VESTA – 2020-luvun artisti? -osa 2

Vestan debyyttialbumi Lohtulauseita (2018) oli kolme viikkoa Suomen myyntilistan ykkösenä ja lehdet kirjoittivat ylistäviä artikkeleita Vestasta. TV:stä näin seuraavana vuonna Vestan Ruisrockin  keikan joka oli oikein hieno. Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että Vestan tyyli ei ollut kopio kenenkään aikaisemman artistin tyylistä, vaan hänellä oli ihan oma “Vesta-soundinsa”. Tosin aika pian taustatyötä tehtyäni selvisi että debyyttialbumin tuottaja oli “kultasormi” Jori Sjöroos, joka oli PMMP:n suurimpien hittien takana ja kun sitten ilmeni ettei Jori tuottasi enää Vestan kakkosalbumia, niin pelkäsin että Vesta putoaa siihen “kertakäyttötähtien” isoon kaukaloon, jossa on jo kymmeniä suomalaisia naisartisteja. Nykyään kun Suomessa nuori naisartisti voi nousta pinnalla todella nopeasti ja pudota tuntemattomuuteen lähes yhtä nopeasti!

Korona lopetti myös Vestan keikat kahdeksi vuodeksi. Kakkosalbumi, Uskon Tulevaan ilmestyi vasta vuonna 2022. Nyt taas Vesta keikkailee säännöllisesti, mutta lähinnä vain isoilla festivaaleilla eli hän ei ole kansanartisti joka kiertäisi jokaisen kyläkuppilan. Toisaalta Vestan musiikki on myös sellaista ettei se pikku baareissa ehkä toimisikaan, koska Vestan hienon laulun ohella konesoundi on olennainen osa kokemusta ja se vaatii jo vähän isomman tilan.  En ostanut kakkosalbumia ja siksi kun joitain päiviä sitten YLE näytti Vestan kesän 2022 Helsingin Flow konsertin oli se minulle mielenkiintoinen kokemus jo kotisohvalta kuunneltuna ja katseltuna! Vesta soitti rohkeasti melkein kaikki kakkoslevynsä kappaleet eli niitä kuultiin 10 ja paremmin menestyneeltä ykköslevyltä kuultiin vain 5 kappaletta.  

Uskon Tulevaan (2022)  nousi ilmestymisensä jälkeen Suomen listalla sijaluvulle 4 eli Vesta ei flopannut, vaikka Sjöroos ei enää ollut sovittamassa hänen kappaleitaan kultakantaan.  Tämän kirjoitussarjan otsikoksi valitsin vuonna 2019 “Vesta -2020 -luvun artisti ?”  enkä vieläkään uskalla ottaa pois tuota kysymysmerkkiä otsikosta, mutta sanotaan niin, että Flow- keikka 2022 palautti uskoni siihen, että Vesta saattaa edelleen olla SE artisti jota 2030-luvulla pidetään 2020-luvun parhaana suomalaisartistina. Vesta ei suinkaan kopioi Björkiä tai Florence Welchiä, mutta hänen hienoissa live-esiintymissään on samaa intensiteettiä ja omaperäisyyttä. Flowssa ajattelin ensin uusista kappaleista että “eivät nämä ole läheskään yhtä hyviä kuin debyyttilevyn kappaleet”, mutta mitä pidemmälle keikka eteni aloin uskoa siihen mitä Vesta oli tekemässä ja sanomassa eli uusi ei ollutkaan huonoa, se ei ehkä ollut yhtä koukuttavaa kuin Sjöroosin tuottamat kappaleet, mutta sanoitukset ja Vestan laulutyyli kompensoivat tuotannolliset vajeet ainakin live-esiintymisessä 100%:sti.

Harri Huhtanen 2023                       

Advertisement

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 12

Colosseum -osa 3

Vuonna 1966 Chris Farlowe oli vielä hoikka ja terveenoloinen nuorimies, joka nousi UK-listan ykköseksi tällä rollari -singlellä.

