Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 37b

Haluan viipyillä vielä hetken tämän mahtavan TEY -boksin parissa ennen kuin pakkaan materiaalit takaisin jättisuureen ”kenkälaatikkoon” ja työnnän sen levyhyllyn perälle pölyttymään. Kaikkien hyvien asioiden on määrä loppua joskus. Olen nyt kuunnellut nämä CD:t ja katsellut nämä DVD:t niin maan perusteellisesti että alkaa olla aika saattaa kokoelma ansaittuun lepoon. Varmaan tähän taas muutaman vuoden jälkeen palaan, mutta nyt on vähitellen aika keskittyä uudempaan The Later Years 1987-2019 (TLY)-boksiin.

Muutamia hajahuomioita vielä. Selitys merkilliselle kenkälaatikko-boksille, joka on pääasiassa musta ja jonka keskellä on vino valkoinen ”vauhtiraita”, löytyi lopulta erillisestä Memorabilia -laatikosta, jossa on flyereita, konserttijulisteita ja jopa muutama pieni kiertuekirjanen. Niiden joukossa oli korkeatasoinen postikortiksi muutettu valokuva vuodelta 1965. Kortin takana lukee ”The Tea Set with Bedford Van, Rock Road, Cambridge 1965”. Kuvassa silloisen ”esi-Pink Floydin” miehet nojaavat kokomustaan pakettiautoon, jonka takaosaan on maalattu vino valkoinen vauhtiraita! Eli vaikka boksin visuaalinen ilme on äärimäisen riisuttu on näköjään väreillä tässä merkitys ja oma sanomansa. En lähde tässä spekuloimaan mitä erillisten boksien värit merkitsevät. Samasta erillislaatikosta löytyvät myös uusintapainokset viidestä PF:n varhaisesta singlestä. Ne ovat:

Arnold Layne (Barrett)  / Candy And A Currant Bun (Barrett)  (10.3.1967)
See Emily Play(Barrett) / The Scarecrow (Barrett) (16.6.1967)
Apples And Oranges (Barrett) / Paintbox (Wright) (17.11.1967)
It Would Be So Nice (Wright) / Julia Dream (Waters) (19.4.1968)
Point Me At The Sky (Waters-Gilmour) / Careful With That Axe Eugene (Pink Floyd) (6.12.1968)

Erillisboksien tekstivihkoset eivät ole sitä tasoa mitä tällaiselta julkaisulta voi edellyttää. Niissä kussakin on vain 10-12 sivua. Alussa on aina Mark Blaken kirjoittama kyseisen vuoden bändihistoriikki, joka on vain 2-3 sivun pituinen ja lopussa toistuu Lana Tophamin lyhyt, vain yhden sivun selostus siitä miksi tämä jo vuonna 1994 aloitettu projekti valmistui vasta vuonna 2016.  Loput sivut on lähinnä kappaleiden esitystietoja ja tekijänoikeusmerkintöjä. Kun näitä vaatimattomia vihkosia vertaa vaikkapa uusimpien  Beatles-boksien mukana tulleisiin parisataa -sivuisiin, monipalstaisiin, kovakantisiin ja hyvälaatuiselle paperille painettuihin syvällisiä ja kattavia analyysejä sisältäviin kirjoihin, niin ero on huikea!  Onneksi Pink Floydistakin on tehty hyviä kirjoja ja niinpä näitä äänitteitä läpikäydessäni käytin yleensä tietolähteenäni netin lisäksi loistavaa Glenn Poveyn  teosta The Complete Pink Floyd, The Ultimate Reference (2016, 448s.).  Myös erillisboksien rakenne on huonosti suunniteltu, sillä CD:t asetetaan boksiin liimattuihin muovisiin pidikkeisiin, näistähän on pääsääntöisesti nykyään luovuttu, koska cd-levyn voi nykyään sujauttaa kätevästi kirjan pahvitaskuun. Nyt tällainen liimattu muovinen kotelo voi ajan oloon irrota boksin kannesta ja silloin ollaan ongelmissa. Samoin keskelle liimatut paksut sivut on liimattu boksiin siten että jos ei ole varovainen voivat nekin irrota. TEY:n äänitteet ovat erittäin mielenkiintoisia ja boksin musiikillinen sisältö ja materiaalin määrä ansaitsee täydet viisi pistettä, mutta boksin suunnittelusta ja toteutuksesta en valitettavasti voi antaa kehuja. Mutta tämä nyt on mitä on. Pääasia että julkaisivat nämä äänitteet, joita olivat pantanneet kymmeniä vuosia. Se on pääasia. Musiikki on tärkeintä. Kaikkea ei voi saada. Hyvä edes näin.         

