilla luoda persoonallisen, uraauurtavan ja kestävän taideteoksen. Ei liene myöskään epäilystä siitä, että Kate oli asettanut tavoitteekseen nimenomaa kestävän albumikonaisuuden, sillä tällä levyllä ei ole yhtään kappaletta, jonka voisi kuvitella menestyvän radiosoitossa tai singlemarkkinoilla. Uskon, että tämä on ollut Katelta tietoinen taiteellinen valinta jo The Dreamingin tekovaiheessa. Tämä oli yksi syy siihen, ettei EMI ollut halukas panostamaan levyn markkinointiin. Levy nousi Englannin albumilistalla kolmanneksi, mutta brittikriitikot eivät olleet The Dreamingista yhtä innostuneita kuin Never For Everistä(1980). Onneksi Kate ei kuitenkaan masentunut tästä, vaan jatkoi valitsemallaan tiellä, joka antoi hänelle kolme vuotta myöhemmin kestävän mestariteoksen, jollaisen luomisesta hän oli koko ikänsä haaveillut. Itse asiassa The Dreamingin hienolla avauskappaleella Sat In Your Lap Kate paljastaa tämän pyrkimyksensä:

I’ve been doing it for years, my goal is moving near

It says: ”Look I’m over here”, then it’s up and disappears

When I’m king (just begin)

In my dome of ivory, a home of activity.

I want the answers quickly, but I don’t have energy

I hold a cup of wisdom, but there is nothing within,

Give me the Karma mama

A jet to Mecca, Tibet or Jeddah

To Salisbury, A Monastery,

The longest journey, across the desert,

Across the weather, across the elements,

Across the water

kate_bush_-_the_dreaming_-_inside Ostin The Dreamingin vinyylinä Tukholmasta melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Muistan hyvin, miten *25 vuotta sitten  ( * nythän levyn ilmestymisestä on kulunut aikaa jo 34 vuotta!) olin todella otettu tästä levystä. The Dreaming oli jotain aivan uskomatonta! Sellaista levyä en ollut vielä koskaan aikaisemmin kuullut. Kappaleiden dramaattisuus, uskaliaat ja erikoiset soundi‑ ja soitinvalinnat, Katen laulun laaja‑alaisuus sekä koko levyn läpi kulkeva voimakas emotionaalinen lataus ja ”energiakenttä” tekivät nuoreen mieheen voimakkaan vaikutuksen. Nyt vanhana miehenä suhtaudun joihinkin levyn kohtiin paljon kriittisemmin, mutta täytyy sanoa, että vielä nykyäänkin (2008) levy kuulostaa yllättävän tuoreelta ja energiseltä!  Tällä levyllä Kate on selvästi innoissaan uudesta vapaudestaan tehdä totaalisen omaehtoista musiikkia. Kate kokeilee niin monia uusia juttuja ja luottaa ehdottomasti muusansa ja emootioiden ohjaavaan voimaan.

AINUTLAATUINEN LEVY!    * * * * *

Harri Huhtanen 2008 ja 2016

Kate Bush: Never For Ever 1980.

002bushKahdella ensimmäisellä levyllään Kate Bush sai karvaasti huomata, että rockmaailmaa johtivat vanhat miehet. Ehkäpä viimeinen pisara Katelle oli se, että hänen oma bändinsä tuottajan vaatimuksesta suljettiin ulos kakkoslevyn äänityssessioista. Kate päätti kuitenkin ryhtyä vastaiskuun ja Pink Floydin lakimiehen avulla hän perusti Novercia-nimisen yhtiön, joka tulisi omistamaan kaikki oikeudet Bushin albumeihin vuodesta 1980 lähtien ja lisensoimaan artistiin liittyviä tuotteita EMI:lle. Lisäksi Kate pyrki riippumattomuuteen myös studiotyöskentelyssään ja häntä auttoivat siinä KT Bush Bandin muusikot, jotka olivat ryhtyneet rakentamaan studiota Bushin vanhempien maatilalle.

