Brian Eno: Music For Installations (2018) -osa 3

Vuonna 2018 Enolla oli näyttely Sarajevossa ja tässä hän signeeraa näyttelyn julisteita.

Boksin mukana tuleva 63-sivuinen kirjanen on erinomainen, siinä on paljon enemmän tietoa Enon projekteista kuin mitä netistä löytää tai sanotaanko niin että jos nuo kaikki tiedot haluaisi löytää netistä menisi siihen tolkuttomasti aikaa, helpompi tapa on ostaa tämä mainio boksi ja saada siinä mukana tämä kirja, jossa on kaikki tarvittava tieto näiden kuuden CD:n ymmärtämiseen. Parasta kirjassa on se, että Eno kertoo omin sanoin projekteistaan ja kokemuksistaan ja ajatuksistaan eli tämän kirjan kirjoittaja ei ole joku ulkopuolinen asiantuntija, vaan taitelija itse.  

Kirjassa Eno kertoo aina olleensa kiinnostunut sekä musiikista että kuvataiteista. Aluksi hän suunnitteli taidemaalarin uraa ja opiskelikin tämän vuoksi taidenkoulussa viisi vuotta. Englannin lukiota vastavassa oppilaitoksessa (College) Eno sai opettajakseen Roy Ascottin jota hän suuresti arvosti.  Hänen opetuksensa innostamana Eno alkoi kokeilla taiteen tekemistä valolla ja musiikilla. Hän kertoo tavallaan halunneensa yhdistää kuvataiteen ja musiikin hidastamalla musiikkia ja nopeuttamalla kuvataidetta, jotta ne kaksi kohtaisisivat.

1970-luvulla Eno osti siihen aikaan vielä harvinaisen kapistuksen nimeltään videokamera. Hän alkoi sillä tuottaa videotaideteoksia ja hänen ensimmäiset videonäyttelynsä olivat New Yorkissa jo vuonna 1978. Seuraavat näyttelyt toteutuivat 1981 ja 1985. Eno alkoi käyttää TV:eitä näyttelyissään. Hän asetti ne epätavalliseen asentoon ja syötti niihin vaihtuvia maalauksia ja valokuvia. Sitten hän alkoi kokeilla erilaisilla väriyhdistelmillä. Vähitellen Enon videotaide -näyttelyjä oli ympäri maailmaa. Hän mainitsee kirjassa seuraavat:  Vancouver, Lyon, Berliini, Pariisi, Rooma, Madrid ja Boston.

 Kuva- ja videotaitelijana Eno oli siis tunnettu jo 1980-luvulla. Kirjan alussa hän kertoo filosofiansa musiikin osalta seuraavasti:

”Halusin, että kuulijan kuuntelukokemus on samanlainen kuin kokemus henkilöllä, joka katselee jokea. Joen vesi vaihtuu jatkuvasti, mutta joki pysyy samana.”    

 Tätä filosofiaa Eno on nerokkaasti toteuttanut tällä Music For Installations -boksilla.             

Harri Huhtanen 2023              

Advertisement

Brian Eno: Music For Installations (2018) -osa 2

Brian Eno keksi 1970-luvulla yhdistää useamman nauhurin sarjaan siten että hän sai viiveellä aikaan uusia vaihtuvia äänikokonaisuuksia. Näitä sävellyksiään hän alkoi kutsua Ambient -musiikiksi.

Musiikkia voi pitää ajattomana jos aika ei vaikuta sen arvoon tai merkitykseen. Ongelmana tässä on se, että kuka määrittelee milloin musiikki on arvokasta tai merkityksellistä? Myyntiluvut antavat osviittaa, mutta eivät voi olla ainoa kriteeri musiikin arvoa ja merkitystä arvioitaessa. Klassinen musiikki on hyvä esimerkki siitä, ettei ajaton musiikki ole välttämättä omana aikanaan suosituinta, mutta kaukaisessa tulevaisuudessa se voi olla sitä, kuten esimerkiksi Mozartin kohdalla kävi. Elinaikanaan Mozart ei suinkaan ollut Euroopan suosituin säveltäjä, mutta ne jotka olivat häntä suositumpia ovat autuaasti painuneet unholaan jo satoja vuosia sitten mutta Mozartin teoksista julkaistaan uusia levyjä joka vuosi kymmenittäin. Voidaan siis suurella varmuudella sanoa, että Mozartin musiikki on ajatonta eli arvokasta ja merkityksellistä.