Harri Huhtanen 2021   

NIRVANA (1987-1994) – osa 1

Kurt Cobain Ruissalon Rantalavalla 27.7.1992

Doorsien Jim Morrison lauloi jo 1970: “Rock is dead ! ” . Mutta ei se sitten ollutkaan kuollut, koska vuonna 1987 Amerikassa perustettiin bändi nimeltä Nirvana, joka oli mitä suuremmassa määrin sitä minkä Morrison määritteli rockiksi. Nirvana oli vaarallinen, tinkimätön ja rosoinen. Levyjä ei bändin seitsemän toimintavuoden aikana ilmestynyt kuin kolme ja niiden lisäksi julkaistiin yksi Unplugged -sarjan akustinen live-levy. Nirvanan merkitys rockmusiikille 1990-luvun alussa oli kuitenkin globaali ja fenomenaalinen!  Olin itsekin Nirvanan keikalla 1992 Turun Ruissalossa  ja onneksi olin takakatsomossa, koska etukatsomossa ihmiset “sekosivat” jo ennen keikan alkua ja se näytti todella villiltä ja vaaralliselta! “Nirvana-virus” oli selvästi rantautunut Suomeenkin, olihan bändin toinen studioalbumi Nevermind (1991) mennyt listaykköseksi myös Suomessa.  Kaikkiaan Nevermindia on maailmalla myyty tähän mennessä jo yli 16 miljoonaan kappaletta! 2000-luvulla, striimausaikana, tuollaiset myyntiluvut tuntuvat täydeltä sadulta, mutta ovat kuitenkin totta, koska Kurt Cobainin ainoa tytär, nykyään 26-vuotias Frances, peri isältään 87 miljoonaa dollaria ja lisäksi hän sai oikeudet isänsä koko tuotantoon ja niinpä hän saa joka kuukausi yli 100 000 dollaria tililleen tekijänoikeuspalkkioina, sillä erityisesti Nevermind-albumia myydään edelleen, 30 vuotta levyn julkaisun jälkeen, valtavia määriä.  Francesin syntymän aikaan epäiltiin että lapsesta tulee narkkari, koska hänen äitinsä, Courtney Love oli käyttänyt heroiinia raskaana ollessaan. Näin ei kuitenkaan onneksi tapahtunut ja luin tänään haastatelun jonka Frances oli hiljattain antanut amerikkalaiselle lehdelle ja siitä tuli sellainen vaikutelma, että hän viettää nykyään kohtalaisen normaalia elämää, vaikka tunteekin syyllisyyttä valtavasta omaisuudesta, jonka on perinyt isältään vain siksi että on hänen tyttärensä.

Harri Huhtanen 2021        

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 37a

TEY- pääboksin ”miniboksit” on julkaistu myös erillisinä, kohtuuhintaisina versioina eli jos on kiinnostunut vain jostain tietystä vuodesta voi hankkia tällaisen mini-boksin.

