Vuoden 2016 uusintapainoksella on tuplasti kappaleista alkuperäiseen albumiin verratuna. Tämä johtuu siitä, että Oldfield sävelsi ja elokuvassa kuultiin enemmän hänen musiikkiaan kuin vuoden 1984 alkuperäisellä albumijulkaisulla. Tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä on niin että soundtrack-albumilla kuullaan enemmän artistin musiikkia kuin mitä kuultiin itse elokuvassa.

Vuonna 1984 Mike Oldfield valmisteli kahta albumia ilmeisesti samanaikaisesti. Aikaisemmin kirjoitin menestysalbumi Discoverystä , joka ilmestyi kesäkuussa 1984. Toinen albumi oli soundtrack elokuvaan The Killing Fields ja se ilmestyi marraskuussa. Tämä on tietääkseni ainoa soundtrack-albumi jonka Oldfield on säveltänyt pitkän uransa aikana. Jo elokuvan nimen perusteella kyseessä on jälleen ajankohtainen albumi, onhan Ukrainan sodassa jo toinen vuosi menossa ja enpä usko että kukaan kuvitteli että Euroopassa sodittaisiin vielä vuonna 2023!

The Killing Fields on hyvin kunnianhimoinen, sillä se on Oldfieldin tuotannossa täysin poikkeuksellinen neoklassinen, elektronisella musiikilla höystetty albumi. Tällä levyllä ei ole pop-rallatuksia, mutta albumin parhaat orkestraatiot ovat kyllä hyvin melodisia, kauniita ja mieleenpainuvia! Uskon että tästä levystä pitää sitä enemmän mitä useammin tämän kuuntelee. Minulla on takana vasta neljä kuuntelukertaa ja jo nyt pidän levystä hyvin paljon. Tuntuu että tällä levyllä Oldfield uskaltaa toteuttaa (epäkaupallisia) ideoitaan vähän rohkeammin kuin edeltävillä menestyslevyillään.

Alkuperäinen albumi oli kestoltaan vain 38 minuuttia, mutta vuonna 2016 julkaistiin remasteroitu painos, jossa kappaleiden määrää oli lisätty alkuperäisestä yhdeksästä peräti yhdeksääntoista. Tyypilliseeen tapaan Oldfield soittaa tällä albumilla lähes kaikki instrumentit itse. Koska klassiset ja kuoro-osuudet ovat tällä levyllä niin vaikuttavia on syytä kuitenkin mainita, että ne hoiti Bavarian State Orchestra sekä Tölzer Boys Choir.    

Harri Huhtanen 2023

2010-luvulla Mike Oldfield sai vihdoinkin omien levyjensä oikeudet takaisin Virginiltä ja alkoi julkaista niistä uusia painoksia. Vuoden 1982 Five Miles Out -albumista ilmestyi laajennettu painos vuonna 2013.

1970-luvun loppupuolella Mike Oldfieldin suosio alkoi laskea ja siksi Virginin levypomot pyysivät häntä säveltämään pitkien, yli 20 minuutin kestoisten instrumentaalikappaleiden sijaan lyhyitä tarttuvia pop-kappaleita. Oldfield on niin lahjakas että tämäkin häneltä sujui kyllä, mutta hän ei suinkaan halunnut muuttua pelkäksi pop-artistiksi ja siksi hän alkoi julkaista albumeja, joiden toisen puolen täytti pitkä instrumentaaliteos ja toisen puolen lyhyemmät ”pop”-kappaleet.

Loppuvuoden 1981 Oldfield käytti uuden Five Miles Out-albumin valmisteluun.  Uusi albumi ilmestyi maaliskuussa 1982 ja menestyi paremmin kuin kaksi edeltävää Oldfield -albumia. Englannin listalla se nousi sijaluvulle 7, samoin Saksassa. Ruotsissa sijoitus oli no. 5. Saksassa levyä myytiin yli 250 000, Espanjassa ja Englannissa yli 100 000.

Five Miles Out nosti Oldfieldin uudestaan kärkiartistien kategoriaan. Oldfield lähti levyn julkaisun jälkeen peräti 100 keikan maailmankiertueelle, jonka yhteydessä hän esiintyi myös Suomessa. Olin tuolla keikalla. Se on ainoa Oldfieldin keikka, jolla olen ollut. En muista mitä kappaleita hän soitti, mutta erityisen hyvin mieleeni jäi uuden albumin hittibiisi Family Man sekä se, että Oldfield vaikutti erittäin karismaattiselta. Harmi ettei Suomen keikkoja ole enää tullut vuoden 1982 jälkeen eikä varmaan tulekaan sillä viimeisen 20 vuoden aikana Oldfield ei ole juurikaan keikkaillut.            