Olin tarkoituksella jättänyt opiskelematta mikä näiden kolmen 1960-luvulla syntyneen bändin tilanne oli heidän tullessaan esiintymään Helsingin Kulttuuritalolle reilusti yli 50 vuotta ensimmäisten keikkojensa jälkeen. En siis ollut katsonut Youtubesta miltä Soft Machine, Man tai Colosseum  näyttivät ja kuulostivat vuonna 2022. Illan artistien henkilöhistorioita olin toki tutkinut jonkin verran jo ennakolta joten tiesin, että illan tähdistä suurin olisi vasta tulossa lavalle. Hän oli Colosseumin laulusolisti, 82-vuotias Chris Farlowe, joka oli liittynyt bändiin jo syksyllä 1970. Ennen kuin kerron illan esityksestä lienee paikallaan avata hieman Chrisin uraa, joka oli selvästi pidempi kuin kaikilla muilla illan artisteilla.

Chris aloitti esiintymisensä jo vuonna 1957 lontoolaisessa John Henry Skiffle Groupissa. 1960-luvun alkupuolella Chris pääsi myös levyttämään useammankin yhtyeen kanssa. Sitten hän siirtyi Andrew Loog Oldhamin Immediate levymerkille ja levytti 11 singleä, joista 5 oli Rolling Stones covereita. Yksi rollaribiiseistä nosti hänet peräti Englannin listan ykköspaikalle, nimittäin vuonna 1966 julkaistu Out Of Time.

Syyskuussa 1970 Chris siirtyi Colosseum -yhtyeen laulusolistiksi. Bändin kahta ensimmäistä (vuonna 1969 julkaistua) albumia lukuunottamatta Chris oli laulajana kaikilla Colosseum -levyillä vuosina 1970-2015. Bändi tosin oli “telakalla” vuodet 1971-1994 ja tuolloin Chris hankki elantonsa vaihtelevista sivuprojekteista. Hän oli muun muassa mukana kahdella legendaarisen Led Zeppelin -kitaristin Jimmy Pagen levyllä. Hän esiintyi usein myös Van Morrisonin kanssa.

Kaikkiaan Chris on julkaissut joko omissa nimissään tai muiden kanssa yli 20 albumia, yli 20 singleä ja hän on ollut mukana kymmenillä kokoelmalevyillä joko pääroolissa tai vierailevana artistina.  Koska hän ei itse kirjoita biisejä on Chrisin maine tullut nimenomaan siitä että hän on loistava soul/blues/rock -tulkitsija. Entuudestaan tunsin hänet vain siitä Castlen vuonna 1986 julkaisemasta Mr. Soulful kokoelma -albumista, jonka ostin jo 1980-luvulla. Levyn 1960-luvulla otetussa kansikuvassa Chris on vielä nuori ja hoikka. En ollut katsonut netistä miltä hän näyttää nykyään ja siksi bändin sisääntuloa odotellessa tilanne oli jännittävä. Miltä Chris kuulostaisi ja näyttäisi 54 vuotta myöhemmin?!

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2023

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 11

Colosseum -osa 2

Kuvassa alkuperäisen Colosseum-yhtyeen kaikki kolme vuosina 1969-70 julkaistua studiolevyä.

Colosseumin huippuaika jäi lyhyeksi eli luovimmillaan bändi oli ensimmäisellä jaksollaan 1968-1971. Studioalbumeja tuolla lyhyeksi jääneellä jaksolla bändi julkaisi kolme:  Those Who Are About To Die Salute You – Morituri Te Salutant (1969), Valentyne Suite (1969) ja Daughter Of Time (1970).  Näiden lisäksi USA:ssa julkaistiin vuonna 1970 The Grass Is Greener , jossa oli osittain eri kappaleet kuin Euroopan julkaisulla, mutta varsinaisesti uudesta studioalbumista siinä ei ollut kyse. Sitten vuonna 1971 julkaistiin vielä tupla-albumi Colosseum Live, joka nimensä mukaisesti sisälsi live-äänitteitä. Kuten aikaisemmin kirjoitin uudestaan bändi alkoi keikkailla ja julkaista levyjä vasta vuonna 1994 eli telakalla he ehtivät olla peräti 23 vuotta! En ole kuullut näitä uusimpia levyjä, mutta olen ymmärtänyt että parhaat biisinsä bändi tosiaan teki tuolla ensimmäisellä toimintajaksolla ja niitä he edelleen soittavat keikoillaan ahkerasti.  