Populaarimusiikki on harvoin ajatonta. Brian Eno  oli aluksi selkeästi populaarimusiikin tekijä esimerkiksi Roxy Musicin riveissä, mutta varsin nopeasti hän siirtyi sooloartistiksi ja alkoi tehdä ajatonta musiikkia joka kylläkin edelleen aika usein sijoitetaan populaari / rockmusiikin genreen, mutta siihen genreen Enon musiikki istuu kyllä aika huonosti. Hän itse määriteli jo 1970-luvulla musiikkinsa Ambient -musiikiksi. Ambient -termiä käytetään kovin löyhästi ja välillä väärinkin. Kaikki instrumentaalimusiikki ei suinkaan ole ambient-musiikkia, vaan ambient musiikista on kysymys silloin kun musiikki keskittyy melodian sijaan enemmän äänikuvioihin ja musiikilla pyritään luomaan tietty mielentila tai tunnelma.

Enon yli viiden tunnin kestoinen 6CD:n Music For Installations on mitä suurimmassa määrin ajatonta musiikkia. Siksi ei haittaa yhtään vaikka kesti viisi vuotta ennen kuin kirjoitan toistamiseen tästä teoksesta. Tämän musiikin arvo ja ajankohtaisuus on aivan sama nyt kuin mitä se oli vuonna 2018. Ainoa mikä on muuttunut on se, etteivät lehdet enää kirjoita tästä teoksesta, mutta vuonna 2018 kyllä kirjoittivat ahkerastikin, sillä edelleen netistä löytyy kymmeniä lehtiarvosteluja tästä teoksesta.  

Harri Huhtanen 2023              

Mike Oldfield: The Killing Fields 1984 – johdanto

Vuoden 2016 uusintapainoksella on tuplasti kappaleista alkuperäiseen albumiin verratuna. Tämä johtuu siitä, että Oldfield sävelsi ja elokuvassa kuultiin enemmän hänen musiikkiaan kuin vuoden 1984 alkuperäisellä albumijulkaisulla. Tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä on niin että soundtrack-albumilla kuullaan enemmän artistin musiikkia kuin mitä kuultiin itse elokuvassa.

Vuonna 1984 Mike Oldfield valmisteli kahta albumia ilmeisesti samanaikaisesti. Aikaisemmin kirjoitin menestysalbumi Discoverystä , joka ilmestyi kesäkuussa 1984. Toinen albumi oli soundtrack elokuvaan The Killing Fields ja se ilmestyi marraskuussa. Tämä on tietääkseni ainoa soundtrack-albumi jonka Oldfield on säveltänyt pitkän uransa aikana. Jo elokuvan nimen perusteella kyseessä on jälleen ajankohtainen albumi, onhan Ukrainan sodassa jo toinen vuosi menossa ja enpä usko että kukaan kuvitteli että Euroopassa sodittaisiin vielä vuonna 2023!

The Killing Fields on hyvin kunnianhimoinen, sillä se on Oldfieldin tuotannossa täysin poikkeuksellinen neoklassinen, elektronisella musiikilla höystetty albumi. Tällä levyllä ei ole pop-rallatuksia, mutta albumin parhaat orkestraatiot ovat kyllä hyvin melodisia, kauniita ja mieleenpainuvia! Uskon että tästä levystä pitää sitä enemmän mitä useammin tämän kuuntelee. Minulla on takana vasta neljä kuuntelukertaa ja jo nyt pidän levystä hyvin paljon. Tuntuu että tällä levyllä Oldfield uskaltaa toteuttaa (epäkaupallisia) ideoitaan vähän rohkeammin kuin edeltävillä menestyslevyillään.