Harri Huhtanen 2023

Virgin– levy-yhtiön johtaja suurliikemies Branson löysi Mike Oldfieldin, vaikka muut levy-yhtiöt eivät tajunneet miten upea Miken debyyttiteos  Tubular Bells oli. Oldfield oli uuden Virgin levy-yhtiön ensimmäinen kiinnitys ja Branson luotti niin paljon suojattinsa kykyihin että teki hänen kanssaan poikkeuksellisen pitkän 20 vuoden sopimuksen. Koska vuonna 1973 julkaistu Tubular Bells oli valtava myyntimenestys ympäri maailmaa pyysi Branson  Oldfieldiä tekemään siihen jatko-osan. Oldfield ei suostunut ja vuosien kuluessa välit Oldfieldin ja Virginin kanssa huononivat ja hän odotti vain sopimuksen päättymistä. Sopimus päättyi lopulta vuonna 1991 ja mitä tekikään Oldfield: hän solmi heti ensitöikseen sopimuksen Warnerin kanssa  Tubular Bellsin jatko-osasta nimeltään Tubular Bells II ! Vaikuttaa siltä että Oldfield halusi näyttää pitkää nenää entiselle levy-yhtiölleen. Erityisen paljon puukkoa Virginin haavassa käänsi se, että Warnerin tuottama Tublar Bells II oli lähes yhtä suuri menestys kuin ykkösosa. Espanjassa ja Englannissa sitä myytiin yli 500 000 kappaletta ja se nousi listakärkeen. Saksassa menestys ei ollut yhtä hyvä kuin Oldfieldin 1980-luvun alkupuolella julkaisemien levyjen kohdalla , mutta ei huonokaan, sillä Saksassakin uutta Tubular Bellsiä myytiin yli 250 000 kappaletta. Nykyään levyn maailmanlaajuinen myynti on jo yli 2 miljoonaa kappaletta, ehkä enemmänkin.             

Harri Huhtanen 2023

Vuoden 1983 menestyksekkään albumin ja kiertueen jälkeen Oldfield muutti Sveitsiin Villars-sur-Ollon – nimiselle paikkakunnalle. Hän äänitti uutta Discovery -albumiaan tammikuusta kesäkuuhun 1984. Sessiot kestivät päivittäin 10.30 -19.00 eli Mike hioi uutta albumia todella pitkään ja hartaasti. Vuoden 1983 Crises -albumi oli ollut suuri myyntimenestys ja samaan Oldfield tähtäsi nytkin. Oldfield soitti jälleen valtaosan instrumenteista. Laulajina hänellä oli jälleen fantastinen Maggie Reilly sekä Barry Palmer ja jälleen yhteistyökumppanina tuotannossa oli rumpali Simon Phillips, jonka kanssa hän oli äänittänyt vaikuttavan Crises -albumin edellisenä vuonna.  

Discoveryn myynti jäi alle Crisesin myynnin, mutta tällä kertaa musiikkikriitikot olivat huomattavasti suopeampia Oldfieldille eli hekin olivat alkaneet pitää hänen lyhyistä, taidokkaista pop-kappaleistaan. Laajojen instrumentaaliteosten lisäksi Mike hallitsi erinomaisesti koukuttavan pop-kappaleen säveltämisen. Discoveryllä näitä koukuttavia kappaleita on monta, paras lienee kuitenkin ykköspuolen avauskappale To France , joka on lähes yhtä hyvä kuin edellisen vuoden Moonlight Shadow.

Vaikka Crisesin myyntiluvut jäivät saavuttamatta niin erittäin hyvin myös tämä albumi myi, sillä se nousi uuden koko Euroopan myyntilistan ykköseksi. Discovery oli ykkösalbumi myös Saksassa ja Sveitsissä. Top10 sijoituksia tuli useissa maissa (mm. Kanadassa, Itävallassa, Hollannissa, Norjassa ja Ruotsissa). Yllättäin Miken tähti alkoi kuitenkin laskea hänen kotimaassaan Englannissa, jossa paras sijoitus oli enää no. 15. Saksassa Discoverya myytiin yli 250 000 kappaletta!  Englannissakin myynti ylitti 100 000 kappaleen rajan, vaikka paras sijoitus listalla olikin vain 15. Ranskassa Discovery oli kultalevy, mutta Ranskan kappalemääräisiä myyntilukuja en ole löytänyt. Espanjassa sen sijaan Discovery oli suuri hitti, vaikkei listasijoitusta Wikipediassa mainitakaan sillä Espanjassa levyn myynti ylitti 100 000 kappaleen rajan.   

