Tabula Rasa: Tabula Rasa 1975

Levyn sisältö:

  1. 260px-tabula_rasaLähtö – 3.51 (säv. Heikki Silvennoinen, san. Mikko Alatalo)
  2. Miks’ ette vastaa vanhat puut – 3.01 (säv. Silvennoinen, san. Alatalo)
  3. Tuho – 6.32 (säv. Silvennoinen, san. Alatalo)
  4. Gryf – 6.17 (säv. Silvennoinen, san. Alatalo)
  5. Tyhjä on taulu – 4.04 (säv. Silvennoinen/Tapio Suominen, san. Alatalo)
  6. Nyt maalaan elämää… – 4.00 (säv. Silvennoinen/Jarmo Sormunen, san. (instrumentaali))
  7. Vuorellaistuja – 8.10 (säv. Silvennoinen, san. Tapio Keskitalo)
  8. Prinssi – 3.10 (säv. Silvennoinen, san. Alatalo)

Soittajat: Heikki Silvennoinen – kitara /  Jukka Leppilampi – laulu / Tapio Suominen – bassokitara / Asko Pakkanen – rummut / Jarmo Sormunen – huilu

cover_58452522014_rParinkymmenen vuoden tauon jälkeen minun ja Tabula Rasan tiet kohtasivat syksyllä 2005 kun käsiini osui Free Record Shopin ale-laarissa bändin debyyttilevy TABULA RASA (1975). Ostin samalla kertaa niin paljon levyjä, että kuunteluun levy pääsi vasta nyt tammikuussa 2006.  Levyarvostelun lähtökohdat ovat siinä mielessä neitseelliset, etten tiedä paljon mitään bändistä. Muistan olleeni joskus 1974/75 heidän keikallaan Porissa. Jossain vaiheessa 1980-luvulla ostin eräältä tutultani bändin singlen. Lisäksi muistelen nähneeni TV:ssä heistä tehdyn dokumentin joskus 1990-luvulla. Harmittaa kun en silloin saanut ohjelmaa videolle. Dokumentti oli tehty tyyliin: missä he ovat nyt? Siinä oli muutamia kivoja arkistopätkiä. Bändi muistaakseni hajosi punkin valtaannousun myötä. Silvennoinen taisi dokumentissa valitella, ettei Suomessa 1980-luvulla ollut enää paikkoja, joissa olisi voinut soittaa proge-musiikkia ja aivan varmaan Love Recordsin konkurssi vaikutti myös bändin katoamiseen.

Bändin soittajista ainoa, jonka ennestään tunsin nimeltä oli Kummeli-mies Heikki Silvennoinen. Tosin ennen tätä päivää, en tietänyt juuri mitään hänen osuudestaan bändin tuotannossa. Tiesin vain, että hän soitti kitaraa bändissä.

Tabula Rasa on jännä ilmiö suomalaisen rockmusiikin lyhyessä historiassa. Bändi on näköjään saanut valtavasti vaikutteita englantilaisesta proge-musiikista. Soitossa on paljon dramatiikkaa ja sanoitukset ovat kovin mahtipontisia ja (teko)taiteellisia.

Olen tänään kuunnellut levyn putkeen neljästi ja täytyy sanoa, että hirveän ristiriitaisia tunteita tämä taidepläjäys minussa aiheuttaa. Parasta levyssä on MUSIIKKI. Vasta tekstivihkosta lukiessa minulle paljastui, että KAIKKI kappaleet ovat Silvennoisen säveltämiä. Tosin Jarmo Sormunen (huilu) ja Tapio Suominen (basso) on merkitty muutamassa kappaleessa säveltäjäpareiksi. Eniten minua hämmentävät tällä levyllä sanoitukset, jotka kuulostavat pahimmillaan kovin tekotaiteellisilta ja vanhentuneilta. Tekstivihkosta tekijäksi paljastui Mikko Alatalo! Oho. No, aika oli silloin toinen. Myöhemminhän Mikko on tehnyt kovin toisenlaisia sanoituksia.