Alkuperäinen albumi oli kestoltaan vain 38 minuuttia, mutta vuonna 2016 julkaistiin remasteroitu painos, jossa kappaleiden määrää oli lisätty alkuperäisestä yhdeksästä peräti yhdeksääntoista. Tyypilliseeen tapaan Oldfield soittaa tällä albumilla lähes kaikki instrumentit itse. Koska klassiset ja kuoro-osuudet ovat tällä levyllä niin vaikuttavia on syytä kuitenkin mainita, että ne hoiti Bavarian State Orchestra sekä Tölzer Boys Choir.    

Harri Huhtanen 2023

PETER GABRIEL: i/o Tour 2023  – osa 1

Peter Gabriel livenä Krakowassa 18.5.2023!

Torstaina 18.5.2023 Puolan Krakowassa yleisö kuuli jotain täysin ainutlaatuista!  Peter Gabrielin ensimmäisessä soolokonsertissa sitten vuoden 2014 kuultiin ilmeisesti valtaosa uuden albumin kappaleista, myös sellaisia, joita hän ei ole vielä näyttänyt videokanavallaan, jossa hän esittelee yhden uuden kappaleen joka kuukausi täydenkuun aikaan.

Panopticom, Four Kinds of Horses, i/o, Playing for Time ja The Court on jo nähty ja kuultu Youtubessa alkuvuoden kuukausi -paljastuksissa, mutta nyt ne kuultiin ensimmäistä kertaa myös livenä. Sitten kuultiin myös seuraavat kokonaan julkaisemattomat uudet kappaleet: Olive Tree, Home, Road to Joy, Live and Let Live sekä yksi Gabrielin edesmenneelle äidille omistettu kappale, jonka nimestä ei vielä ole varmuutta. Uskoakseni nämä viisi kokonaan julkaisematonta kappaletta päätyvät myös  tulevalle i/o -albumille.

Konsertin loput 14 kappaletta on julkaistu Gabrielin aikaisemmilla albumeilla, mutta näissäkin kahdesta kuultiin uudet versiot.

Harri Huhtanen 2023

MAN: The Welsh Connection (1976)

Cherry Red Records julkaisi vuonna 2013 alkuperäisestä The Welsh Connetion -albumista laajennetun 2CD:n painoksen, jossa on yksi singlen B-puoli sekä elokuun 1976 konserttin Kaliforniassa.

Sanotaan että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Valitettavasti vain 1960- ja 1970-luvuilla brittimuusikoiden egot olivat niin suuria että aika monet todella hyvät bändit kokivat riitojen vuoksi turhan ennenaikaisen lopun. Vuoteen 1976 tultaessa Man oli  tehnyt rivakkaan tahtiin jo kymmenkunta toinen toistaan hienompaa studiolevyä, mutta sitten muusikoiden väliset riidat muuttuivat niin pahoiksi, että bändi katsoi parhaaksi hajota. Tilanne oli siinäkin mielessä erikoinen, että he olivat juuri solmineet suuren Amerikkalaisen MCA levy-yhtiön kanssa sopimuksen kolmesta studioalbumista. Ainoastaan The Welsh Connection (1976) julkaistiin.  MCA antoi armon käydä oikeudesta ja kun bändin jäsenet totesivat etteivät voisi toimittaa niitä kahta puuttuvaa studiolevyä niin MCA suostui sellaiseen poikkeusjärjestelyyn että riitti kun bändin viimeisestä kiertueesta julkaistaisiin live-albumi, jolla bändin ”velka” levy-yhtiölle sitten kuitattaisiin. Näin tapahtuikin seuraavana vuonna.

Hajoamisvaiheessa 1976 bändin jäsenet väittivät etteivät enää koskaan palaisi yhteen. Mutta: never say never again! Niin he vaan palasivat yhteen jo vuonna 1983. Mikään ei kuitenkaan ollut ennallaan, levytyssopimusta ei ollut, joten studiolevyjen sijaan fanit saivat tässä bändin uudessa vaiheessa vain satunnaisia live-albumeita. Vasta vuonna 1992 ilmestyi seuraava Manin studiolevy. Sen jälkeenkin julkaisutahti oli jotain aivan muuta kuin kultaisella 1970-luvulla. Onneksi Man jatkoi kuitenkin live-bändinä ja keikkailee vielä nykyään, tosin kovin harvakseltaan. Näistä 1990- ja 2000-luvun Man -asioista löytyy enemmän juttua tämän kategorian aikaisemmissa julkaisuissani.           