Pitkä matka on tulossa päätökseensä. Aloitin mahtavan Pink Floydin The Early Years 1965-72– boksin arvioinnin jo sen ilmestymisvuonna 2016 ja nyt yli neljä vuotta myöhemmin olen viimeinkin arvioinut kaikki tämän boksin levyt. Arvostelusarjani ollessa vielä kesken ehti bändi loppuvuodesta 2019 julkaista toisenkin boksin nimeltään The Later Years, joka käsittelee bändin (todennäköisesti) viimeisiä vuosia 1987-2019. Alusta hypättiinkin siis jo kolme vuotta myöhemmin loppuun! Tämä oli yllättävää. Suurimman suosion bändi saavutti nimenomaa uransa keskivaiheilla eli vuosina 1973- 1986 ja siitä jaksosta ei siis ole vielä julkaistu kattavaa boksia. Tämän kauden huippulevyistä on toki julkaistu erillisiä  Immersion -bokseja vuosina 2011-2012. Toki on mahdollista, että vuosista 1973-1986 levy-yhtiön arkistojen kätköissä ei olekaan yhtä paljon julkaisematonta, yllättävää materiaalia kuin TEY- jaksosta 1965-72. Aika tämän näyttää. Koska PF ei enää julkaise uusia levyjä (ellei sitten Gilmour ja Waters vanhoilla päivillään sovi riitojaan ja palaa yhteen), niin olen aivan varma että myös tuo keskivaiheen 1973-1986 kattava boksi jossain vaiheessa julkaistaan, veikkaan että se tulee jo tässä 2020-luvulla.          

Harri Huhtanen 2021   

UNOHDETUT LEVYT – johdanto

Ajattelin aluksi valita tämän uuden kategorian nimeksi “harvinaiset levyt”, mutta sitten kun mietin mistä levyistä tässä haluan kirjoittaa ilmeni että osa näistä artisteista on ollut aikanaan hyvinkin suosittuja eli heidän levyjään on voitu myydä kymmeniä tuhansia kappaleita mikä ennen nettiaikaa ei ollut kovin paljon, mutta  nykyään (2021) sellaisella myynnillä pääsisi fyysisen albumilistan kärkipaikoille.

Yleensä julkaistu levy unohtuu kolmesta syytä: 1) levystä ei tule koskaan suosittua eivätkä edes kriitikot diggaile sitä, 2) levy menestyy kohtalaisesti aikanaan, mutta unohtuu nopeasti, 3) levy menestyy aikanaan erittäin hyvin, mutta on ns. trendilevy jota seuraavat sukupolvet eivät arvosta. Tässä sarjassa keskityn lähinnä 2. ja 3. ryhmään, mutta voin ottaa mukaan myös 1. ryhmän levyjä. Koska rocklevyjä (siis LP:eitä) on julkaistu vuosina 1950-2020 varmaan useampi miljoona nimikettä, niin valitsen tähän sarjaan kultakin artistista vain YHDEN levyn, jotta tuo alkuperäinen ajatus “harvinaisuudesta” pysyy kirkkaana. Maailmalla kyse on siis unohtumisesta, mutta Suomessa usein siitä, ettei artisti koskaan lyönyt itseään läpi täällä perä-pohjolassa ja jäi siksi “unohduksiin”.  

