Olen päättänyt tutkia mitkä vuodet edustavat klassista Uriah Heepiä. Yksinkertainen, mutta ei välttämättä oikea vastaus voisi olla että ne levyt, joilla on mukana legendaarinen kolmikko Box-Hensley-Byron edustaa klassista Heepiä. Entuudestaan minulla oli bändin viisi ensimmäistä levyä vuosilta 1970-72 ja ne edustavat mitä suurimmassa määrin klassista Heepiä. Mutta entä sen jälkeen? Ainoa tapa selvittää asia on hankkia myöhempiä Heep- levyjä ja kuunnella ne tarkkaan. Niinpä ostin eilen turkulaisesta Alfa-levydivarista kuusi vuoden 1972 jälkeen julkaistua Heep-LP:tä. Nämä kuusi on julkaistu vuosina 1974-83.
Tänään ehdin kuunnella vasta ensimmäisen niistä eli vuonna 1974 ilmestyneen Wonderworldin. LP:n A-puoli ei ole kovin hyvä, mutta musiikki paranee huomattavasti B-puolella ja lopussa kiitos seisoo! Yhdeksäntenä kuultava päätöskappale Dreams on aivan fantastinen! Maagista Heepiä! Kuulostaa Hensleyn teokselta, mutta säveltäjiksi on merkitty myös Byron ja Box. Dreamsin ainoa ongelma saattaa liittyä LP-formaattiin eli se on kestoltaan vain 6 minuuttia, vaikka se on lähtökohtaisesti Saliburyn veroinen teos, jota olisi pitänyt soittaa yli 20 minuuttia. Kokonaisuutena albumi edustaa hard rockia soft-elementeillä ryyditettynä, mutta Dreams poikkeaa tästä linjasta eli se edustaa paluuta alkuvuosien proge-sävytteisiin sävellyksiin ja bändi soittaa siinä todella hienosti ja kappaleen sovitus ovat kerrassaan upea! Tässä vaiheessa sijoitan tämän kappaleen TOP10 Heep-kappaleiden listalle. Samalla julistan että vuoden 1974 Wonderworld edustaa myös klassista Heepiä, vaikka onkin julkaistu maagisen vuoden 1972 jälkeen.
Olen jo pitkään ihmetellyt miten tämä nykyinen Suomen virallinen albumilista oikein muodostuu, koska harvat nykyään striimaavat kokonaisen albumin, yleensä kai kuunnellaan levyltä vain muutama hitti kun sen sijaan fyysisen levyn ostaja ostaa nimenomaa koko albumin eikä vain yksittäistä hittiä. Jos tätä hittien ylipainotusta ei mitenkään korjattaisi muodostuisi kokonaismyyntilistasta helposti vääristynyt. Musiikkituottajien sivustolta en löytänyt vastausta siihen onko tuo epäkohta korjattu. Onneksi muista lähteistä löytyi selvitys eli kyllä hittien ylipainotusta on pyritty korjaamaan laskennassa joka kieltämättä jää tavalliselle kuluttajalle aika hämäräperäiseksi. Korjausmenetelmä on nimeltään CAP.
CAP tarkoittaa sitä että albumin kahden eniten striimatun biisin pisteitä kohtuullistetaan muihin kappaleisiin nähden. Lisäksi katsotaan striimauksen kesto eli jotta se olisi kelvollinen pitää keston olla yli 30 sekunttia.
Entä se laskenta sitten, miten se suoritetaan? Lasketaan yhteen ns. albumiyksiköt seuraavasti:
1 myyty fyysinen albumi = 1 albumiyksikkö (ay)
1 digitaalinen albumilataus = 1 ay
1000-1500 kappalestriimausta = 1ay
Miksi striimaukset lasketaan vaihtelevasti? Maksulliset striimaukset katsotaan arvokkaammiksi eli siksi niissä pienempi määrä riittää kartuttamaan yhden 1 ay:n.
Kuka tätä laskentaa valvoo? Ei aavistustakaan. Monimutkainen systeemi, en pidä tästä ollenkaan, mutta ymmärrän että jotenkin Musiikkituottajien on pystyttävä toimittamaan tiedot laskennallisesta kokonaismyynnistä kansainväliseen IFPI:iin, joka taas kerää listauksia ympäri maailmaa. Selkeämpää olisi että ensimmäisen listan nimi olisi yksinkertaisesti vain striimilista ja siihen laskettaisiin vain digitaaliset lataukset ja kuuntelut. Fyysinen albumilista on aina ollut niin paljon selkeämpi. Mutta paluuta entiseen ei ole, koska latauskulttuuri on syönyt valtaosan fyysisestä myynnistä. Tosin viimeaikainen vinyylikulttuurin ja jopa CD-kulttuurin lievä elpyminen antaa vähän toivetta siitä ettei striimauskulttuurin ylivalta välttämättä ole ikuinen.