Elämää Tabula Rasan jälkeen. Kuvassa 3. vasemmalta Jukka Leppilampi 2000-luvun keikalla. 

ohjelmakristalli_jukka_leppilampi_bandi_slider

Levyn kolme ensimmäistä kappaletta kuulostavat minusta pahasti vanhentuneilta ja ajoittain sanoitukset tökkivät pahasti. Kappaleet 4.-6. kuulostavat jo siedettäviltä, Gryfissä on jo aika hienoa jammailua. Ja…oneksi lopussa kiitos seisoo, sillä loppua kohden arkistopölyn alta kuoriutuu myös ELÄVÄÄ proge-musiikkia. Tämän lyhyen levyn sisällöstä huomattavan osan (ja aiheellisesti) on saanut Sivennoisen yli 8 minuuttinen mestariteos Vuorellaistuja, joka myös on levyn ainoa kappale jota Alatalo EI ole sanoittanut. Hieno kappale! Parasta suomalaista progea sitten Wigun ja Pressan!  Myös levyn päätöskappale Prinssi ansaitsee erityismaininnan.  Ilman kappaleita 7. ja 8. tämä suomalaisen progen unohdettu klassikko olisi minusta saanutkin jäädä unohduksiin, mutta nämä levyn päätöskappaleet ovat niin hyviä, että päätin tehdä kunniaa lähes unohdetulle bändille ja kirjoittaa levystä arvostelun. Heikki Silvennoinen on selvästi erittäin lahjakas mies!
Kokonaisuutena edes nostalgia-arvo ei kuitenkaan riitä nostamaan tätä levyä mestarisarjaan.

Parhaiden kappaleiden ansiosta hieman keskinkertaista parempi levy  * * * +

Harri Huhtanen 2006

Electric Light Orchestra: Eldorado 1974

1454346_origElectric Light Orchestran Eldorado -albumi ilmestyi Euroopassa loppuvuodesta 1974. Muistan kuulleeni sen ensimmäisen kerran luokkakaverini luona Ulvilassa 1975. Levy teki heti ensikuulemalta syvän vaikutuksen. Vuonna 1977 muutin pois Porista ja aloitin opiskeluni Turussa. Minulla ei tuolloin ollut edes levysoitinta, mutta muistaakseni minulla oli ainakin joitain Eldoradon kappaleita C-kasetilla mukanani Turussa. Kuuntelin niitä porilaisen kämppäkaverini kanssa 1977-78. Sitten koko levy unohtui vähäksi aikaa, mutta vuonna 1980, kun olin Tukholman kesätienesteilläni ostanut kunnolliset stereot ja uuden vinyylisoittimen, aloin uudestaan ostella vinyylilevyjä ja tuolloin hankin myös Eldoradon. Kuuntelin levyä ajoittain hyvinkin paljon, mutta sitten tuli vuosia, jolloin en kuunnellut sitä kuin satunnaisesti. Eldorado ei kuitenkaan koskaan kokonaan unohtunut ja se kuuluukin niiden harvalukuisten albumien joukkoon, jotka olen kuunnellut yli 50 kertaa elämäni aikana.

Aina minua kuitenkin kismitti se, etten saanut levyn sanoituksista paljonkaan tolkkua. Levyn tenhovoima oli aina musiikissa ja vain siinä. Kappaleiden sanoitukset olivat kuitenkin kiehtovia ja koska musiikki oli niin lumoavaa, ajattelin, että sanoituksissakin on pakko olla jokin punainen lanka. Niinpä olin varsin innostunut kun Sony lopulta vuonna 2001 julkaisi bonusbiiseillä täydennetyn uuden CD-version albumista, jossa oli mainoksen mukaan myös albumin säveltäjän Jeff Lynnen omat kommentit. Nämä kommentit eivät kuitenkaan paljastaneet yhtään mitään! Ne olivat äärimmäisen niukkoja ja vaikutelmaksi jäi, että ne oli otettu mukaan vain levy-yhtiön painostuksesta. Jeff Lynne ei kunnon taiteilijan tavoin paljastanut korttejaan. Eldoradon arvoitus ei ratkennut.

Vanhan sanonnan mukaan kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Tämä pätee erityisesti Jeff Lynnen Eldoradon vastaanottoon Lynnen kotimaassa Englannissa. Vaikka Eldorado USA:ssa menestyi aika hyvin oli se totaalinen floppi Englannissa. Tänä päivänäkään minulle ei ole selvinnyt miksi englantilaiset eivät innostunett Eldoradosta 1970-luvulla.

