Kolmas kerta toden sanoo! Pitäisi vielä uudelleen kuunnella nuo Gilmourin vanhat levyt, jotka omistan vain vinyylinä, mutta minusta vähän tuntuu, että tämä kolmas levy on paras. Ainakin tämä herättää hirveästi ajatuksia ja hienoja tunnelmia. Jälkimmäinen elementti on ehkä levyn vahvin puoli. Kaikki stressatun ja ylikierroksilla käyvän nykyajan negatiiviset ilmiöt jäävät unholaan tätä levyä kuunnellessa. Tämä on todellakin saari, oma maailmansa. Maailma, jossa on kiva vierailla hetki rauhoittumassa ja nauttimassa elämästä!

Olen tänään kuunnellut levyä putkeen 4 tuntia (eli CD-soittimessa repeat-säätö päällä) ja täytyy sanoa, että joka kuuntelulla olen löytänyt uusia juttuja tästä levystä. Jo tässä vaiheessa uskallan suositella levyä ainakin henkilöille, jotka pitävät PINK FLOYDista.

Hankin Gilmourin kolmannen soololevyn huhtikuussa 2006 ja ensimmäisten kuuntelujen perusteella On An Island vaikutti lähes täydelliseltä levyltä. Lykkäsin kuitenkin arvosteluani, koska huomasin että levy ei kestäkään loputonta kuuntelua ja lisäksi tämän levyn arvio on hyvin riippuvainen kuuntelijan kulloisestakin tunnelmasta. Levyllä on ainoastaan yksi rokkaavampi kappale (Take A Breath), kaikki muut kappaleet ovat tietyllä tavalla meditatiivisia. Avoimessa kaiutinkuuntelussa tämä musiikki kuulostaa huonona päivänä ”laiskalta” ja laahaavalta, hyvänä päivänä nerokkaalta. Tiettyjä kappaleita vaivaa ilmiselvästi liiallinen softius. Kuten jo keväällä totesin Watersin hillitty aggressiivisuus olisi saattanut kummasti pistää tätä levyä.

Levyn ehdoton vahvuus on yhtenäisuus ja selkeä rakenne. Levyllä on muutamia aivan huikeita esityksiä. Red Sky At Night palaa Dark Side Of Moonin tunnelmiin, Then I Close My Eyes on ehkä parasta musiikkia mitä Gilmour on koskaan tehnyt, samoin Smile on vaikuttava. Levyn avaava, majesteettinen äänikollaasi Castellorizon on myös hieno näyttö siitä, mihin Gilmour innovatiivisimmillaan pystyy.

Valitettavasti levyllä on myös selviä heikkouksia, jotka tulevat sitä paremmin esille, mitä pidempään levyä on kuunnellut. Blue ja This Heaven alkavat kuulostaa vähän puuduttavilta 30 kuuntelun jälkeen. Minun arviossani levyn lopetuskappale Where We Start on sanoitukseltaan jotenkin kliseinen ja pseudofilosofinen. Myöskään kappaleen musiikillinen sisältö ei vakuuta.

Parhaimmillaan levy on kuulokekuuntelussa iltahämärässä tai kauniina kesäpäivänä. Avoimessa kuuntelussa ja varsinkin jos paikalla on muita ihmisiä, ei tästä levystä pysty nauttimaan niin paljon kuin pitäisi.

ERITTÄIN HYVÄ!   * * * *  ½

Harri Huhtanen 2006