Harri Huhtanen 2023

EUROVIISUT 2023

Lauantaina 13.5.2023 Euroviisuissa koettiin jotain täysin ainutlaatuista! Sanotaan etteivät ihmiset enää katso TV:tä ja että tajontaa eri formaateissa on niin paljon, ettei yhteistä nimittäjää tapahtumille enää löydy. Sanotaan että kulttuuri on pirstoitunut. Tavallaan tämä pitää paikkansa, mutta näköjään kun on kysymys kansallisen identiteetin ”suurista” kysymyksistä, niin tuo pirstoutumisväite ei lainkaan pidä paikaansa. Linnan Juhlat kerää joka vuosi yli miljoona katsojaa, samoin Suomen jääkiekkojoukkueen mitallipelit.   Uutena tähän miljoona -kategoriaan on tullut mukaan Euroviisujen finaali.  En muista miten paljon katsojia Lordin vuoden 2006 finaaliesitys sai, mutta Suomen vuoden 2023 Euroviisujen finaaliedustaja Kääriä ilmeisesti peittosi jopa Lordin katsojamäärässsä, sillä YLE:n ilmoituksen mukaan finaalia katsoi uskomattomat 2.8 miljoonaa suomalaista!  Maailmanlaatuisesti finaalia ilmoitettiin katsoneen yli 160 miljoonaan ihmistä! Aikaisemmin täysin tuntematon Jere Pöyhönen  nousi siis maailmanmaineeseen nopeammin kuin Beatles! Tai oikeastaan on ennenaikaista puhua maailmanmaineesta, sillä edes euroviisuvoittajat eivät välttämättä ole menestyneet kovin hyvin voittonsa jälkeen. Kääriän tapauksessa on kuitenkin elementtejä, jotka viittaavat siihen että hän voisi menestyä jopa kansainvälisesti. Vaikka hän jäi kakkoseksi niin hän sai ylivoimaisesti eniten yleisöääniä ympäri Eurooppaa ja jos artisti haluaa tehdä keikkoja, joihin tulee yleisöä niin silloin ei asiantuntijaraadeista ole paljon apua, vaan ratkaisevaa on, miten tunnettu ja pidetty artisti on suuren yleisön keskuudessa.  

Kääriää hypetettiin Suomen TV:ssä ja radiossa valtavasti ennen loppukilpailua, mutta se ei sinänsä todista mitään sillä kaikkein näiden vuosikymmenien aikana jotka olen seurannut Euroviisuja on Suomen lehdistö ja TV aina antanut ymmärtää että kaikki rakastavat Suomen kappaletta, mutta sitten loppupeleissä on käynyt niin että joko kappale ei ole edes päässyt finaaliin tai jos on päässyt sinne niin on sijoittunut erittäin huonosti. Kääriän kohdalla oli kuitenkin toisin, sillä yleensä totuuden Euroviisujen loppupeleistä kuulee kansainvälisiltä vedonlyöntitoimistoilta, joiden antamat vedonlyöntikertoimet aina kohtalaisen luotettavasti ennustavat sen mikä maa menestyy ja mikä ei.  Nyt siis kävi niin, että vedonlyöntitoimistojen mukaan voiton veisi joko Suomi tai Ruotsi.  Taisi olla niin että enemmistö vedonlyöntitoimistoista oli sitä mieltä että Ruotsi voittaisi ja niinhän siinä sitten kävikin.

Ruotsin Loreen  voitti nyt jo toisen kerran. Edellinen voitto oli 2012 ja sen jälkeen hänestä ei kuitenkaan tullut kansainvälistä superstaraa, joka kiertäisi ympäri maailmaa pitkillä konserttikiertueilla. Nykyäänhän konserttien määrä ratkaisee artistin ansiot, koska  striimauksesta ei saa rahaa ja levymyynti on romahtanut siitä mitä se oli vielä 1990-luvulla.  