Monet ELO:n levyt ovat myyneet paljon paremmin kuin Eldorado. Minulle Eldorado on kuitenkin aina ollut ELO:n ultimaatti-levy. Eldorado on minusta Jeff Lynnen uran huippu, levy jota kuuntelen edelleen, yli 36 vuotta sen ilmestymisen jälkeen!

Eldoradon äänityksissä käytettiin jälkiäänitysten ja päälleäänitysten sijasta ensimmäistä kertaa oikeaa jousiorkesteria jota johti Louis Clark. Teoksen kappaleet, sanoitukset ja kokonaisuuden tuotanto ovat kuitenkin Jeff Lynnen käsialaa. Monet bändit olivat ennen Lynneä kokeilleet yhteistyötä klassisen musiikin orkesterien kanssa (mm. Moody Blues, Deep Purple, ELP jne.), mutta näissä kokeiluissa yleensä lähdettiin siitä ,että klassiseen musiikkiin ainoastaan lisättiin rock- ja proge-kuviot. Näissä kokeiluissa ei siis tarkkaan ottaen ollut kysymys todellisesta fuusiosta, vaan siitä että klassinen orkesteri soitti klassista musiikkia, jonka päälle rock-bändi soitti omat kuvionsa. Jeff Lynne meni paljon pidemmälle. Hän sovitti Clarken avulla jouset pop- ja rocksäveliin eli vaikka Eldoradolla kuullaan klassista orkesteria ei se tiukasti ottaen soita klassista musiikkia, vaan jouset on valjastettu kokonaan pop- ja rock-melodioiden palvelukseen. Tästä todellisesta fuusiosta syntyy Eldoradolla ajoittain aivan huikean hienoja hetkiä. Jeff Lynnen melodiataju noudattaa Beatlesien kullattua perintöä, johon on liitetty aivan kerrassaan upeita orkesteriosuuksia.

512qhlo8vhl-_ou03__bg0000_fmpng_ac_ul320_sr238320_Eldorado on teema-albumi ja hieno sellainen! Jos asettaa CD-soittimeen toistoasetuksen, huomaa varsin nopeasti, että albumi muodostaa taiteellisesti täydellisen ympyrän eli kun viimeinen kappale loppuu ja repeat-toiminnon ansiosta ensimmäinen kappale alkaa heti sen perään, ei välttämättä edes huomaa että levy on loppunut, niin saumaton on Eldcoradon musiikillinen jatkumo.

Eldoradon sanoitukset sijoittuvat haave- ja unimaailmaan. Levyn nimi Eldorado viittaa 1500-luvun konkistadorien Amazonin läpipääsemättömistä sademetsistä kuumeisesti etsimään ikuisen onnen maahan, jossa kuvitelmien mukaan oli suunnattomat rikkaudet ja ikuisen nuoruuden lähde. Todellisuudessa Eldoradoa etsineistä konkistadoreista suurin osa kuoli sademetsien trooppisiin tauteihin. Eldoradoa ei koskaan löydetty, koska sitä ei ollut olemassakaan. Haave tuosta satumaasta jäi kuitenkin elämään ihmisten mieliin. Jeff Lynne kuvaa Eldoradossa hienosti kuvitelmien ja todellisuuden ikuista ristiriitaa:

So I will stay, I’ll not be back, Eldorado.
I will be free of the world, Eldorado.

Sitting here on top of everywhere, what do I care.
Days never end, I know the voyage’s end will soon be here,
no eternal life is here for me.
And now I found the key to the eternal dream.

UPEA LEVY!   * * * * *

Harri Huhtanen 2011

TUOMARI NURMIO ja Köyhien ystävät: Kohdusta hautaan, 1979.