Harri Huhtanen 2021              

Vinyl Music Lauttasaari, Helsinki


33 Vinyl Music Lauttasaari, Helsinki


Itälahdenkatu 20, Helsinki
Puh. 0400-303300

https://www.vinylmusicwebshop.com/
facebook.com/VinylMusic-370030053787109/

Avoinna: Ke 12-18 ja La 11-15

Tarkastuspäivämäärä  La 8.2.2020

Näinä kovina aikoina ei ole aina kovin helppoa pysyä muuttuvien ja muuttavien vinyylidivarien kelkassa.  Vähän ennen Koronan rantautumista Suomeen vierailin Helsingin Lauttasaaren Vinyl Music -nimisessä vinyylidivarissa. Heidän toimitilansa oli silloin osoitteessa Melkonkatu 18, jonne he olivat muuttaneet toisesta Lauttasaaren osoitteesta. Nyt kun vihdoinkin kirjoitan tätä arviota vuoden takaisesta käynnistäni liikkeessä saankin huomata että he ovat jälleen muuttaneet!  Uusi toimipiste sijaitsee toki edelleen Lauttasaaressa, mutta nyt osoitteessa Itälahdenkatu 20.  Paljon muutakin heidän toiminnassaan on muuttunut Korona-vuoden aikana. Vielä vuosi sitten yrityksellä oli kivjalkaliike myös aivan Helsingin sydämessä, Senaatintorin alalaidassa, osoitteessa Sofiankatu 8. Oletan että se oli  juuri Korona, joka pakotti sulkemaan tämän toimipisteen. Liikkeen Facebook-sivuillakin päivitykset loppuivat heinäkuuhun 2020 mikä ei yleensä lupaa hyvää. Marraskuussa ilmoitettiin kuitenkin uuden liiketilan avaamisesta ja myös nettisivuilla myynti jatkuu.

Vinyl Music mainostaa että heillä on myynnissä yli 50 000 vinyylilevyä!  Jos ja kun tämä pitää paikkansa, on liikkeellä koko Suomen suurin käytettyjen levyjen varasto. Melkonkadun suuressa liikehuoneistossa alkoi uskoa väitettä 50 000 vinyylin varastosta, sillä itse liikkeessäkin oli arvioni mukaan esillä yli 10 000 vinyylilevyä. Aluksi ajattelin tulleeni harvinaisten vinyylien metsästäjän “taivaaseen”, mutta aika nopeasti hyllyjä selatessa alkoi paljastua, että totuus oli jotain ihan muuta, sillä hyllyissä oli valtavan paljon samoja levyjä. Joitain samoja albumeja saattoi löytyä jopa 10 kappaletta, siis aivan samaa painostakin!  Sellaiseen en aikaisemmin ollut käytettyjen levyjen kohdalla törmännyt. Toinen ikävä asia oli kokoelmien epätasaisuus. Siellä oli varmaan satoja ellei peräti tuhansia 0-1 euron levyjä. 0 euron levyllä tarkoitan erilaisia kokoelmia, iskelmälevyjä jne. joita kukaan ei enää suostu ostamaan ja joita monet divarit eivät siksi suostu myöskään vastaanottomaan myyntiin. Euron levyllä taas tarkoitan levyä, jonka joku saattaa ostaa huvikseen tai uteliaisuuttaan, mutta joka on kuitenkin sellaisen artistin tekemä jota kukaan ei enää keräile tai diggaile.  Onneksi tunnin etsimisen jälkeen alkoi löytyä näistä valtavista laareista myös mielenkiintoisia löytöjäkin. Erityisesti siellä oli pieni määrä 1950- lopussa ja 1960-luvun alussa tehtyjä Amerikkalaisia folk-levyjä, joita en ollut missään muualla nähnyt myynnissä.  Ostin myös pari 10CC -yhtyeen levyä sekä sellaisen useamman LP:n Tina Turner– vinyyliboksin jota en ollut aikaisemmin nähnyt.  Muistaakseni valitsemiani levyjä oli yhteensä 10 kpl ja silti lasku niistä oli vain 50 euroa!  Taisin saada myös ihan kivan alennuksen, vaikka levyjen hinnat jo lähtökohtaisesti olivat matalia. Tässä taas oli yksi liikkeen selvistä vahvuuksista, pyyntihinnat oli pidetty kurissa ja kuluttajaystävällisinä.  Mutta liikkeenharjoittajan kannalta huolestuttava seikka oli luonnollisesti se, että vaikka ei eletty vielä Korona-rajoitusten aikaa ja vaikka fyysinen toimipiste oli auki vain kahtena päivänä viikossa kävi paikalla sen runsaan tunnin aikana, jonka siellä vietin, vain muutama muu asiakas, joista toinen ei ostanut mitään ja toinen taisi pitkän jahkailun ja tinkimisen jälkeen ostaa pari levyä. Jos tilanne jatkuu tällaisena niin on hyvin suuri vaara, että tämäkin liike muuttuu vähitellen pelkäksi nettimyyntiliikkeeksi mikä tietysti on tällaiselle kivijalkakauppoja arvostavalle keräilijälle ikävä asia.  

