Turun Logomo 13.3.2024 -osa 1

Kuvassa bändin johtaja Robin A. Smith Logomon lavalla.

Turun ja Helsingin keikkojen lipunmyynti alkoi jo 23.11.23. Kaverini osti minulle hesan liput ja itse keskityin Turun lippujen hankintaan. Olin nettimyyntisivulla heti kun se aukesi ja hieman yllätyin kun eturiveiltä ei ollut myyty vielä paikkoja eli sain helposti ykkösrivin keskimmäiset paikat. Samoin kaverini onnistui hankkimaan minulle ykkösrivin paikat myös Kulttuuritaloon hesaan.  Seuraavalla viikollakin Logomon pääkatsomosta oli myyty vasta osa eli aloin pelätä että vain yhden ainoan kerran (vuonna 1982) Suomessa esiintynyt Mike Oldfield  ei enää ollutkaan täällä niin tunnettu kuin kuvittelin. Sitten kun keikkapäivä koitti huomasin että Logomon pääkatsomo tuli ihan täyteen eli joskus näinkin eli että kaikki eivät ostakaan lippuja heti ensimmäisen myyntipäivän ensimmäisenä tuntina.

Esittelen aluksi bändin. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut sovituksista vastasi ja bändiä johti Oldfieldin pitkäaikainen luottomies Robin A. Smith (kosketinsoittimet). Kitaristeja oli kaksi: Maxime Odabia (nuorempi) ja Jay Stapley (vanhempi).  Lyömäsoittajia kolme: Tom Marsden, Will Miles ja Adam Morris. Bassoa soitti Lisa Featherston. Hieno lisäys kokoonpanoon oli Kwesi Edman jonka sello-osuudet toivat uudenlaista väriä Tubular Bellsin tuttuihin teemoihin. Viimeisenä mutta ei vähäisempänä mainitsen sopraanolaulaja  Anastastia Bevanin joka upealla laulullaan elävöitti hienosti Tubular Bellsin uudistunutta kokonaisuutta.

Useamman kitaristin ja rumpalin sekä sellonsoittajan ja sopraanon avulla Smith oli onnistunut sovittamaan Tubular Bellsin siten kuin se olisi täysin uusi teos, vaikka musiikin teema ja osat olivat samat kuin alkuperäisellä levyllä. Oikeastaan missään ei ollut poikettu alkuperäisteoksen rakenteesta, mutta musiikkia oli väritetty ja elävöitettu hienosti uudella tavalla ja lisäsoittajilla.

Text & Photo: Harri Huhtanen 2024          

Tubular Bells kuuluu niiden harvalukuisten levyjen joukkoon johon ei kyllästy vaikka vuosikymmenet vaihtuvat. Tämä levy ei vanhene eli nyt kun 50 vuotta on kulunut albumin julkaisusta voidaan oikeutetusti sanoa että Tubular Bells on todellinen klassikkoalbumi. Se on albumi ajalta ennen henkilökohtaisia tietokoneita, ajalta ennen Internettiä, ajalta ennen sosiaalisen median sovelluksia, ajalta ennen 100 TV-kanavan ristitulta, ajalta ennen kännyköitä, ajalta ennen Youtubea, ajalta ennen striimauspalveluita, ajalta jolloin rockmusiikkia kuunneltiin vinyylilevyiltä ja ajalta jolloin tiedot levyistä luettiin painetuista rocklehdistä. Siihen aikaan informaatio oli niukempaa, jolloin ihmisen oli helpompi keskittyä asioihin. Nykyään kaikki on liian nopeatempoista ja siksi keskittyminen yksittäisiin asioihin on vaikeaa.