Kun Googleen kirjoittaa hakusanaksi Colosseum näyttää haku lähinnä yhtä maailman kuuluisinta nähtävyyttä eli Rooman Colosseumia käsitteleviä sivuja. Jos haluaa löytää rockbändi Colosseumin pitää hakuun lisätä sanat rockband. Bändin nimi siis tulee muinaisesta roomalaisesta areenasta jossa gladiaattorit taistelivat toisiaan ja afrikkalaisia villieläimiä vastaan kuolemaan saakka. Bändi ei pelkästään lainannut nimeään roomalaisilta, vaan lisäksi näiden kolmen ensimmäisen albumin kansikuvissa ja useamman biisin nimissä toistuvat antiikin Rooman aiheet.  Siksi näistä kolmesta levystä on niin helppo pitää. Albumien kansitaide on hienoa, kappaleiden nimissä on historiallista syvyyttä ja musiikki on ajoittain erittäin innovatiivista. Colosseum yhdistelee hienosti klassisen musiikin, rockin ja jazzin elementtejä ja lopputulos on silkkaa progea, siis aitoa progea!     

Harri Huhtanen 2022

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 10

Colosseum -osa 1

Alkuaikojen Colosseum esiintyi elokuussa 1970 ensimmäisellä Ruisrock -festivaalilla Turussa. Enpä tiedä oliko Kulttuuritalolla 2022 enää ketään joka olisi ollut paikalla tuolla keikalla. Toisaalta bändin soittajatkin ja esitetyt kappaleet olivat ymmärrettävästi 52 vuoden aikana melkoisesti vaihtuneet.

Viimeisenä Kulttuuritalolla esiintyi legendaarinen Colosseum. Tämäkin bändi on jo reilusti yli 50-vuotias, sillä rumpali Jon Hiseman perusti bändin jo 1968  saksofonisti Dick Heckstall-Smithin ja basisti Tony Reevesin kanssa. Mukaan tulivat myös kosketinsoittaja Dave Greenslade ja kitaristi  James Litherland. Myöhemmin Clem Clempson korvasi James Litherlandin ja Mark Clarke Tony Reevesin. 1970 bändin laulajaksi kutsuttiin jo 1960-luvulla Rolling Stones -covereilla kuuluisaksi tullut Chris Farlowe. Tässä kokoonpanossa Colosseum hajosi loppuvuonna 1971 ja oli “telakalla” peräti 23 vuotta! 

Vuonna 1994 saatiin kuitenkin alkuperäiskokoonpano vielä kasaaan ja seurasi pitkä uusi toimintajakso vuosina 1994-2015. Monet olettivat ettei bändi enää jatkaisi vuoden 2015 hajoamisen jälkeen, mutta niin vaan kävi, että tuli vielä toinenkin comeback eli vuonna 2019 alkuperäisen bändin elossa olevat jäsenet päättivät jatkaa Colosseumin tarinaa. Paljon oli kuitenkin alkuajoista muuttunut sillä kaksi bändin voimahahmoa oli ehtinyt kuolla.  Saksofonisti Dick Heckstall-Smith oli kuollut 2004 ja rumpali Jon Hiseman kuoli 2018.  Alkuperäisjäsenet Chris Farlowe, Clem Clempson ja Mark Clarke päättivät siis kuitenkin yrittää toista comebackiä. Mukaansa he saivat kolme erinomaista muusikkoa: Nick Steed  (kosketinsoittimet), Malcolm Mortimore (rummut) ja Kim Nishikawara (saksofoni). Aluksi he kohtasivat kuitenkin ongelman jota kukaan ei voinut aavistaa, nimittäin Koronan. Sen vuoksi he eivät päässeet kunnolla keikkailemaan vuosina 2020-2021. Mutta nyt Colosseumilla keikkoja on taas riittänyt hyvin, sillä 2022 he ovat ehtineet tehdä jo 36 keikkaa ja esiintyä 6 eri maassa.

Harri Huhtanen 2022

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 9

Man -osa 3

Man vuosimallia 2022 esittää Kulttuuritalolla lähes 13 minuutin kestoisen version kappaleesta C’mon.

Martin Ace osoittautui huumorimieheksi eli välijuonnoissaan hän murjaisi aina jonkin pikku vitsin. Yksi niistä koski keikan tiukkaa aikataulutusta. Manille oli varattu vain tunnin slotti ja tästä Martin veisteli seuraavaan tapaan: “ yleensä soitamme vähintään kaksi tuntia, mutta kun nyt saamme soittaa vain tunnin niin muistakaa pyytää järjestäjältä puolet lipunhinnasta takaisin”.