Pisteytys:
Tuotevalikoima 1 (max 2)
Tuotteiden hinta‑laatusuhde 1,5 (max 2)
Tuotteiden asettelu, liiketilan yleinen viihtyisyys / toimivuus 0,75 (max 1)                          

Henkilökunnan palveluasenne 0,75 (max 1)

Kokonaispisteet: 4 / 6.    Sanallinen arvio: HYVÄ   

PARHAAT BÄNDIT

Vuonna 1987 Bob Dylan harkitsi liittymistä Amerikan siihen aikaan suosituimpaan bändiin nimeltään GRATEFUL DEAD.

Avaan jälleen uuden kategorian. Sen nimi on ”Parhaat bändit”. Listaan tänne kerran vuodessa omat TOP10 bändini. Tiedän jo nyt että aikani ei riitä esittelyjen kirjoittamiseen jokaisesta listalle nostamastani bändistä eikä se ole tarpeellistakaan, koska – kuten arvata saattaa – mukana on bändejä, jotka ovat jo nyt hyvin edustettuina Winterludessa eli aika monella näistä bändeistä on jo omat kategoriat, joista voitte lukea näkemyksiäni kyseisen bändin levyistä ja musiikista ylipäätään. Niinpä kirjoitan esittelyn vain listaykkösestä ja sellaisista alemmilla sijaluvuilla olevista bändeistä, joista ei mielestäni ole riittävästi avaavaa tekstiä Winterludessa.

”Artisti- bändit” on tästä listauksesta poissuljettu. Artisti-bändeillä tarkoitan bändiä, joka on koottu yhden, suuren staran ympärille ja joka, kuten ikävä termi kuuluu, on usein niin sanottu ”säestysyhtye”. Opin nimittäin nuoruudessani kovasti singer-songwriter -legendojen ohella arvostamaan ”orgaanisia” rockbändejä. Oikeastaan ensimmäiset suosikkini olivat nimenomaa orgaanisia bändejä, kuten Led Zeppelin, Beatles, Rolling Stones jne. Orgaanisella tarkoitan, että bändin suosio ja musiikin arvo oli nimenomaan siinä että kyseessä oli BÄNDI eikä kukaan yksittäinen stara, kuten asianlaita valitettavan usein nykyään on. Beatles ei ollut Paul McCartneyn säestysryhmä eikä Rolling Stones Mick Jaggerin säestysryhmä, vaan suosio syntyi kokonaissoundista ja yhdessä tehdyistä kappaleista. Sama pätee hienosti myös Led Zeppeliiniin.

Harri Huhtanen 2021

Peter Greenin ”comebackit” -osa 4

Peter Green oli poissa julkisuudesta vuodet 2004-2008. Tuolloin hän ei keikkaillut eikä levyttänyt mitään. Kukaan ei tiennyt palaisiko silloin vasta 58-vuotias Green enää julkisuuteen. Mutta hän teki kuin tekikin kolmannen ”comebackinsä”, joka tosin jäi hänen viimeisekseen eikä tämä lyhyt, alle kahden vuoden kestoinen, paluu musiikkimaailmaan tuottanut myöskään enää uusia Green -levytyksiä. Vuosien 2009-2010 keikoista on todella vaikea saada tietoja, mutta tänään onnistuin löytämään netistä yhden vuoden 2010 konserttiarvostelun ja päätin kääntää arvostelun loppuosan  suomeksi. Alkuosassa kerrataan Greenin vaiheita eli siksi sitä en lähtenyt kääntämään, koska ne tiedot jo löytyvät aikaisemmista artikkeleistani. 