Maustetytöt Testasi uuden levynsä biisejä livenä jo kesällä 2025 Helsingin keikalla.
Suomalaiset eivät ole unohtaneet melankolisen popin duoa nimeltä Maustetytöt. Itse asiassa voi olla että he ovat nyt suositumpia kuin koskaan, sillä tänään ilmestyneellä viikon 12Suomen Virallisella Listalla heidän uusi levynsä, Itken jos mua huvittaa (2026) on nyt ykköspaikalla sekä Suomen Virallisella albumilistalla että Fyysisellä albumilistalla . Miksi listoja on kaksi? Spotifyn ja striimauskulttuurin yleistyminen 2000-luvulla aiheutti sen että Musiikkituottajat päätyi muuttamaan Virallisen albumilistan sellaiseksi, jossa huomioidaan myös striimaukset, koska 2000-luvulla fyysisten albumien myynti laski niin rajusti. Niinpä melkein aina tuo Virallinen, striimaukset huomioiva lista ja Fyysinen albumilista ovat hyvin erilaisia. Striimaukset huomioivalla listalla kärjessä on yleensä hyvin nuoria artisteja kun taas fyysisellä albumilistalla kärkeen nousee vanhempia artisteja, sellaisia jotka ovat nousseet kuuluisuuteen LP- ja CD-aikana. Maustetytöt on nyt näköjään poikkeus tästä, sillä nyt he ovat alkaneet vedota myös nuorempiin kuulijoihin. Maustetyttöjen Kaisa Karjalainen on aikaisemmin muutamassa haastattelussa todennut, että heidän levyjään ostavat enimmäkseen yli 50-vuotiaat miehet. Kaisan huumori on joskus aika kieroa, joten en tiedä miten tosissaan hän nuo lausunnot aikanaan antoi, mutta nyt joka tapauksessa tilanne on muuttunut, koska Maustetyttöjä striimataan nyt niin paljon että ykkössija tuli kotiin myös siltä listalta. Maustetytöt oli tänään Huomenta Suomessa– ja myös Puoli Seitsemän -ohjelmassa. Kun toimittajat kyselivät heidän Euroopan suosiostaan pääsi Kaisa taas heittämään hyvän tsoukin eli hän totesi, että kun hän aikaisemmin kuvitteli, että he ovat niin suosittuja, koska hän tekee niin hienoja sanoituksia, niin Euroopan suosio palautti hänet maan tasalle, koska eihän Euroopassa kukaan ymmärrä Suomea, mutta silti heitä digataan sielläkin.
Demons and Wizards (1972) ei ole Heepin paras levy. Tällä hetkellä minusta tuntuu että bändin kakkoslevy Salisbury (1971) on bändin paras levy. Se on mestariteos. Loistava aloitus ja loistava lopetus! Jo alkuperäinen, hieman alle 40 minuutin kestoinen LP on erinomainen, mutta BMG:n kahden CD:n julkaisu on vielä astetta parempi. CD2:lla on jälleen musiikkia 70 minuuttia, mukana kaksi erinomaista alkuperäiseltä albumilta poisjätettyä kappaletta sekä vaihtoehtoiset, pidemmät versiot alkuperäisen albumin kuudesta kappaleesta. Kirsikkana kakun päällä on CD2:n loppuun liitetty live-versio hienosta nimikappaleesta Saliburysta.
Hämästyttävää on se, ettei Salisbury vuonna 1971 noussut ollenkaan UK-listalle! Joku on joskus sanonut ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Tässä vaiheessa Uriah Heep oli rankasti aliarvostettu kotimaassaan. Myös USA:n sijoitus oli erittäin vaatimaton. Mutta: yllätys, yllätys, suomalaiset tajusivat miten hyvä Salisbury oli eli suomalaisen Wikipedia -sivuston mukaan tämä Heepin kakkosalbumi nousi ykköseksi Suomessa. Tosin UK Wikipedia-sivuston mukaan se olikin vain sijaluvulla 3. Ei ole väliä kumpi sivusto on oikeassa, sillä molempien mukaan Heepin Salisburyn paras listasijoitus maailmassa oli juuri Suomessa! Täällä tajuttiin hyvän päälle jo silloin kuin muualla ei vielä oltu herätty.