Tublar Bells on alle tunnin mittainen sävelteos eli 1970-luvulla sen kuuntelu alusta loppuun ei ollut vaikeaa, varsinkin kun edellä mainittuja häiritseviä tekijöitä ei ollut vielä olemassa.  Se oli hieno matka erilaisten äänimaisemien ja tunteiden vuortistoradalla!  Mike Oldfield on vuosikymmenien kuluessa julkaissut monenlaisia versioita tästä alkuperäisestä klassikkoalbumista. Tubular Bells II ja erityisesti Tubular Bells III olivat kovin erilaisia kuin alkuperäinen albumi.  Maailmanlaajuisesti ne eivät menestyneet yhtä hyvin kuin alkuperäinen albumi. Tubular Bells III on kuitenkin niin erilainen kuin alkuperäinen albumi että tavallaan olisi ollut reilua nimetä se joksikin muuksi, mutta Tubular Bellsin myyntivoima on niin suuri, että Mike ei ehkä uskaltanut nimetä sitä uudeksi albumiksi. Mike julkaisema Tubular Bells 2003   sen sijaan  menee aika yksi yhteen alkuperäisen vuoden 1973 albumin kanssa. Suurin ero alkuperäiseen on se, että nyt kappaleet on nimetty eli niitä on tällä levyllä 17 kun alunperin Tubular Bells julkaistiin siten ,että albumin ykköspuolen nimi oli part I ja kakkospuolen nimi oli part 2 eli yksittäisiä kappaleita ei ollut mitenkään eritelty. Minusta tämä päivitys oli hyvä veto Mikelta sillä sekä ykkös- että kakkospuolella teemat ja kappaleet vaihtuvat niin nopeaan tempoon että on tärkeää nimetä erilliset kappaleet.

Miten sitten Robin A. Smithin  vuonna 2022 julkaisema  Tubular Bells: Reimagined – 50th Anniversary Recording  vertautuu Miken omaan vuoden 2003 julkaisuun? Olisi ehkä omituista sanoa että Smithin versio on parempi, mutta sen voin sanoa että se on erilainen, mutta ei liian erilainen. Alkuperäisellä levyllä junnaavat rockelementit tuntuivat ajoittain vähän häiritseviltä. Smith kirjoittaa ettei hän ole muuttanut melodioita ja se pitää paikkansa, mutta hän on lisännyt teokseen musiikillisia elementtejä jotka tavallaan tekevät siitä entistä paremman.  Kaikkia Smithin ratkaisuja en allekirjoita, mutta parhaimmillaan hän on kuitenkin lisännyt teoksen musiikillista arvoa.                 

Turun Sanomien konserttiarvostelussa pidettiin puutteena sitä ettei maestro itse ollut paikalla. No, kun menen Turun konserttitaloon kuuntelemaan Mozartin tai Beethovenin teoksia niin en oleta että tekijät olisivat paikalla, vaan menen kuuntelemaan niitä teoksia. Populaarimusiikissa tämä tekijän puuttuminen on edelleen  vähän vieras ajatus, mutta väistämättä joudumme sen hyväksymään vuosien saatossa eli teokset ja kappaleet joita rakastamme eivät enää ole alkuperäisten tekijöiden esittämiä, vaan ne siirtyvät uusien tekijöiden vastuulle.     

Harri Huhtanen 2024          

Robin A. Smithin ja Mike Oldfieldin yhteistyö alkoi jo vuonna 1992, jolloin Smith johti orkesteria, joka esitti ensimmäistä kertaa Oldfieldin uuden Tubular Bells II sävelteoksen Edinburghin Linnan läheisyydessä. Konsertti oli suurmenestys ja se televisioitiin useissa maailman maissa mukaan lukien Suomi. Myöhemmin Smith oli mukana Tubular Bells III debyyttikonsertissa Lontoon Horseguards Paradessa vuonna 1998, tuokin konsertti nähtiin aikanaan Suomen TV:ssä.  Berliinissä Smith oli mukana The Millennium Bellin debyyttiesityksessä vuoden 1999 lopussa. Oldfield ja Smith tekivät yhteistyötä myös Lontoon vuoden 2012 Olympialaisten avauskonsertissa.

