Otsikko on tarkoituksella “klikkiotsikko”, koska ymmärrän hyvin ,että kun puhutaan kaikkien aikojen parhaasta äänitteestä niin siitä löytyy varmaan tuhansia eri mielipiteitä. Ja kaikki voivat olla yhtä hyvin väärässä kuin oikeassa. Niinpä tässä esittelemäni kaikkien aikojen paras äänite on sitä nimenomaa minun mielestäni ja voin vain suositella sitä muille, mutten voi väittää että kaikki hyväksyvät valintani.
1960-luvulla äänitystekniikka ja tuotanto oli Amerikassa aivan eri tasolla kuin Euroopassa. Niinpä oli englantilaisten onni, että amerikkalainen Shel Talmy (s. 1937) siirtyi Chigacosta Englantiin vuonna 1962. Hän oli jo 1950-luvulla opiskellut äänitystekniikkaa Amerikassa. Niinpä hän oli Englantiin siirtyessään jo rautainen amattilainen. Nykyään tuottajilla ja äänittäjillä on yli 100 raitaa käytössään ja viimeisen päälle hitech -laitteet, mutta tästä teknologian runsaudesta ei oikeastaan ole mitään apua, jos äänittäjä tai tuottaja ei ymmärrä miltä musiikin pitäisi kuulostaa kotikuuntelussa, jotta se vastaisi live-tilannetta ja olisi nautinnollista. Shel Talmy ymmärsi tämän äärimmäisen hyvin ja siksi hänen äänittämänsä ja tuottamansa Pentanglen vuoden 1968 debyyttialbumi on mannaa hifistin korville! Suurin osa 2000-luvun äänitteistä kuulostaa aivan onnettomilta se rinnalla mitä Talmy sai äänitettyä alkuvuodesta 1968 Pentanglen kanssa!
Miksi Pentanglen debyyttilevy on niin ainutlaatuinen? Tässä kohtaa en puutu musiikkiin ja sanoituksiin, vaan ainoastaan Talmyn äänitteeseen. Ensinnäkin tässä 54 vuotta vanhassa äänitteessä on uskomattoman hieno preesens eli kuulostaa siltä kuin äänite oli tehty juuri äsken. Soittimien separaatio on täydellinen! Tilavaikutelma on erinomainen. Eri soittimien ja laulajan äänet erottuvat kauniisti ja tasapainoisesti. Korkein diskantti ja syvin basso toistuvat luonnollisina ja virheettöminä jopa voimakkaassa kuuntelussa. Kitaran näppäilyt toistuvat elävinä ja virheettöminä, pystybasson syvimmätkin äänet toistuvat vaivattomasti, rumpujen virvelien diskantit toistuvat tarkasti.
Talmy tuotti Englannin vuosinaan lukuisia kuuluisia brittirockin edustajia, mutta minusta parhaimman tuloksen hän saavutti niillä kolmella Pentanglen levyllä jotka hän tuotti vuosina 1968-69.
Harri Huhtanen 2022
Lähtö – 3.51 (säv. 
Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen minun ja Tabula Rasan tiet kohtasivat syksyllä 2005 kun käsiini osui Free Record Shopin ale-laarissa bändin debyyttilevy TABULA RASA (1975). Ostin samalla kertaa niin paljon levyjä, että kuunteluun levy pääsi vasta nyt tammikuussa 2006. Levyarvostelun lähtökohdat ovat siinä mielessä neitseelliset, etten tiedä paljon mitään bändistä. Muistan olleeni joskus 1974/75 heidän keikallaan Porissa. Jossain vaiheessa 1980-luvulla ostin eräältä tutultani bändin singlen. Lisäksi muistelen nähneeni TV:ssä heistä tehdyn dokumentin joskus 1990-luvulla. Harmittaa kun en silloin saanut ohjelmaa videolle. Dokumentti oli tehty tyyliin: missä he ovat nyt? Siinä oli muutamia kivoja arkistopätkiä. Bändi muistaakseni hajosi punkin valtaannousun myötä. Silvennoinen taisi dokumentissa valitella, ettei Suomessa 1980-luvulla ollut enää paikkoja, joissa olisi voinut soittaa proge-musiikkia ja aivan varmaan Love Recordsin konkurssi vaikutti myös bändin katoamiseen.