Kolmannella levyllään, Never For Ever (1980) Kate Bush tuli itse mukaan tuotantokuvioihin. Toiseksi tuottajaksi hän värväsi Jon Kellyn. Äänitykset suoritettiin Abbey Road -studioilla Lontoossa. Pian demonauhoitusten alkamisen jälkeen Bush osallistui Peter Gabrielin soololevyn tekoon laulamalla kappaleissa ”Games Without Frontiers” ja ”No Self Control”. Yhteistyön seurauksena hän kiinnostui suuresti rumpukoneesta ja elektronisesta sämpleristä, joita Gabriel käytti sävellystyössään.

kate-bush-never-for-everAlbumin julkaisemisen aikoihin Bush kuvaili sitä julmaksi ja edellisiä levyjä raaemmaksi. Vaikka hän oli käsitellyt epäsovinnaisia aiheita kahdella ensimmäisellä levylläänkin, muutti Never for Ever Bushin mukaan yleisön käsityksen hänestä todellisuudesta irtaantuneena ”pikku söpöläisenä”, joka tekee sisäsiistejä albumeja. Kaupallisesti levy menestyi erinomaisesti, ja siitä tuli ensimmäinen Britannian albumilistan ykköseksi noussut brittiläisen naisartistin äänite.

Kolmoslevy poikkeaa edeltäjistään monella tavalla edukseen. Never For Ever on selkeä irtiotto siitä roolimallista, jonka levy-yhtiö oli hänelle varannut. Orkestraatio tällä levyllä on rikkaampaa ja soundi on rokkaavampi. Huippuluokan äänite on tuotettu Englannin ehkä kuuluisimmalla studiolla. Katen laulu on vapautunutta ja vaihtelee ihastuttavalla tavalla kiihkeistä rockrutistuksista äärimmäisen sensitiiviseen, herkkään ja puhtaaseen balladilaulantaan. Myös sanoitukset ovat kehittyneet ja niissä alkaa jo orastaa sitä monimerkityksellisyyttä ja syväluotaava mystisyyttä, jota hän niin onnistuneesti viljeli Hounds Of Lovella.

tumblr_nu9lvdgtar1ryild5o1_1280Kun pitkän tauon jälkeen muutama päivä sitten aloin kuunnella tätä levyä, olin todella ”blown away” näistä kappaleista ja melkein valmis julistamaan levyn mestariteokseksi. Useampi kuuntelukerta paljasti kuitenkin levyn ehkä ainoan heikkouden eli sen, että osa näistä kappaleista on loistavien sovitusten ja elektronisten intrumenttien varassa. Koneitahan Kate käyttää tällä levyllä todella paljon: Yamaha CS80, Fairlight CMI, Mini-Moog sekä Prophet 5.

Kymmenen kuuntelun jälkeen jyvät alkoivat erottua akanoista eli kaksi viimeistä kappaletta, pasifistiset Army Dreamers sekä todella upea päätöskappale Breathing alkoivat tuntua sellaisilta, ettei niihin voi kyllästyä. Päätöskappale, josta tehtiin myös upea video, kertoo siitä, miten ydinlaskeuma etenee sikiöön. Aihe oli sen verran ahdistava, että esimerkiksi Top Of The Pops -ohjelmassa Katen videosta näytettiin vain alkuosa.

Kokonaisuutena Never For Ever on kuitenkin upeasti tuotettu, hienosti äänitetty ja kappaleissa on aivan uudenlaista energiaa ja luovuutta. Epäsuorasti Kate viittaa pettymykseensä kahden ensimmäisen levyn suhteen kirjoittamalla levyn mukana tulleen tekstivihkosen lopussa: ”thanks…to all the musicians who have worked patiently and understandingly on this album to make it the way I always wanted it to be.”

ERINOMAINEN levy!   * * * * ½

Harri Huhtanen 2008