Harri Huhtanen 2023

Oldfieldin superhittiä Moonlight Shadow on katsottu Youtubessa jo yli 89 miljoonaa kertaa!

Toukokuussa 1983 ilmestynyt Crises on Oldfieldin 1980-luvun parhaiten menestynyt albumi. Se nousi listaykköseksi Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa. Itävallassa ja Hollannissa Crises nousi listalla kakkossijalle. Englannissakin sijaluku oli hyvä eli kuudes. Yleensä Oldfieldin levyt ovat myyneet parhaiten Englannissa, mutta Crises oli poikkeus, sillä se saavutti suuremman menestyksen Saksassa jossa sitä myytiin yli 500 000 kappaletta. Samaten vuoden lopussa levy oli edelleen Saksan listalla sijaluvulla 3. Crises on laadukas levy, mutta varmaan eniten myyntiä siivitti Oldfieldin kaikkien aikojen suurin singlehitti Moonlight Shadow  jonka lauloi legendaarinen Maggie Reilly.  Se kappale oli suuri hitti ympäri Eurooppaa ja eri maiden radiot soittivat sitä ahkeraan mukaan lukien Suomen radio, jossa sitä kuuli 1980-luvulla lähes päivittäin.     

Harri Huhtanen 2023

Koska toukokuussa 1973 ilmestynyt Tubular Bells saavutti valtavan suosion Englannissa ja Manner-Euroopassa ja joitain vuosia myöhemmin myös USA:ssa niin oli selvää että kun kyseessä oli instrumentaaliteos niin ennemmin tai myöhemmin siitä tehtäisiin myös klassinen sovitus. Itse asiassa se tehtiin jo vuosi albumin ilmestymisen jälkeen. Asialla oli  David Bedford, joka sovitti teoksen klassisille instrumenteille. Teos esitettiin livenä Barking Town Hallissa jo syyskuussa 1974 ja teoksen muusikot olivat lontoolaisen Royal Philharmonic Orchestran soittajia. BBC lähetti esityksen livenä radiossa. Live-esityksessä kitaraa soitti Steve Hillage. Myöhemmin tästä esityksestä tehtiin albumi siten että Steven kitara-osuudet korvattiin jälkiäänitetyillä Mike Oldfieldin kitaraosuuksilla.

 Klassisen orkesterin versio Tubular Bellsistä (TB) poikkeaa merkittävästi 1973 julkaistusta, alkuperäisestä proge/rock -albumista, jossa basson, kitaroiden, mandoliinin ja tubular bellsien  osuus on hyvin merkittävä.  Klassisessa versiossa Bedford on korvannut basson, mandoliinin ja pitkältä  myös kitarat erilaisilla torvi- ja puhallinsoittimilla. Klassisessa versiossa Oldfieldin kitaroita kuullaan vasta albumin kakkospuolen loppupuolella. Alkuperäisessä TB:ssä muutamat rockosuudet ovat kohtalaisen “junnaavia” ja tätä on onnistuneesti lievennetty klassisessa versiossa, mutta minuuspuolella on kuitenkin enemmän asioita eli ei tämä TB:n orkesteriversio pärjää alkuunkaan alkuperäiselle albumille, joka on ajaton mesteriteos muutamista puutteistaan huolimatta.                 

Harri Huhtanen 2023

Nykyään myös Mike Oldfieldin keikoista löytyy bootleg-julkaisuja.

Mike Oldfield oli vasta 20-vuotias kun hänen debyyttialbuminsa Tubular Bells (1973) singautti hänet hetkessä supertähdeksi.  Kuluneen bisnes-fraasin mukaan pitää takoa silloin kun rauta on kuumaa. Kaikki halusivat vuonna 1973 nuorelta Mikelta haastatteluja, bisnesväki halusi että hän lähtisi mahdollisimman nopeasti  kiertueelle ja suuri yleisö odotti samaa. Paljon myöhemmin BBC:lle antamassaan haastattelussa Mike kertoi että tämä nopea ja valtava huomio aiheutti sen että hän alkoi saada paniikkikohtauksia. Hän ei kokenut olevansa valmis kiertueelle, vaan halusi vain tehdä uusia levyjä studiossaan. Niinpä vuosina 1973-1978 Mike esiintyi julkisesti vain joitain kertoja Englannissa. Kiertueelle hän suostui lähtemään vasta 1979 eli kuusi vuotta menestyslevynsä julkaisun jälkeen!  1970-luvulla tällaista käytöstä pidettiin bisnespiireissä idiotismina, sillä siihen aikaan piti lähteä välittömästi kiertueelle jos levy menestyi. Toinen ”peikko” oli punkrock, joka 1970-luvun lopussa kaatoi isojakin progebändejä. Mike oli tavallaan myös progeartisti ja koska hänen levykataloginsa käsitti siinä vaiheessa vain kourallisen levyjä oli olemassa suuri mahdollisuus, ettei Miken kiertue tulisi menestymään enää vuonna 1979. Mutta toisin kävi. Yleisön kiinnostus Miken ainutlaatuista musiikkia kohtaan oli selättänyt jopa punkaallon eli vuosina 1979-84 Mike keikkaili menestyksellisesti lähes taukoamatta Euroopassa. Lisäksi hänellä oli iso määrä keikkoja Amerikassa, Japanissa, Australiassa ja Uudessa -Seelannissa.             