Ottaen sen huomioon miten harvakseltaan bändi nykyään enää keikkailee (vuonna 2022 alle 20 keikkaa) soitti nelikko yllättävän hyvin yhteen. Martin bassotteli vuosikymmenien varmuudella. Hänen Josh -poikansa näytti valtavan nuorelta, mutta ei voinut todellisuudessa olla valtavan nuori, koska hän on soittanut Manissa jo vuodesta 2005 lähtien eli 17 vuoden ajan (oletan että hän on ollut täysi-ikäinen bändiin liittyessään).  Paikkani eturivissä oli juuri sillä kohdalla lavaa, jossa Josh seisoi ja siksi pystyin hyvinkin tarkkaan seuraamaan hänen kitaratyöskentelyään. Hän soitti yllättävän varmasti ja muutamat soolot kuulostivat varsin hienoilta.  Erityisesti C’mon -kappaleessa Josh pääsi vauhtiin. Bändin toinen kitaristi James Beck soitti myös hyvin, mutta minun kuuntelussani jäi vähän Joshin varjoon. Edelleen hämmästelen sitä kun Josh näytti  vain noin 25-vuotiaalta, muttei mitenkään voinut olla niin nuori! Ei häntä varmaan ollut kelpuutettu bändiin 8-vuotiaana! Man-kitarointia tuki komeasti uusi nuori rumpali Shane Dixon, joka oli vanhalle 70-luvun tyylille uskollisesti kasvattanut itselleen erittäin pitkän tukan. Mies takoi nuoruuden innolla koko tunnin setin ajan.

En tunne Man-tuotantoa niin hyvin että olisin tunnistanut kaikki kappaleet ja näköjään setlist.fm -sivustollekin on ilmestynyt vain epätäydellinen listaus illan kappaleista. Keikka oli kuitenkin hyvä näyttö siitä, ettei Man-musiikki ole vielä kuollutta. Tuskin tämä ryhmä pääsi samaan lentoon kuin Deke ja Mickey  1970-luvulla, mutta en sitä odottanutkaan enkä pyydä rahoja takaisin vaikka keikka kesti vain vähän yli tunnin. Hienoa että tulivat Suomeen ja jos joskus tulevat uudestaan niin ostan taas lipun. Alla ne kappaleet, jotka bändi (ainakin) soitti setlist.fm -sivuston mukaan:

Spunk Rock / C’mon / Many Are Called but Few Get Up / Bananas

Harri Huhtanen 2022

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 8

Man -osa 2

Man vuosimallia 2022 Kulttuuritalon lavalla 2.11. Esiintyjät vasemmalta oikealle: kitaristi James Beck, rumpali Shane Dixon ja etualalla basisti Martin Ace rinnallaan poikansa, kitaristi Josh Ace.

Soft Machinen lopetettua settinsä vähän klo 19 jälkeen seurasi pitkä, lähes tunnin kestoinen “tankkaustauko” ennen kuin Welshin ylpeys Man noin klo 20 asteli nykyisessä kokoonpanossaan lavalle. Valitettavasti heistä vain basisti Martin Ace oli ollut 1970-luvulla mukana alkuperäisen bändin toiminnassa. Manin ura oli katkolla vuosina 1977-1982, mutta jatkui sitten taas vuonna 1983, jonka jälkeen toimintaa on jatkettu tähän päivään saakka, tosin nykyään bändillä on keikkoja paljon vähemmän kuin 1970-luvulla ja levyjäkin on ilmestynyt harvempaan tahtiin kuin 1970-luvulla.  Martin on ollut vuodesta 1983 lähtien yhtäjaksoisesti bändissä ja nyt kun alkuperäisen bändin johtohahmot ovat kaikki jo kuolleet on bändin johtajan rooli väistämättä siirtynyt Martinille. Merkittävä muutos bändissä tapahtui vuonna 2005 kun Martinin poika Josh Ace korvasi sairastelevan Micky Jonesin kitaristina. Nykyisen Manin toisena kitaristina on vuodesta 2009 lähtien soittanut James Beck. Uusin tulokas bändissä on rumpali Shane Dixon, joka liittyi bändiin 2018. Kultturitalolla bändi esiintyi siis nelimiehisenä.      

Text & Photo: Harri Huhtanen 2022

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 7

Man -osa 1

Man -yhtye perustettiin 1968. Kulttuuritalolla vuonna 2022  ei valitettavasti esiintynyt ainuttakaan niistä viidestä muusikosta, jotka julkaisivat Manin kaksi ensimmäistä levyä vuonna 1969. Alkuperäisen bändin voimahahmot olivat kitaristit Micky Jones ja Deke Leonard. Micky valitettavasti kuoli  2010 ja Deke 2017.  