Peter Green keikalla 2010. Concert Photo by Kate

Minun täytyy sanoa, että kun näin Greenin keikalla Splinter Groupin kanssa vuonna 2001 oli se melko ahdistava kokemus, joka todennäköisesti johtui siitä etten oikein tiennyt mitä olisi pitänyt odottaa keikalta. Vaikka Greenin bändikaverit Nigel Watson ja Roger Cotton tukivat häntä koko keikan ajan näytti siltä ettei hän viihtynyt lavalla. Green soitti pääosan ajasta vain rytmikitaraa Watsonin soittaessa soolot. Greenin laulukaan ei tuntunut sujuvan. Siksi en ollut yllättynyt kun Greenin bändin vilpittömyys ja hyöty hänelle kyseenalaistettiin. Green laittoikin pillit pussiin vuonna 2004. Mutta hän palasi keikkailemaan Peter Green and Friends -nimisen bändin kanssa (2009) ja Union Chapelin esiintymisen (2010) perusteella vähän rennompana kuin aikaisemmin. Hänellä on nyt hyvä bändi. Siihen kuuluvat Nick Lowen kanssa työskennelleet Geraint Watkins (kosketinsoittimet) ja Matt Radford (basso) sekä paljon maailmaa nähnyt Martin Winning (saksofoni). Bändin johdossa on Mike Dodd, innokas mutta melko ärsyttävä yleisön huudattaja jota pidetään kuitenkin tarpeellisena suojana Greenille joka ei juurikaan puhunut yleisölle tai nostanut katsettaan kitarastaan. Setti koostui blues standardeista, jotka rehellisesti sanoen olivat ajoittain kovin tavanomaisia, sekä Greenin katalogin kohokohdista. Setissä kuultiin mm.  Rattlesnake Snake  ja Freddie Kingin The Stumble . Vähemmän kärsivällinen ja anteeksiantava yleisö olisi voinut tällä keikalla muuttua pahansuoviksi, mutta kun olimme lippusekaannuksen vuoksi kaikki joutuneet jonottamaan saliin pääsyä ainakin tunnin niin kannustimme kaikki Greeniä. Lämmetessään hän palkitsikin meidät satunnaisilla välähdyksillä neroudestaan. Hän oli erityisen eloisa soittaessaan New Orleansista kotoisin olevan kitaristi Robert Parkerin kaksi kappaletta Steal Your Heart Away sekä Blues Get Off My Shoulder. Hän myös lauloi nämä kappaleet erittäin hienosti. Silloin sitä sulki silmänsä ja vain toivoi että koko ilta olisi ollut yhtä hyvä. Mutta aivan liian usein Greenin soitto oli epävarmaa  ja kömpelöä ja hänen lauluäänestään puuttui se voima ja vaikuttavuus, joka sillä oli ollut Fleetwood -aikoina. Yleisö kuitenkin, kuten arvata saattoi, meni pähkinöiksi lopussa kun Green soitti Oh Wellin, Albatrossin ja Black Magic Womanin, jonka hän, omituista kyllä, soitti enemmän Carlos Santanan tyylisesti kuin omalla tyylillään.  

En yhtään epäile etteikö Green nauttisi näistä keikoista ja selvästi hän myös heitti pari vitsiä bändinsä kanssa illan edetessä ja epäilemättä kyse on myös eräänlaisesta terapiasta. Mutta on silti ahdistavaa ja epämukavaa tirkistelyä olla todistamassa minkälaista tuhoa huumeiden käyttö ja sairastelu on tehnyt soitajalle joka huipulla ollessaan oli eräänlainen nero. Ja sellaisena minä haluan hänet muistaakin. ”     

Alkuperäinen artikkeli täällä: http://www.whiskyfun.com/Gigs/Peter-Green-2010.html

Translation from Nick Morgan’s orginal english text by Harri Huhtanen 2021   

Peter Greenin ”comebackit” -osa 3

Peter 4.vasemmalta ja Nigel 5. vasemmalta.