Levyn sisältö:  Kurjuuden kuningas /  Hän on täällä tänään / Likainen tusina  / Makasiinin luona (- Waiting for a Train -) (säv. ja alkup.san. Rodgers, kään. Nurmio) / Valo yössä twist  /Oi mutsi mutsi – 3.24 (san. trad.) // Älä itke Iines /  Aavaa preeriaa /  Just siks (- Just Because -)  (säv. ja alkup.san. B.Shelton/J.Shelton/Robin, kään. Nurmio) /  Kurja matkamies maan  (säv. ja san. Nurmio-Malmivaara) / Ankara  (säv. Nurmio & Pulliainen) / 7-Ender  (säv. Pulliainen)   /// Muusikot: Tuomari Nurmio – laulu ja kitara /  Esa Pulliainen – kitara /  Hans Etholén – basso  / Juha Takanen – rummut

 

Soundi-lehden kriitikkoäänestyksessä 2005 suomirockin kaikkien aikojen parhaaksi albumiksi valittiin Tuomarin Nurmion debyytti Kohdusta Hautaan (1979). Nyt kun olen vuosien tauon jälkeen kuunnellut alkuperäisen vinyylin, en voi väittää vastaan: Tuomarin debyytti on suomirockin kentässä 1415084610246kiistaton klassikko, levy josta on vaikea panna paremmaksi!  Aivan samoin kuin Hassisen Koneen uusintakuuntelussa olen nyt tajunnut, että Tuomarin debyytti ei ole huikean hieno pelkästään Tuomarin vuoksi, vaan tulevalla Agents-yhtyeellä on erittäin suuri osuus siinä ,että levystä tuli niin komea. Köyhien Ystävien kolme muusikkoahan perustivat tämän levyn jälkeen Agents-yhtyeen. Tavallaan harmi ,että Tuomarin ja Agentsin yhteistyö jäi niin lyhyeksi. Musiikillisesti Tuomarin olisi kannattanut jatkaa yhteistyötä Agentsien kanssa, mutta toisaalta hän halusi kokeilla uusia juttuja ja Agents on niin perinnetietoinen ja kurinalainen ja ehkä jopa musiikillisesti puritaaninen ryhmä ,että varmaan Tuomari tunsi sen asettavan rajoituksia omalle liikkumatilalleen ja ehkä hänen ratkaisunsa oli oikea. En tiedä. Tiedän vain ,että Pulliaisen ja kumppaneiden musisointi on jotain sellaista mitä Tuomarin myöhemmillä levyillä ei kuultu. Pulliaisen kitaraosuudet ovat minimalistisia, mutta omalla tavallaan täydellisiä eli totaalisen loppuun hiottuja. Todella kovan tason kitarointia ei ole kauhea kepitys ja luukutus, vaan pienenpienet taidokkaat yksityiskohdat ja finessit ja se että osaa rajoittaa ja tiivistää ilmaisunsa tiheäksi ja vaikuttavaksi.

Suomiklassikko!   * * * *  ½

Harri Huhtanen 2010

David Gilmour: On An Island, 2006

Kolmas kerta toden sanoo! Pitäisi vielä uudelleen kuunnella nuo Gilmourin vanhat levyt, jotka omistan vain vinyylinä, mutta minusta vähän tuntuu, että tämä kolmas levy on paras. Ainakin tämä herättää hirveästi ajatuksia ja hienoja tunnelmia. Jälkimmäinen elementti on ehkä levyn vahvin puoli. Kaikki stressatun ja ylikierroksilla käyvän nykyajan negatiiviset ilmiöt jäävät unholaan tätä levyä kuunnellessa. Tämä on todellakin saari, oma maailmansa. Maailma, jossa on kiva vierailla hetki rauhoittumassa ja nauttimassa elämästä!

0094635569520Olen tänään kuunnellut levyä putkeen 4 tuntia (eli CD-soittimessa repeat-säätö päällä) ja täytyy sanoa, että joka kuuntelulla olen löytänyt uusia juttuja tästä levystä. Jo tässä vaiheessa uskallan suositella levyä ainakin henkilöille, jotka pitävät PINK FLOYDista.

Hankin Gilmourin kolmannen soololevyn huhtikuussa 2006 ja ensimmäisten kuuntelujen perusteella On An Island vaikutti lähes täydelliseltä levyltä. Lykkäsin kuitenkin arvosteluani, koska huomasin että levy ei kestäkään loputonta kuuntelua ja lisäksi tämän levyn arvio on hyvin riippuvainen kuuntelijan kulloisestakin tunnelmasta. Levyllä on ainoastaan yksi rokkaavampi kappale (Take A Breath), kaikki muut kappaleet ovat tietyllä tavalla meditatiivisia. Avoimessa kaiutinkuuntelussa tämä musiikki kuulostaa huonona päivänä ”laiskalta” ja laahaavalta, hyvänä päivänä nerokkaalta. Tiettyjä kappaleita vaivaa ilmiselvästi liiallinen softius. Kuten jo keväällä totesin Watersin hillitty aggressiivisuus olisi saattanut kummasti pistää tätä levyä.