Oikealla harvinaisessa kuvassa nähdään Man 1970-luvun alun kokoonpanossaan. Näistä neljästä muusikosta enää basisti Martin Ace on mukana Manin toiminnassa.

Vaikeaa on myös puhua alkuperäisestä Manista, koska jo Manin huippuaikana eli vuosina 1969-1976 bändin kokoonpano vaihtui peräti 13 kertaa! Deke ja Micky olivat voimahahmoja, jotka eivät pidemmän päällä sopineet samaan bändiin, koska bändiä voi käytännössä johtaa vain yksi henkilö. Deke oli se joka väistyi ja yritti perustaa omia bändejä, jotka eivät kuitenkaan ottaneet tulta alleen ja siksi Deke aina sopivan ajan kuluttua palasi Maniin mikä oli hyvä, koska yhdessä Mickyn kanssa he saivat aikaan parempia levyjä. Micky oli mukana kaikilla alkuperäisen Manin 13 kokoonpanolla.  Vuosina 1969-1977 Man julkaisi 12 albumia ja viimeisempään niistä, loppuvuodesta 1977 julkaistuun live-albumiin All’s Well That Ends Well   Deke kirjoitti päätössanat sekä selvityksen kaikista Manin 13 kokoonpanosta vuosina 1968-1976.  

En tiedä päättikö Man-uransa 1977 punkin nousun vuoksi vai siksi että heiltä meni levytyssopimus umpeen.  Onneksi Manin tarina ei kuitenkaan päättynyt vuoteen 1976, vaan vuonna 1983 Micky ja Deke päättivät yrittää comebackiä. Joitain levyjä julkaistiin ja keikkoja tehtiin. Man ei kuitenkaan enää saavuttanut yhtä suurta suosiota kuin 1970-luvulla. 2000-luvulla Micky alkoi sairastella ja siksi Dekestä tuli bändin johtaja. Micky palasi kuitenkin bändiin joksikin aikaa toivuttuaan väliaikaisesti syövästään.  Merkittävä muutos bändissä tapahtui kuitenkin vuonna 2005 kun alkuaikojen basistin Martin Acen  poika Josh Ace korvasi sairastelevan Micky Jonesin kitaristina. Bändin kokoonpano vaihteli entiseen tapaan tiuhaan ja sukupolven vaihdos näkyi siinä, että myös Micky Jonesin poika George Jones   liittyi joksikin aikaa bändiin. Jotta mikään ei olisi liian selkeää ja yksinkertaista perusti tämä George -poika myöhemmin Manille kilpailevan  rinnakkaisbändin nimeltä Son Of Man!  2020-luvulla maailmalla kiertää siis ainakin kaksi bändiä, jotka soittavat Manin musiikkia. Son Of Man on julkaissut jo kaksi uuttakin albumia.

Vuosina 2011-2016 kuoli monta Manin 1970-luvun levyillä soittanutta  muusikkoa. Suurin menetys koettiin kuitenkin kun tammikuussa 2017 bändin johtohahmo Deke Leonard kuoli. Tällä hetkellä Mania johtaa basisti Martin Ace, joka on ollut vaihtelevasti mukana Manin kokoonpanoissa 1970-luvun alusta saakka.               

Harri Huhtanen 2022

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 6

Soft Machine -osa 3

Soft Machine esittää Kulttuuritalossa 2.11.22 kappaleensa The Man Who Waved At Trains.

Kitaristi John Etheridge osoittautui myös mainioksi juontajaksi, sillä muutamien kappaleiden välissä hän hauskuutti yleisöä pienillä vitseillä. Pääasia ei kuitenkaan päässyt unohtumaan eli bändi soitti intensiivisesti ja erityisen hienosti yhteen ja kappaleet olivat enimmäkseen instrumentaaliesityksiä ja pitkiä sellaisia. Esitysaikaa Sof Machinelle oli varattu vain tunti. Siinä ajassa he ehtivät soittaa seuraavat kappaleet:

01 Hidden Details / 02 The Man Who Waved at Trains / 03 Fell to Earth / 04 The Tale of Taliesin / 05 Heart Off Guard / 06 Gesolreut / 07 Kings and Queens / 08 Drum Solo / 09 Hazard Profile Part One10 Joy of a Toy

Harri Huhtanen 2022

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 5

Soft Machine -osa 2

Soft Machine vuosimallia 2022: kuvassa vasemmalta oikealle Etheridge (kitara ja laulu), Marshall (rummut), Travis (saksofoni) ja Baker (basso).