Albumin kansikuvassa on pansarivaunu. USA:ssa tällaista kuvaa ei hyväksytty, vaan siellä albumi julkaistiin merkillisellä Alien-kuvalla. En ymmärrä miksi se olisi ollut ”rauhanomaisempi”. Itse ajattelin aikaisemmin, että pansarivaunu viittasi johonkin taisteluun, mutta Englannin maaperällähän ei käyty maataisteluita II mailmansodassa, joten historiallisesta tapahtumasta ei voi olla kyse. BMG:n tekstivihkossa bändin jäsenet kertovat mistä kuvassa on kyse. Se on sisäpiirivitsi, jonka kertominen tässä veisi liikaa tilaa eli ostakaa BMG:n 2CD:n julkaisu ja lukekaa sieltä. Se on hauska tarina.
Vuonna 1972 ilmestynyt Demons and Wizards oli Uriah Heepin läpimurtolevy kansainvälisesti. Tosin ainoastaan Suomessa se nousi listaykköseksi ja oli Suomessa listan kärjessä peräti 14 viikkoa eli ehkä tämä on osasyy siihen miksi Heep on konsertoinut Suomessa jo yli 100 kertaa. Täällä riittää faneja edelleen 2000-luvullakin, vaikka vaihtuvat musiikkitrendit ovat ajaneet Heepin yli ja ohi jo lukuisia kertoja. Heep on edelleen aitoa rokkia ja siksi sillä on edelleen uskollinen kuulijakunta.
Suomalaisessa Wikipediassa väitetään että Demons olisi Heepin paras levy. Minuun alkuperäisversio ei aikaisemmin tehnyt vaikutusta eikä tee edelleenkään. Vuoden 2017 BMG -julkaisun tekstivihkossa bändin jäsenet korostavat vuolaasti sitä, että tällä levyllä Heep oli parhaimmillaan bändinä eli ei ollut vielä mitään kiistoja eikä egojen yhteentörmäyksiä, vaan kaikki puhalsivat yhteen hiileen ja pyrkivät bändinä parhaaseen lopputulokseen. Lisäksi Box ja Hensley korostavat että heillä oli erittäin hauskaa tämän levyn äänityssessioissa. Minusta nämä väitteet eivät realisoidu kunnolla alkuperäisellä vuoden 1972 LP:llä, joka on tyypilliseen tapaan kestoltaan vain 40 minuuttia. Onneksi 1990-luvulla löydettiin alkuperäisten masternauhojen kääntöpuolelta peräti 76 minuuttia julkaisematonta materiaalia. Vaihtoehtoisia ottoja kaikista albumin kappaleista sekä kappaleita, joita ei julkaistu vuoden 1972 albumilla. Nämä ovat siis BMG:n vuoden 2017 CD2:lla.
Koen tällaista niin harvoin, että tästä on pakko kirjoittaa. Minusta CD2 on jopa parempi kuin alkuperäinen vinyylijulkaisu! Vaihtoehtoiset otokset ovat pidempiä kuin julkaistut ja musiikillisesti parempia. Lisäksi bändi soittaa intensiivisemmin ja tuo heidän kehumansa yhteissoitto kuulostaa myös paljon paremmalta. Lisäksi kappalejärjestys on minusta paljon toimivampi kuin alkuperäisellä julkaisulla. Jättihitti Easy Livin’ potkaisee hienosti vaihtoehtoisen albumin käyntiin, alkuperäisellä levyllähän se oli minulle käsittämättömästä syystä vasta kappale nro 3.
BMG:n julkaisu on minusta uusi taideteos eli kun nostan sen myöhemmin TOP10 listalleni niin luokittelen sen eri levyksi kuin alkuperäisen LP:n koska kokonaisuus on niin erilainen. CD2:n kappaleet eivät ole mitään täytekappaleita, vaan useammassa tapauksessa parempia versioita kuin ne jotka päätyivät vuonna 1972 julkaistulle levylle.
Vuoden 1971 klassinen Uriah Heep. Kuvassa (ylhäältä alas): Mick Box (kitara), Paul Newton (basso), Ken Hensley (kostetinsoittimet), Ian Clark (rummut) ja David Byron (laulu).