Kääriällä on nyt tuhannen taalan paikka, sillä hän voitti ylivoimaisesti yleisöäänestyksen ja erityisesti Liverpoolissa esiintymisareenan yleisö diggasi häntä enemmän kuin omaa edustajaansa. Tämä kävi harvinaisen selväksi loppukilpailun pisteiden laskennassa, jolloin Liverpoolilais-yleisö jopa häiritsi sitä huutamalla yhteen äänen koko ajan Cha-Cha!    

Harri Huhtanen 2023   

Mike Oldfield: Five Miles Out 1982 – johdanto

2010-luvulla Mike Oldfield sai vihdoinkin omien levyjensä oikeudet takaisin Virginiltä ja alkoi julkaista niistä uusia painoksia. Vuoden 1982 Five Miles Out -albumista ilmestyi laajennettu painos vuonna 2013.

1970-luvun loppupuolella Mike Oldfieldin suosio alkoi laskea ja siksi Virginin levypomot pyysivät häntä säveltämään pitkien, yli 20 minuutin kestoisten instrumentaalikappaleiden sijaan lyhyitä tarttuvia pop-kappaleita. Oldfield on niin lahjakas että tämäkin häneltä sujui kyllä, mutta hän ei suinkaan halunnut muuttua pelkäksi pop-artistiksi ja siksi hän alkoi julkaista albumeja, joiden toisen puolen täytti pitkä instrumentaaliteos ja toisen puolen lyhyemmät ”pop”-kappaleet.

Loppuvuoden 1981 Oldfield käytti uuden Five Miles Out-albumin valmisteluun.  Uusi albumi ilmestyi maaliskuussa 1982 ja menestyi paremmin kuin kaksi edeltävää Oldfield -albumia. Englannin listalla se nousi sijaluvulle 7, samoin Saksassa. Ruotsissa sijoitus oli no. 5. Saksassa levyä myytiin yli 250 000, Espanjassa ja Englannissa yli 100 000.

Five Miles Out nosti Oldfieldin uudestaan kärkiartistien kategoriaan. Oldfield lähti levyn julkaisun jälkeen peräti 100 keikan maailmankiertueelle, jonka yhteydessä hän esiintyi myös Suomessa. Olin tuolla keikalla. Se on ainoa Oldfieldin keikka, jolla olen ollut. En muista mitä kappaleita hän soitti, mutta erityisen hyvin mieleeni jäi uuden albumin hittibiisi Family Man sekä se, että Oldfield vaikutti erittäin karismaattiselta. Harmi ettei Suomen keikkoja ole enää tullut vuoden 1982 jälkeen eikä varmaan tulekaan sillä viimeisen 20 vuoden aikana Oldfield ei ole juurikaan keikkaillut.            

Harri Huhtanen 2023

The Cure: Join The Dots (2007) -osa 2

Koska minulla ei ole vielä kaikkia Cure -albumeja niin on ehkä vähän rohkeaa tehdä analyysi bändin koko urasta yhden 4CD:n kokoelman, joka sisältää lähinnä singlejen B-puolia ja myös muita harvinaisempia kappaleita, perusteella. Uskon kuitenkin että näistä Join The Dots -kokoelman 70 kappaleesta saa hyvän käsityksen siitä miten Cure on kehittynyt vuosina 1978-2004.     

Alla selvitys kokoelman CD-levyjen sisällöstä ja lyhyt arvio kappaleista:

CD1 : 1978-1987  

Bändi oli suuren osan tästä ajasta marginaalissa ja etsi tyyliään. Jossain vuoden 1982 tienoilla se maaginen Cure-soundi alkoi sitten löytyä! Ensimmäisellä CD:llä on 22 kappaletta ja vaikka levyetiketissä lukee vuodet 1978-1987 niin CD:n viimeisimmät biisit on kuitenkin julkaistu jo 1985.   

CD2: 1987-1992

Kakkos-CD:n ajanjakso kattaa jo osan Curen klassisista vuosista. Vuoden 1989 Disintergration-albumi saavutti suuren suosion ympäri maailmaa, vaikka aluksi Curen levy-yhtiö ei olisi halunnut julkaista  albumia. Onneksi Smith piti päänsä ja todisti että levy-yhtiön miehet olivat väärässä!  