Harri Huhtanen 2023

Youtube on mainio lähihistorian tallentaja. Perehtyessäni uudestaan Mike Oldfieldin tuotantoon löysin Youtubesta kolmiosaisen haastattelun, jonka Oldfield on antanut ilmeisesti vuonna 2003, koska kolmiosaisen haastattelun viimeisessä osassa puhutaan Tubular Bellsin  30-vuotisjuhlajulkaisusta. Lisäksi haastattelussa mainitaan että Oldfield täyttää 50 vuotta ja koska hän syntynyt 1953 niin siitäkin arvioiden haastattelu on tehty vuonna 2003.  

BBC:n toimittaja saa mediaa pitkään vältelleen Oldfieldin avautumaan aivan uskomattomalla tavalla. Lisäksi haastattelussa on Miken suusta kuultuna aivan uusia faktoja mm. Tubular Bellsistä. Olen aina ihaillut levyn introa, mutta en ole aikaisemmin mistään lukenut sitä mitä Mike sanoo BBC:n haastattelussa. Mike kertoo että intro perustuu erääseen Bachin sävelmään! Näin siis aina käy. Kaikki ne 1960- ja 1970-luvun kappaleet joita rakastan yli kaiken ovat enemmän tai vähemmän pöllitty Bachin upeasta sävelkatalogista. Enkä sano tätä pahalla vaan hyvällä. Bach on universaali nero eli kaikki  rockartistit jotka käyttävät hänen teemojaan saavat ainakin minulta siunauksen, sillä jos käyttää Bachin teemoja on jonkin suuren ja pysyvän äärellä. Bach ei ole trendimuusikko, vaan ajaton ja iätön. Bach on aina parasta mitä musiikissa voi olla.

Toinen uusi tieto, jonka Mike kertoi haastattelussa oli se, että hän sai tuottaja Bransonilta vain viikon studioaikaa Tubular Bellsin äänittämiseen. Ehkä tämä loppupeleissä oli hyvä asia, sillä kovan paineen alla joskus syntyy parempaa musiikkia kuin jos aikataulu on täysin avoin. Tubular Bellsin jättimenestyksen jälkeen Mikella oli aikaa hioa levyjään niin kauan kuin hän halusi, mutta Ommadawnia lukuunottamatta uusia mestariteoksia ei enää ole syntynyt.  

Harri Huhtanen 2023

1960-luvulla Beatles, Rollarit ja Doorsit joutuivat tekemään ensimmäiset levynsä 2-raitanauhureilla eli kerrokselliset äänitykset eivät tuolloin olleet mahdollisia. 1960-luvun loppupuolella tilanne parani kun markkinoille tulivat 8-raitanauhurit, mutta niilläkin olisi ollut vaikeaa tehdä Tubular Bellsin (1973) kaltaista mestariteosta, jonka Oldfield sävelsi käytössään olleella, uudella 24-raitanauhurilla. 1980-luvun jälkeen raitojen määrä menetti merkityksensä, koska aika pian oli mahdollista tehdä jopa 100-raitanauhoituksia, mutta siitä ei ollut enää mitään apua kun teosten säveltäjät eivät pystyneet hyödyntämään sellaista määrää raitoja järkevällä tavalla.

Bluesiin ja poppiin riittää hyvin 4-raitanauhuri, mutta jos haluaa koristella musiikin jousilla tai muilla oheisvempaimilla niin silloin ehkä on hyvä mikäli käytössä on 8-raitanauhuri. Syy siihen miksi Oldfieldin debyyttilevystä tuli niin valtaisi menestys oli toistaalta se, että Tubular Bellsin teema oli niin vaikuttava, mutta toisaalta suurta yleisöä varmaan ihastutti se suveriini ja täysin uusi tapa, jolla Oldfield oli äänittänyt monikerroksellista musiikkia. Levyllä voidaan kuulla samanaikaisesti 4-6 eri teemaa, jotka Oldfield on upeasti sovittanut yhteen. Samanlainen mestariteos on vuonna 1975 julkaistu Ommadawn. Tosin se on maailmalla huonommin tunnettu.   