Peterin nuoruuden ystävä Nigel Watson  pelasti lopulta tämän “horrostilasta” jota oli jatkunut jo lähes 13 vuoden ajan. Niin pitkään Peter oli esiintymättä ja levyttämättä.  Nigel kokosi Peterille bändin, jonka hän nimesi  Peter Green Splinter Groupiksi. Bändi levytti ja keikkaili vuosina 1997-2003. Bändissä olivat mukana Peterin ohella seuraavat soittajat:  Nigel Watson (kitara),  Cozy Powell (rummut) (1997),  Neil Murray (basso) (1997–1998), Spike Edney (kosketinsoittimet) (1997), Roger Cotton (kosketinsoittimet) (1998–2004), Larry Tolfree (rummut) (1997–2004) ja Pete Stroud (basso) (1998–2004). Seitsemässä vuodessa bändi ehti äänittää peräti 7 studioalbumia, jotka on lueteltu alla:

Peter Green Splinter Groupin levytykset

01 Peter Green Splinter Group(1997)
02 The Robert Johnson Songbook (1998)
03 Soho Session (1998)
04 Destiny Road (1999)
05 Hot Food Powder (2000)
06 Time Traders (2001)
07 Reaching The Cold 100 (2003)

Harri Huhtanen 2021  

Helsinki 31.8.- 1.9.2019 – osa 3

Sunnuntai 1.9.2019 – Herttoniemen kartano, osa 2

Herttoniemen kartano

Yleisöesittelykierroksella tutustuttiin kartanon laajaan puutarhaan, joka muodostuu barokkipuutarhasta sekä englantilaisesta puutarhasta. Puutarhan suunnittelun aloitti jo 1760-luvulla linnoitusupseeri ja arkkitehti Bengt von Spångenin. Nykyisen muotonsa ja laajuuteensa (15 hehtaaria) puutarhat saivat 1800-luvun alusta, suomalaissyntyisen amiraali Carl Olof Cronstedtin omistajakaudella. Huippukautenaan Herttoniemen kartanoon kuului peräti 1800 hehtaaria ympäröiviä maita. Kartano myös työllisti paljon paikallista väkeä, sillä kamaripalvelijan, tarjoilijan, kamarineidin, mamsellin, keittiöapulaisen, piikojen, kuskin, tallirenkien ja muonamiesten lisäksi Herttoniemessä asui 1810-luvulla ruukuntekijöitä, seppä ja useita torppareita. Cronstedtin kuolinvuonna 1820 kartanossa mainitaan olleen 8 renkiä, 11 piikaa, 17 muonamiestä ja 6 torpparia.

Cronstedtin aikaan liittyy merkittäviä tapahtumia Suomen historiassa. Helmikuussa 1808 venäläiset vyöryivät voimalla idästä Suomen rajan yli. Jo maaliskuussa joukot olivat päässeet Helsinkiin ja tulittivat Viaporia (nykyisin Suomenlinna). Venäläiset vaativat Viaporin päällikkönä toiminutta Cronstedtia antautumaan. Lopulta 8. toukokuuta Cronstedt suostui antautumaan kun hän ei saanut apujoukkoja Ruotsista. Häntä pidettiin maanpetturina. Ylisotaoikeus oli jo tuominnut hänet kuolemaan mutta Venäjän keisari Aleksanteri I vaati hänen armahtamistaan ja sai lopulta vaatimuksensa läpi. Cronstedt vietti viimeiset vuotensa (1813-20) Herttoniemen kartanon nykyisessä päärakennuksessa, jossa hän  kuoli 7.huhtikuuta 1820, 64-vuotiaana.    