Levyn ehdoton vahvuus on yhtenäisuus ja selkeä rakenne. Levyllä on muutamia aivan huikeita esityksiä. Red Sky At Night palaa Dark Side Of Moonin tunnelmiin, Then I Close My Eyes on ehkä parasta musiikkia mitä Gilmour on koskaan tehnyt, samoin Smile on vaikuttava. Levyn avaava, majesteettinen äänikollaasi Castellorizon on myös hieno näyttö siitä, mihin Gilmour innovatiivisimmillaan pystyy.

Valitettavasti levyllä on myös selviä heikkouksia, jotka tulevat sitä paremmin esille, mitä pidempään levyä on kuunnellut. Blue ja This Heaven alkavat kuulostaa vähän puuduttavilta 30 kuuntelun jälkeen. Minun arviossani levyn lopetuskappale Where We Start on sanoitukseltaan jotenkin kliseinen ja pseudofilosofinen. Myöskään kappaleen musiikillinen sisältö ei vakuuta.

Parhaimmillaan levy on kuulokekuuntelussa iltahämärässä tai kauniina kesäpäivänä. Avoimessa kuuntelussa ja varsinkin jos paikalla on muita ihmisiä, ei tästä levystä pysty nauttimaan niin paljon kuin pitäisi.

ERITTÄIN HYVÄ!   * * * *  ½

 

Harri Huhtanen 2006

The Alan Parsons Project: I Robot (1977)

the_alan_parsons_project_-_i_robotMinulla on viisi Alan Parsonsin levyä vinyylinä. En ole pitkään aikaan kuunnellut niitä. Joskus 1980-luvulla yritin arvostella kaikki vinyylini. Arvostelun merkiksi liimasin levyn takakanteen pienen tarran, jossa oli tähtien määrä asteikolla 1-5. Puhti loppui kesken enkä koskaan päässyt A:ta pidemmälle.

Kun muutama kuukausi sitten otin Parsonsin levyt uudelleen kuunteluun huomasin ,että olin aikanaan luokitellut kaikki nuo viisi levyä vain kolmen tähden arvoisiksi. Nyt kun olen niitä kuunnellut, erottuu I Robot (1977) selkeästi joukosta edukseen eli nyt antaisin sille enemmän kuin kolme tähteä. En ole koskaan opiskellut Parsonsin aikaisempia vaiheita ja siksi olin yllättynyt kun kuulin levyllä selviä kaikuja The Dark Side Of The Moonin ja Atom Heart Motherin tietyistä kohdista. Siispä katsoin Wikipediasta mitä mies on aikaisemmin tehnyt ja aivan…muistini alkoi palailla…Parsonshan on tuo unohdettu nero, jolla oli suuri vaikutus The Dark Side Of The Moonin kokonaissoundissa. Myös Atom Heart Motherilla hän oli mukana ja … tämä oli minulle uutta… Parsons toimi (avustavana) äänitysinsinöörinä JOPA Beatlesien legendaarista Abbey Road -albumia tehtäessä.

oaaa_parsonsalan1  I Robotia on nyt tullut kuunneltua aika monena iltana ja päinvastoin kuin alkuaikojen Marillionin Genesis-lainat, Parsonsin Pink Floyd-lainat (enkä itse asiassa tiedä ovatko ne edes lainoja, saattaahan olla että juuri Parsons on aluperin ne jutut keksinyt ?) eivät häiritse, koska Parsons ei sorru imitointiin, vaan hänen levynsä on täysin omintakeinen kokonaisuus. Parsons on todella monipuolinen musiikintekijä, äänitysinsinööri ja tuottaja. I Robotilla hän yhdistää aika jännällä tavalla progen, psykedelian, diskomusiikin, soulin ja popin. Levy svengaa hyvin. Päinvastoin kuin Parsonsin muutamat 1980-luvun tuotokset, joita on tuskallista kuunnella edes yhtä kertaa läpi (eli 3 tähteä on niille edelleen ihan oikea arvosana), niin I Robot koukuttaa hyvin. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen teki mieli laittaa levy uudestaan soimaan ja toisen kuuntelukerran jälkeen teki mieli laittaa taas levy uudestaan soimaan ja niin edespäin. Tätä vauhtia levy on nousemassa TOP10 listalleni.