Electric Light Orchestran Eldorado -albumi ilmestyi Euroopassa loppuvuodesta 1974. Muistan kuulleeni sen ensimmäisen kerran luokkakaverini luona Ulvilassa 1975. Levy teki heti ensikuulemalta syvän vaikutuksen. Vuonna 1977 muutin pois Porista ja aloitin opiskeluni Turussa. Minulla ei tuolloin ollut edes levysoitinta, mutta muistaakseni minulla oli ainakin joitain Eldoradon kappaleita C-kasetilla mukanani Turussa. Kuuntelin niitä porilaisen kämppäkaverini kanssa 1977-78. Sitten koko levy unohtui vähäksi aikaa, mutta vuonna 1980, kun olin Tukholman kesätienesteilläni ostanut kunnolliset stereot ja uuden vinyylisoittimen, aloin uudestaan ostella vinyylilevyjä ja tuolloin hankin myös Eldoradon. Kuuntelin levyä ajoittain hyvinkin paljon, mutta sitten tuli vuosia, jolloin en kuunnellut sitä kuin satunnaisesti. Eldorado ei kuitenkaan koskaan kokonaan unohtunut ja se kuuluukin niiden harvalukuisten albumien joukkoon, jotka olen kuunnellut yli 50 kertaa elämäni aikana.
Eldorado on teema-albumi ja hieno sellainen! Jos asettaa CD-soittimeen toistoasetuksen, huomaa varsin nopeasti, että albumi muodostaa taiteellisesti täydellisen ympyrän eli kun viimeinen kappale loppuu ja repeat-toiminnon ansiosta ensimmäinen kappale alkaa heti sen perään, ei välttämättä edes huomaa että levy on loppunut, niin saumaton on Eldcoradon musiikillinen jatkumo.
Olen tänään kuunnellut levyä putkeen 4 tuntia (eli CD-soittimessa repeat-säätö päällä) ja täytyy sanoa, että joka kuuntelulla olen löytänyt uusia juttuja tästä levystä. Jo tässä vaiheessa uskallan suositella levyä ainakin henkilöille, jotka pitävät PINK FLOYDista.
Minulla on viisi Alan Parsonsin levyä vinyylinä. En ole pitkään aikaan kuunnellut niitä. Joskus 1980-luvulla yritin arvostella kaikki vinyylini. Arvostelun merkiksi liimasin levyn takakanteen pienen tarran, jossa oli tähtien määrä asteikolla 1-5. Puhti loppui kesken enkä koskaan päässyt A:ta pidemmälle.
I Robotia on nyt tullut kuunneltua aika monena iltana ja päinvastoin kuin alkuaikojen Marillionin Genesis-lainat, Parsonsin Pink Floyd-lainat (enkä itse asiassa tiedä ovatko ne edes lainoja, saattaahan olla että juuri Parsons on aluperin ne jutut keksinyt ?) eivät häiritse, koska Parsons ei sorru imitointiin, vaan hänen levynsä on täysin omintakeinen kokonaisuus. Parsons on todella monipuolinen musiikintekijä, äänitysinsinööri ja tuottaja. I Robotilla hän yhdistää aika jännällä tavalla progen, psykedelian, diskomusiikin, soulin ja popin. Levy svengaa hyvin. Päinvastoin kuin Parsonsin muutamat 1980-luvun tuotokset, joita on tuskallista kuunnella edes yhtä kertaa läpi (eli 3 tähteä on niille edelleen ihan oikea arvosana), niin I Robot koukuttaa hyvin. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen teki mieli laittaa levy uudestaan soimaan ja toisen kuuntelukerran jälkeen teki mieli laittaa taas levy uudestaan soimaan ja niin edespäin. Tätä vauhtia levy on nousemassa TOP10 listalleni.
Niissä harvoissa kirjoituksissa, joissa Astral Weeksiä on kritisoitu, on väitetty, ettei levyllä ole kunnollisia melodioita. Osittain tämä kritiikki on perusteltua, siinä mielessä, että teos on rakenteeltaan hyvin ”itämainen”. Melodiat toistuvat melko samanlaisina, sellaisia suuria draamallisia kaaria, joita on esim. Zeppelinin levyillä ei tällä levyllä ole. Astral Weeks on hyvin tasapainoinen, mutta kriitikko voisi myös väittää sitä myös ”tasapaksuksi”. Monissa kappaleissa voimakkain tehokeino on toisto. Alulla, keskiosalla ja lopulla ei ole suurta eroa. Levyn musiikki ikään kuin alkaa keskeltä loppumatta koskaan. Toinen tyylillinen piirre tällä levyllä on jazz. Oikeastaan on väärin puhua pelkästä rocklevystä, sillä rockin lisäksi monissa Astral Weeksin kappaleissa on myös jazz-elementtejä. Musiikillisesti teos on hyvin viimeistelty kokonaisuus. Tällä levyllä sanat selvästi palvelevat musiikkia eikä päinvastoin.
WINTERLUDE FINLAND 