Harri Huhtanen 2021                 

Helsinki 31.8.- 1.9.2019 – osa 2

Sunnuntai 1.9.2019 – Herttoniemen kartano, osa 1

Herttoniemen lähiössä on runsaasti ulkoilualueita ja meri lähellä. Siksi alueen asuntojen hinnat ovat viime vuosina nousseet kiivaaseen tahtiin.

Helsinki on kotimaan matkailun kannalta erinomainen paikka, koska aina löytyy uusia mielenkiintoisia kohteita kunhan vaan osaa niitä etsiä. En ollut koskaan käynyt kahdeksan kilometrin päässä Helsingin keskustasta sijaitsevassa Herttoniemessä, mutta tätä elokuun matkaa suunnitellessa satuin törmäämään Herttoniemen kartanosta  kertovaan artikkeliin ja päätin että sinne pitää tällä matkalla päästä. Yleisöllä on mahdollisuus tutustua kartanoon vain kesäaikaan sunnuntaisin, jolloin siellä järjestetään myös opastettu yleisökierros. Sen jälkeen kun Helsingin metrolinja valmistui on matkanteko Herttoniemeen vauhdittunut aivan olennaisesti. Rautatieasemalta ja Kampista pääsee Herttoniemeen 11 minuutissa! Herttoniemen metroasemalta tosin pitää sitten kävellä vielä noin kilometri ennen kuin saavutaan kartanon alueelle.

Kaupunginosana 26 000 asukkaan Herttoniemi on viime aikoina kasvattanut suosiotaan ja osittain tähän vaikuttaa varmaan nopea metroyhteys sekä alueen luonnonläheisyys. Herttoniemessä on peräti 17 puistoa! Niistä kolme suurinta ovat Herttoniemenrannan puisto, Herttoniemen kartanon puisto ja Porolahdenpuisto, jotka kaikki ovat yhteydessä toisiinsa ja sijaitsevat aluetta ympäröivän lahden rannalla. Herttoniemi on myös Helsingin vanhinta asuttua aluetta, koska sieltä on löydetty pronssikautisia esineitä ja oletetaan että alueella on ollut pieni kylä jo 1300-luvulla. Varmuudella ei tiedetä mistä alueen nimi on peräisin. Erään teorian mukaan nimi olisi lähtöisin vuonna 1405 Porvoon käräjillä lautamiehenä toimineelta rälssimies Laurens Hertoghelta, joka on omistanut tiloja alueella. Ei myöskään tiedetä miten pitkään Herttoniemessä on ollut kartanorakennus, koska alkuperäinen hirsirakennus ei ole säilynyt. Nykyinen kartanon päärakennus sijaitsee eri paikassa kuin alkuperäinen hirsistä tehty kartano. Nykyinen kartano on suunniteltu asuinrakennukseksi 1800-luvun alussa. Päärakennuksen rungon muodostaa 1700-luvulla rakennetun Herttoniemen fajanssitehtaan entinen polttimorakennus, joka on muutettu asuinrakennukseksi arkkitehti Pehr Granstedtin suunnitelmien mukaisesti vuoden 1813 jälkeen. Rakennus on kaksikerroksinen ja satulakattoinen.

Kartanon mailla on ollut lukuisia omistajia satojen vuosien aikana. Kartanon historiallisesti merkittävimmät tapahtumat ajoittuvat kuitenkin vuosiin 1752-1925. Viimeinen kartanon omistanut yksityishenkilö oli  maanviljelysneuvos J.G. Bergbom, jonka punaiset kansalaissodan alussa vuonna 1917 häikäilemättömästi murhasivat kartanon aamiaispöytään . Bergbomin perikunta päätti tuolloin lahjoittaa kartanon  Svenska Odlingens Vänner i Helsinge-yhdistykselle, jonka tuli perustaa alueelle museo. Museo aloitti toimintansa 1925.            

Harri Huhtanen 2021