CD3: 1992-1996

Myös kolmas CD on klassista Curea. Tosin tällä CD:llä on mukana covereita ja muutamia kokeiluja, jotka eivät menneet ihan nappiin.

CD4: 1996-2001  

Neljäs CD on ongelmallinen, sillä vaikka mukana on muutamia aika hienojakin Cure-biisejä on pääjuonne näissä kappaleissa pyrkimys uudistaa Curen  soundia enemmän teknon ja konemusiikin suuntaan. Ja minusta nämä kokeilut eivät toimi. Lukemieni englantilaisten lehtien toimittajien  mukaan näin juuri on. Cure kehitti 1980-luvun jälkipuoliskolla täysin oman tunnusmerkillisen soundinsa ja sen ansiosta heistä myös tuli maailmanluokan bändi, jonka levyjä myydään erittäin paljon ympäri maailmaa. Bändin ei ole järkevää yrittää olla jotain muuta kuin mitä se pohjimmiltaan on ja miksi ihmiset sitä rakastavat!

Tämä kokoelma rajoittuu Fiction levy-yhtiön vuosiin 1978-2004. Sen jälkeen Cure ei kuitenkaan ole julkaissut mitään merkittäviä levyjä. Suurin toivo on tulevassa levyssä jolta saatiin maistiaisia jo Helsingin konsertissa 2022.  Tätä uutta levyä bändin fanit ovat odottaneet jo yli 10 vuotta ja joka vuosi Smith on sanonut että nyt se uusi levy julkaistaan ja sitten sitä ei ole julkaistukaan eli ilmeisesti Smith pelkää, että bändi ja hän on menettämässä luovaa otettaan. Uskon kuitenkin ettei näin ole asia ja että hyvää kannattaa odottaa jopa näin pitkään!  Helsingin konsertti 2022 oli hieno näyttö siitä että Cure on edelleen luova ja kehittyvä bändi jolta on lupa odottaa myös uusia hienoja levyjä!

Harri Huhtanen 2023    

Mike Oldfield: Tubular Bells 1992 – johdanto

Virgin– levy-yhtiön johtaja suurliikemies Branson löysi Mike Oldfieldin, vaikka muut levy-yhtiöt eivät tajunneet miten upea Miken debyyttiteos  Tubular Bells oli. Oldfield oli uuden Virgin levy-yhtiön ensimmäinen kiinnitys ja Branson luotti niin paljon suojattinsa kykyihin että teki hänen kanssaan poikkeuksellisen pitkän 20 vuoden sopimuksen. Koska vuonna 1973 julkaistu Tubular Bells oli valtava myyntimenestys ympäri maailmaa pyysi Branson  Oldfieldiä tekemään siihen jatko-osan. Oldfield ei suostunut ja vuosien kuluessa välit Oldfieldin ja Virginin kanssa huononivat ja hän odotti vain sopimuksen päättymistä. Sopimus päättyi lopulta vuonna 1991 ja mitä tekikään Oldfield: hän solmi heti ensitöikseen sopimuksen Warnerin kanssa  Tubular Bellsin jatko-osasta nimeltään Tubular Bells II ! Vaikuttaa siltä että Oldfield halusi näyttää pitkää nenää entiselle levy-yhtiölleen. Erityisen paljon puukkoa Virginin haavassa käänsi se, että Warnerin tuottama Tublar Bells II oli lähes yhtä suuri menestys kuin ykkösosa. Espanjassa ja Englannissa sitä myytiin yli 500 000 kappaletta ja se nousi listakärkeen. Saksassa menestys ei ollut yhtä hyvä kuin Oldfieldin 1980-luvun alkupuolella julkaisemien levyjen kohdalla , mutta ei huonokaan, sillä Saksassakin uutta Tubular Bellsiä myytiin yli 250 000 kappaletta. Nykyään levyn maailmanlaajuinen myynti on jo yli 2 miljoonaa kappaletta, ehkä enemmänkin.             

Harri Huhtanen 2023