Illan bändeistä Soft Machine oli vanhin. sillä se oli perustettu jo vuonna 1966! Alkuperäisessä kokoonpanossa soittivat legendaariset Robert Wyatt (rummut ja laulu), Kevin Ayers (basso ja laulu),  Daevid Allen (kitara) ja Mike Ratledge (kosketinsoittimet). Ensimmäisenä toimintavuotenaan bändi keikkaili enimmäkseen Lontoon underground -klubeissa. Seuraavana vuonna (1967) bändi pääsi tekemään demoja sekä keikkailemaan Keski- ja Etelä -Eurooppaan. Heistä tuli erityisen suosittuja Ranskassa.  Kolmantena toimintavuonna (1968) bändi pääsikin sitten todella kovaan seuraan eli kiertueelle Jimi Hendrixin Experiencen kanssa Amerikkaan.  Saman vuoden huhtikuussa he äänittivät New Yorkissa hienon debyyttialbuminsa. Tässä vaiheessa Allen oli pudonnut kokoonpanosta pois eli debyytillä kuullaan vain Wyattia, Ayersia ja Ratledgeä. Valitettavasti tästä legendaartisesta kokoonpanosta kukaan ei enää ollut mukana Helsingin Kulttuuritalolla marraskuussa 2022. Ayers jätti bändin aika pian debyyttialbumin julkaisun jälkeen, Wyatt puolestaan lähti bändistä 1971 ja Ratledge 1976. Enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti bändi toimi 1966-1978 jona aikana se julkaisi yhdeksän albumia. Sitten seurasi pitkä “sekavampi” jakso (1979-2014), jolloin bändi toimi usealla eri nimellä ja vaihtelevilla kokoonpanoilla.  Vanha nimi otettiin käyttöön vasta vuonna 2015. Alkuperäisen bändinimen käyttöönottoa perusteltiin sillä että kolme jäsenistä oli soittanut Soft Machinen riveissä ennen “nimirulettia”. Uuden perustajabändin jäsenet vuonna 2015 olivat  John Etheridge (kitara), John Marshall(rummut), Roy Babbington (basso) ja Theo Travis (saksofoni, kosketinsoittimet). Mashall oli pitkäikäisin jäsen, silllä hän oli tullut bändiin mukaan jo vuonna 1972, Babbington 1973 ja Etheridge 1975. Ainoa täysin uusi jäsen oli Travis. Tämä nykyinen kokoonpano tuntuu asettuneen aloilleen eli jonkinlainen harmonia on lopultakin saavutettu. Kuluneen seitsemän vuoden aikana ainoastaan bändin basisti on vaihtunut ja niinpä Kulttuuritalolla ei kuultu bassossa Babbintonia, vaan vuonna 2020 hänet korvannutta Fred Thelonious Bakeria.               

Text & Photo: Harri Huhtanen 2022

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 4

Soft Machine -osa 1

Videolla Soft Machine esittää Kultturitalolla yli 13-minuutin version vuoden 1971 Kings and Queens -kappaleestaan.

Kulttuuritalolla oli heti sisääntullessa useampi ilmoitus siitä että kuvaaminen keikalla on kielletty. Välittömästi keikan jälkeen ei Youtubeen ilmaantunutkaan yhtään videota, vaikka tosin paikan päällä huomasin että aika monet ottivat ainakin valokuvia ja järjestysmiehet eivät siihen mitenkään puuttuneet vaikka sen hyvin näkivät. Nyt kun keikasta on kulunut 4 vuorokautta on Youtubeen alkanut ilmaantua illan maratonkonsertissa kuvattuja videoita, tosin kuvanlaatu niissä ei ole mitään HD-tasoa ja ääneentoistossakin olisi välillä toivomisen varaa.  Hienoa kuitenkin että näitä livetaltiointeja on nyt tarjolla. Nyt niilläkin jotka jostain syystä missasivat tämän tärkeän konsertti-illan on mahdollisuus tutustua siihen miltä se näytti ja kuulosti paikan päällä. Tosin video ei koskaan pärjää aidolle konserttikokemukselle, varsinkin jos on onnistunut hankkimaan itselleen ykkösrivin paikat keskeltä.            

Harri Huhtanen 2022