Mainio levy!   ***½

Harri Huhtanen 2010

Van Morrison: Astral Weeks (1968)

19933212

Kun olin nuori, Astral Weeksillä oli hurja maine. ”Valistuneissa” rockpiireissä levyä pidettiin täydellisenä. Jotkut jopa puhuivat maailman parhaasta levystä, joka luonnollisesti oli hypeä.  Kuuntelin nyt illalla tämän levyn ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen. Ei Astral Weeks ole maailman paras levy, mutta erittäin MERKITTÄVÄ rocklevy tämä kuitenkin on. Van Morrisonin laajassa tuotanossa tämä kipuaa lähelle kärkeä. Siitä on niin pitkä aika kun olen intensiivisesti kuunnellut Van Morrisonia, etten uskalla tässä vaiheessa tarkkaan määritellä Astral Weeksin sijoitusta maestron koko tuotannossa, mutta uskoisin, että levy sijoittuu kevyesti viiden parhaan joukkoon. van-backNiissä harvoissa kirjoituksissa, joissa Astral Weeksiä on kritisoitu, on väitetty, ettei levyllä ole kunnollisia melodioita. Osittain tämä kritiikki on perusteltua, siinä mielessä, että teos on rakenteeltaan hyvin ”itämainen”. Melodiat toistuvat melko samanlaisina, sellaisia suuria draamallisia kaaria, joita on esim. Zeppelinin levyillä ei tällä levyllä ole. Astral Weeks on hyvin tasapainoinen, mutta kriitikko voisi myös väittää sitä myös ”tasapaksuksi”. Monissa kappaleissa voimakkain tehokeino on toisto. Alulla, keskiosalla ja lopulla ei ole suurta eroa. Levyn musiikki ikään kuin alkaa keskeltä loppumatta koskaan. Toinen tyylillinen piirre tällä levyllä on jazz. Oikeastaan on väärin puhua pelkästä rocklevystä, sillä rockin lisäksi  monissa Astral Weeksin kappaleissa on myös jazz-elementtejä. Musiikillisesti teos on hyvin viimeistelty kokonaisuus. Tällä levyllä sanat selvästi palvelevat musiikkia eikä päinvastoin.

Harri Huhtanen 2006

Rolling Stones: A Bigger Bang (2005)

downloade25bf

 

Alkuperäinen artikkeli ilmestyi Winterludessa 2005.

Kuuntelin saunassa rollarien uuden. Mitä tästä levystä sanoisi? Jos olisi kaukoviisas, ei ensimmäisen kuuntelun jälkeen pitäisi sanoa vielä yhtään mitään, vaan viisaampaa olisi sulatella asioita ja ilmoittaa kantansa vasta muutaman kuukauden kuuntelun jälkeen (niin yleensä teen uusien Dylan levyjen kohdalla).  Koska en ole rollarilogi, niin uskallan hahmotella kantaani jo ensimmäisen kuuntelun jälkeen.

Normaali asteikkoni on 1-5. Se toimii niin, että jos levy on erinomainen, annan sille 5 pistettä. Mikäli levy on ylimaallinen, asteikko ylittyy ja tulee 6 pistettä. Kovin moni levy ei minulta saa kuutta pistettä. Minulla on 2000 vinyylirock-levyä ja ehkä tuollaiset 500 CD-levyä. 6 pisteen levyt ovat kahden käden sormilla laskettavissa.

Entä sitten Bigger Bang? Ei, se ei ole 6 pisteen levy, eikä varmaan edes 5 pisteen levy KOKONAISUUTENA. Se minua tässä levyssä eniten juuri hämmentääkin. Osa kappaleista on aivan USKOMATTOMAN hienoja, sellaisia ”myyn vaikka isoäitini saadakseni tämän”-kappaleita. Mutta sitten niiden välissä on monta aika tavanomaista rallatusta, jotka pudottavat levyn kokonaisarvosanaa. Parhaimmissa kappaleissa, on uskomattoman paljon lämpöä, tunnelmaa ja syvyyttä. Ne ovat sellaista karismaattista rock-musiikkia, johon pystyy ainostaan maailman paras (edelleen toimiva) rockbändi  yli 40 vuoden kokemuksella.  Levyn paras kappale? Suurimman vaikutuksen minuun teki Keith Richardsin aivan uskomattoman lämminhenkinen ja kaunis balladi THIS PLACE IS EMPTY. Siinä on sitä jotain! Yksinkertainen on kaunista! Sanoituksen ei tarvitse olla monimutkainen tai edes intellektuelli, yksinkertaiset sanat ja perussoinnut riittävät, jos ne valitaan nerokkaasti. Kun Keith laulaa:

”This place is empty, so empty, so empty without you…”

niin se RIITTÄÄ. Tuossa säkeessä on enemmän totuutta ja voimaa ja viisautta kuin kokonaisessa romaanissa!

Itse asiassa modifioimalla rollarien uutuus on 5 pisteen levy. Kun ohjelmoi CD-soittimen soittamaan vain seuraavat kappaleet:

5. Streets Of Love
6. Back Of My Hand (really slow BLUES)
8. Biggest Mistake
9. THIS PLACE IS EMPTY
12. Laugh I Nearly Died

…niin silloin nautinto on täydellinen!

(arvostelun toinen osa)

Kuuntelin taas saunassa rollarien uutuutta. Toinen kuuntelukerta nosti levyn yleisarvosanan 4,5:een. Hyvien levyjen tunnusmerkki on juuri se,että ne eivät ensimmäisellä kuuntelulla välttämättä paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Se mitä kirjoitin viime yönä pitää edelleen paikkansa eli suosikki-kappaleeni eivät muuttuneet, mutta joukkoon tuli mukaan uusia, joita en ensimmäisellä kuuntelukerralla noteerannut riittävästi.

Edelleen kuulostaa siltä, että levyllä on joitain niin keskinkertaisia kappaleita, että viitosta, kuutosesta puhumattakaan, en voi tälle levylle antaa, Mutta toisaalta pitää muistaa, että olen kuunnellut levyn vasta kaksi kertaa eli arvioni saattaa vielä muuttua, mutta tuskin sentään yli viitosen mennään.

Tämän iltaisen kuuntelun uusia löytöjä olivat:

2. LET ME DOWN SLOW
Hieno melodia, erittäin lämminhenkinen kappale.
Tätä kuunnellessa tulee hyvä olo!

4. RAIN FALL DOWN
Outoa, etten eilen vielä noteerannut tätä.
Kappale edustaa ehdottomasti albumin terävintä kärkeä
ja tämäniltaisen kuuntelun jälkeen ohjelmoisin
sen ehdottomasti settiin, jonka sanoin olevan
5 pisteen arvoinen! Tässä on niin hieno RYTMITYS.
Klassinen rollaribiitti. Uskomattoman svengaava kappale!
Tätä voisi kuunnella koko automatkan Turusta Poriin 😉

5. STREETS OF LOVE
Tämän laitoin jo eilen unelmasettiini, mutta tänään
”varmistui”, että kyseessä TODELLAKIN on
täysiverinen rollari-klassikko. En uskalla vielä sanoa lopullista
mielipidettäni, mutta tämä saattaa olla albumin paras kappale.
Ainakin tästä saisi aivan loistavan singlen!

13. SWEET NEOCON
Tästä lehdet kohisivat hirveästi ennen levyn julkaisua.
Eilisen kuuntelun jälkeen olin pettynyt, sillä vaikka
sanoituksessa on särmää ja potkua, niin musiikillisesti
neocon ei vakuuttanut. Eikä tänäänkään, mutta sanotaan
näin ,että nyt se alkoi kuulostaa paremmalta ja tosiaankin
sanoitus on harvinaisen rohkea. Rollarien keikkatuloista
yli puolet tulee Amerikasta ja tuossa maassa yli puolet äänestäjistä
on edelleen sitä mieltä, että Bush on paras presidentiksi.
Jagger uskaltaa kuitenkin laulaa Bushista seuraavasti:

”You call yourself a Christian
I think that you’re a hypocrite
You say you are a patriot
I think that you’re a crock of shit”

Kokonaisarvosana:   ERITTÄIN HYVÄ  **** +

Harri Huhtanen 2005