Kuten olen aikaisemmin toisessa yhteydessä kirjoittanut 1980-luvulla rockmusiikki muuttui radikaalisti, koska markkinoille tulvi jokamiehen syntikoita, jotka eivät enää maksaneet omakotitalon hintaa, vaan joita köyhemmätkin, aloittelevat bändit pystyivät ostamaan. Ensimerkkejä siitä miten halvoilla syntikoilla noustiin suureen maineeseen ja myytiin valtavasti levyjä on erityisesti Englannista paljon, mutta mainitsen tässä vain yhden bändin, nimittäin Human Leaguen, joka tuntemattomuudesta nousi valtavaan suosioon muutaman vuoden ajaksi. Tämä syntikkabuumi ja sitä seurannut rockvideoiden valtakausi oli vaikeaa aikaa monille bluesrock- ja folkrock-artisteille. He vierastivat sähkörumpuja ja syntikkasoundia ja monet heistä joutuivat hetkeksi aivan hakoteille yrittäessään olla trendikkäitä. Mike Oldfield sen sijaan ui valtavirrassa kuin kala vedessä. Hänhän oli alunperinkin multi-insrumentalisti eli hän otti avosylin vastaan uudet syntikat ja niihin liittyvät ohjelmoinnit. Koska Oldfield ei yrityksistään huolimatta ollut enää kolmen ensimmäisen levynsä levynsä (Tubular Bells 1973, Hergest Ridge 1974 ja Ommadawn 1975) jälkeen onnistunut luomaan täysipainoista, uudenlaista instrumentaaliteosta alkoi hän tehdä 3-5 minuutin hittibiisejä. Hän oli yllättävän hyvä siinäkin sillä esimerksi Crisies -albumin (1983)  Moonlight Shadow  oli valtava hitti ympäri Eurooppaa ja Suomen radiokin soitti sitä ahkeraan ja muun muassa Kaija Koo  saa kiittää uransa rakettimaista nousua tästä hienosta kappaleesta, josta Kaija teki ihan kelvollisen suomiversion.                       

Harri Huhtanen 2023

1960- ja 1970-luvulla Englannissa tehtiin joitain albumeita, joiden elinkaari on todella pitkä. Osa niistä on kohta 60 vuotiaita ja osa on jo kypsässä 50 vuoden iässä. Mike Oldfieldin  mestariteos Tubular Bells (1973) täyttää toukokuussa 2023 50 vuotta ja kun ostin Tubular Bellsin 25-vuotisjuhlapainoksen vuonna 1998 niin olin aivan varma, että myös 50-vuotisjuhlapainos tullaan julkaisemaan. Ja nyt se on totta, sillä toukokuussa ilmestyy Tubular Bellsin 50-vuotisjuhlapainos. Siinä on joitain lisukkeita, mutta ei mitään dramaattista uutta eli jos diggaa Tubular Bellsiä niin saman musiikkinautinnon saa aikaisemmista painoksistakin. En tiedä ostanko itsekään tuota juhlapainosta, koska siinä on niin vähän uutta, julkaisematonta materiaalia.  

Olen varma että myös Tubular Bellsin 100 -vuotis juhlapainos tullaan julkaisemaan vuonna 2073, mutta valitettavasti minä ja Mike Oldfield emme ole sitä julkaisua enää todistamassa. Anglorock-musiikin parhaat teokset ovat saavuttaneet kaupallisesti saman aseman kuin Mozart ja kumppanit eli näitä teoksia myydään todennäköisesti satoja vuosia, koska erinomainen musiikki ei vanhene ja puhuttelee yhtä lailla eri aikakausien ihmisiä.        

Mike Oldfield on edelleen suosituin Englannissa, vaikka hän on asunut jo pitkään poissa kotimaastaan. Hänen kotistudionsa on nykyään Bahama-saarilla. Oldfieldin kotisivuilta ei löytynyt mainintaa siitä että hän itse osallistuisi juhlakonsertteihin eli ilmeisesti tämä juhlavuosi 2023 hoidetaan tribuuttikonserttien  voimalla. Ensimmäiset tribuuttikonsertit järjestettiin Englannissa jo helmikuussa 2023 ja niistä kuvia ja tarkempia tietoja täällä:

Tubular Bells: 50th Anniversary live in Brighton.

Harri Huhtanen 2023