Vaikka Uriah Heep on toiminut jo 57 vuotta ja julkaissut 25 studioalbumia sekä ison joukon live-tallenteita on Heepin ydintuotanto syntynyt hämmästyttävän lyhyen ajan kuluessa eli vuosina 1969-1972 jolloin bändi julkaisi viisi ensimmäistä, nyt jo legendaarista albumiaan. Ne ovat nämä:
1 Very ’eavy… very ’umble (1970)
2 Salisbury (1971)
3 Look at Yourself (1971)
4 Demons and Wizards (1972)
5 The Magician’s Birthday (1972)
Turun 2026 konsertin innoittama hankin BMG -yhtiön vuosina 2016-17 julkaisemat laajennetut ja remasteroidut painokset albumeista 1,2,4 ja 5. Olisin hankkinut myös Look at Yourselfin laajennetun painoksen, mutta ostohetkellä se ei ollut Äx:ssä saatavilla. Nämä neljä uutta painosta ovat kuitenkin muuttaneet käsitykseni bändistä, sillä kun alkuperäiset albumit olivat LP:eitä ei niille ole aikanaan voinut tallentaa kuin alle 40 minuuttia musiikkia äänenlaadun kärsimättä. Näillä vuosien 2016-17 painoksilla musiikkia on yli 100 minuuttia kullakin ja vaihtoehtoinen materiaali on tyylikkäästi tallennettu jälkimmäiselle CD:lle. CD1 sisältää näissä BMG-julkaisuissa aina alkuperäisen remasteroidun albumin ja CD2:lla on sitten yli 70 minuuttia vaihtoehtoisia ottoja sekä kappaleita jotka eivät ole mahtuneet alkuperäiselle LP:lle. Monesti tämäntyyppisissä julkaisuissa bonus-kappaleet eivät tuo lisäarvoa alkuperäiseslle albumille, mutta näiden klassisten Heep-albumien kohdalla on toisin, sillä myös lisämateriaali on harvinaisen korkeatasoista sekä musiikilliselta laadultaan että äänentoistollisesti.
Nuoruudessani näiden legendaaristen heavy-rock bändien järjestys minun arvoasteikossani oli tämä: Led Zeppelin, Deep Purple, Black Sabbath, Uriah Heep. Nyt se on muuttunut näin: Led Zeppelin, Uriah Heep, Black Sabbath, Deep Purple. Mutta siis mahtavia bändejä nämä kaikki neljä ovat eli klassisten levyjen osalta erot eivät ole kovin suuria. Yhteinen nimittäjä on se ,että nämä kaikki bändit julkaisivat parhaat albuminsa 1970-luvun alkupuolella.
Työtäni helpottaa kovasti se, etteivät (onneksi) kaikki nettiartikkelit ole maksumuurin takana. Plantin ja kumppanien keikasta kirjoitettiin Suomen lehdissä keväällä 2025 useampikin hyvä artikkeli, joten minun on turha toistaa niitä asioita jotka jo löytyvät noista julkaistuista artikkeleistä. Erityisen hienoja ovat aina Ville LaineenTamperelainen -lehteen kirjoittamat arvostelut. Alla linkkejä artikkeleihin, jotka ilmestyivät konsertin tiimoilta keväällä 2025.
Turkulainen Svart Records on jo pitkään tehnyt arvokasta kulttuurityötä julkaisemalla 1970-luvun suomalaisten proge-yhtyeiden levyjä joita ei enää ole saanut oikein mistään kohtuulliseen hintaan, koska alkuperäiset levytykset ovat nykyään poikkeuksellisen kalliita . Studiolevyjen lisäksi Svart on onnistunut hankkimaan julkaisuoikeudet myös lukemattomiin 1970-luvun bändien radio- tai live-äänitteisiin.
Svartin uusin julkaisu on mielenkiintoinen Wigwam-äänite vuodelta 1976. Se on äänitetty Suur-Kööpenhaminan Lundtoften keikalla 26.11.1976. Tanskan Radio P3 lähetti keikan 16.12.1976. Svart Recordsin Jaakko Riihimaa kiinnostui keikasta, sillä se on ilmeisesti ainoa virallinen äänite joka on tehty Wigwamin viidestä Tanskan keikasta vuonna 1976. Yllättäen Tanskan radio ei enää löytänyt alkuperäistä äänitettä. Mutta onni onnettomuudessa oli että tanskalainen DJ Claes Johansen oli aikanaan saanut Tanskan radion master -nauhat kuunteluun ja tehnyt niistä oman kopionsa! Riihimaa otti hänen yhteyttä ja lopputulos on otsikossa mainittu upea 2LP!
Nykyään taitaa olla aika harvinaista että kaikki keikan biisit ovat erinomaisia. Wigwam oli hieno live-bändi vuonna 1976. Heille oli buukattu laajempikin Euroopan kiertue mutta se typistyi, koska bändin basisti Måns Groundstroem sairastui. Onneksi kiertueelta on nyt siis olemassa tämä Svartin uusi levytys, jolla soittavat Pembroke, Rechardt, Pedro Hietanen ja Östberg eli Wigwamin legendaarinen kokoonpano!
WINTERLUDE FINLAND 