Miksi BJH:sta tuli niin suosittu Saksassa 1970-luvun jälkipuolella ja 1980-luvulla? Pääasiallinen syy tähän lienee se, että bändi teki kolmessa vuodessa kolme hienoa levyä: Octoberon (1976), Gone To Earth (1977) ja XII (1978). Näistä kolmesta Gone To Earth (GTE) oli bändille todellinen läpimurto Saksassa ja muuallakin Keski-Euroopassa. Sitä myytiin yli miljoona kappaletta ja albumi pysytteli Saksan Top-listalla peräti neljän vuoden ajan, vastaavaan ovat pystyneet vain erittäin harvat rockartistit.  GTE:llä oli bändin toisen johtohahmon John Leesin  säveltämä kappale Poor Man’s Moody Blues.  Ymmärrän ettei oikean Moody Bluesin Justin Hayward  ollut kovin mielissään tästä “tribuutista”, sillä kyseessä ei ollut Moody Bluesien tunnetuimman Night In White Satin (NIWS) (1967)  -kappaleen cover-versio, vaan Leesin muunnelma alkuperäisestä biisistä, jolloin hän saattoi laittaa sen omiin nimiinsä. Miksi Lees teki näin? Hän halusi maksaa potut pottuina englantilaisille kriitikoille, jotka olivat arvosteluissaan kutsuneet BJH:ta “köyhän miehen Moody Bluesiksi”. Vertaus on sikäli kovin ontuva, että se pitää paikkansa vain levymyynnin osalta sillä oikea Moody Blues oli yksi 1970-luvun menestyneimpiä englantilaisbändejä, heidän levyjään on tähän päivään mennessä myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta, määrä josta BJH saattoi tuhansien muiden bändien ohella vain haaveilla. Tragikoomisesti tästä BJH:n NIWS -pastissista tuli yksi heidän suurimmista live-bravuureistaan!  Eikä ihme, sillä alkuperäinen kappalehan on klassikko ja Leesin versio on sen verran erilainen, ettei 1980-luvun nuoriso sitä enää välttämättä edes tunnistanut Moody Bluesin kappaleeksi. Tätä yksittäistä kappaletta lukuunottamatta BJH:n musiikilla on kuitenkin erittäin vähän yhtymäkohtia Moody Bluesiin. Mainitsemallani kolmella levyllä BJH:n uusi soundi (sanon uusi, koska varsinaiset proge-kappaleensa bändi teki jo 1970-luvun alkupuolella) vertautuu minusta Moody Bluesia enemmän seuraaviin samanaikaisiin artististeihin:  10CC, Eagles ja  (amerikkalainen) Fleetwood Mac.  Paljon bändin musiikissa on edelleen myös omintakeista. Kappaleiden sovitukset ovat hienosti viimeisteltyjä kautta linjan. Vaikka kitaristit John Lees ja Les Holroyd  ovat säveltäneet valtaosan kappaleista tarvitaan nautinnollisen kokonaissoundin viimeistelemiseksi vielä kolmas, tärkeä elementti joka syntyy kosketinsoittaja Stuart Wolstenholmen mellotronin ja hienojen orkesterisovitusten avulla.           

BJH ei koskaan tehnyt läpimurtoa USA:ssa, joka on jokaisen rockbändin Shangri’La eli maa, jossa menestyminen avaa “taivaan portit”, ainakin levymyynnin osalta.  BJH oli hyvässä nosteessa 1970-luvun lopulla ja heidän levyjään soitettiin paljon Keski-Euroopassa. Spekulointi on yleensä turhaa touhua, mutta näiden kolmen edellä mainitun levyn sarja lupaili sitä että bändi voisi lopultakin tehdä läpimurron myös USA:ssa, sillä tyylillisesti he olivat siirtyneet lähemmäs mainstreamia ja sellaista musiikkityyliä, jonka olisi olettanut menestyvän myös Amerikassa.  Haaveet läpimurrosta kuivuivat kuitenkin kasaan  heti vuoden 1978 XII -albumin jälkeen, sillä Wolstenholme päätti lähteä bändistä. Kuten aikaisemmin kirjoitin BJH oli hyvin suosittu Saksassa vielä 1980-luvullakin, mutta tuo suosio liittyi voimakkaasti siihen mitä he olivat levyttäneet jo 1970-luvulla.      

Harri Huhtanen 2022              

Jo 1960-luvulla aloittanut Barclay James Harvest (BJH)  sai kohtuullisen nopeasti levytyssopimuksen englantilaisen EMI -levy-yhtiön kanssa. EMI oli siihen aikaan maailman johtavia levy-yhtiöitä, jonka tallissa oli mm. The Beatles. Suuren levy-yhtiön siipien suojissa luulisi bändin levyjen menestyvän helpostikin. Mutta aina näin ei käy ja BJH kärsi uransa alussa huonosta levymyynnistä. Kuluneen sanonnan mukaan kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Tosin se on siinä mielessä hölmö sanonta että kyllä jotkut selvästi ovat profeettoja omalla maallaan, mutta siis BJH ei alkuaikoina eikä oikeastaan sen jälkeenkään kunnolla menestynyt kotimaassaan Englannissa.  Niinpä he 1970-luvun puolivälissä vaihtoivat EMI:ltä Polydorille ja katso: levymyynti ja suosio lähtikin nousuun!  Erityisesti Saksassa BJH oli kova nimi 1970-luvun jälkipuolella.

Kun punk-aalto pyyhkäisi rockmaailman yli 1970-luvun jälkipuolella joutuivat monet, jopa kuuluisat, proge-bändit leivättömän pöydän ääreen. Pahimmillaan bändit lopettivat ja soittajat siirtyivät normaaleihin siivilitöihin.  BJH:a tämä progemusiikin hetkellinen alunnustila ei koskenut, päinvastoin he kokivat uransa huippuhetket juuri proge-musiikin laihalla 1980-luvulla, sillä 30.elokuuta 1980 he esiintyivät historiallisessa ilmaiskonsertissa Berliinin kuuluisan Valtiopäivätalon edustalla peräti 250 000 kuulijalle! Tästä merkittävästä konsertista julkaistiin sekä LP että VHS-video. Berliinin muuri oli silloin vielä voimissaan, joten Berliinin DDR:n puolelta ei päästy osallistumaan konserttiin ja tämä kismitti suuresti sikäläistä nuorisoa. BJH:n hieno konsertti poikikin heille jatkotilauksen sillä vuonna 1987 DDR:n johto lähestyi bändiä ja toivoi että he voisivat pitää samanlaisen konsertin myös Itä-Berliinissä. Tällä kertaa sovittiin että yleisö myös maksaisi konsertista. DDR:n lippumyyntisysteemi oli kuitenkin alkeellinen ja järjestelmän kaaduttua lopputuloksena 170 000 yleisöstä suuri osa seurasi keikkaa ilmaiseksi. BJH:ta tämä ei varmaankaan haitannut, sillä nämä kaksi mega-konserttia olivat betonoineet heidät Keski-Euroopassa progebändien ykkösluokkaan. Itä-Berliinin konsertti julkaistiin vuonna 1990 nimellä Glasnost ja englantilaisen Prog Archives-sivuston arvosteluissa sitä kehuttiin äänityksen ja esityksen osalta. BJH oli siis 1980-luvun päättyessä uransa huipulla!  

Harri Huhtanen 2022