Smith on siis työskennellyt vuosikymmeniä erilaisten Tubular Bells -projektien parissa, joten oli luontevaa että kun Tubular Bellsin 50-vuotispäivä lähestyi esitti Smith tämän Tubular Bellsin reimagined -projektinsa Oldfieldille. Tosiasiassa Smith oli kehitellyt projektiaan hiljaisuudessa jo vuosien ajan. Oldfield antoi produktiolle hyväksyntänsä ja ensimmäiset konsertit tapahtuivat Lontoossa Korona-vuonna 2021. Vuosina 2023-2024 oli vuorossa laajempi kiertue ja lukemani perusteella olen käsittänyt että Smithillä on tarkoitus jatkaa Tubular Bellsin esittämistä nykyisen ryhmän kanssa, vaikka Euroopan kiertue jo päättyikin Helsingin konserttiin. Uusista keikoista ei ole vielä ilmoitettu, mutta jos ja kun sellaisia tulee niin alla olevan linkin avulla saatte tietää niistä:

Tubular Bells Re-imagined 50th Anniversary

Harri Huhtanen 2024          

Mike Oldfieldiä ei olla nähty livenä vuoden 2012 Lontoon Olympialaisten avajaisesiintymisen jälkeen. Viimeisin kiertue on vuosilta 2006-2007 ja sekin käsitti vain 18 konserttia. Sen jälkeen Oldfield on esiintynyt tiettävästi vain kahdesti: vuonna 2008 Bilbaossa Espanjassa ja sitten vuonna 2012 Lontoossa.

Tubular Bells (1973) on yksi maailman eniten myydyistä levyistä. Wikipedian mukaan sitä on myyty jo 15 miljoonaa kappaletta. Luulisi että näin suuren menestyksen saavuttaneen levyn säveltäjä haluaisi itse esittää teoksensa 50-vuotisjuhlakiertueella. Mutta ei. Edes tämä merkkivuosi ei saanut Oldfieldiä palaamaan esiintymislavoille. Onneksi hänen pitkäaikainen työtoverinsa, orkesterinjohtaja Robin A. Smith oli valmis ottamaan haasteen vastaan eli Oldfield antoi hänelle luvan lähteä kiertueelle Tubular Bellsin kanssa. Smith kokosi 9-henkisen muusikkoryhmän lahjakkaista soittajista, jotka ihailivat Tubular Bellsiä. Teoksen uutta sovitusta testattiin ensin neljällä koekeikalla Lontoossa vuonna 2021. Ne menivät hyvin ja sen jälkeen vuorossa oli Iso Britannian kiertue vuonna 2023. Helmikuussa 2024 kiertueryhmä siirtyi keski-Eurooppaan ja maaliskuussa Skandinaviaan. Suomeenkin saatiin kaksi konserttia. Ryhmän esiintymiset Turussa ja Helsingissä olivat ensimmäiset kerrat koskaan kun Tubular Bells kuultiin livenä Suomen maaperällä.

Olin molemmilla keikoilla eturivissä ja ennen konserttia hämmästelin miten huonosti ihmiset lukevat konserttiesittelyjä. Konsertin mainoksista kyllä aivan selvästi  ilmeni ettei Mike Oldfield itse ole mukana, vaan kyseessä on Smithin produktio. Silti sekä Turussa että Helsingissä näin pettyneitä ilmeitä kun kerroin henkilöille ettei Oldfieldiä tällä kertaa nähdä lavalla. Koko pitkän uransa aikana Oldfield on esiintynyt vain yhden kerran Suomessa. Tuo harvinainen esiintyminen tapahtui vuoden 1982 maailmankiertueella Helsingissä. Olin paikalla ja kyllähän se vaikutuksen teki kun kitaran varressa oli maestro itse!

Harri Huhtanen 2024          

Vaikka Mike Oldfieldin tunnetuimmat levyt syntyivät jo 1970-luvun puolivälin tienoilla niin säveltäjänä ja esiintyjänä Oldfield todennäköisesti oli parhaimmillaan 1970-luvun loppupuolella ja 1980-luvun alkupuolella, jolloin hän teki uusia levyjä lähes vuosittain ja samanaikaisesti konsertoi Euroopassa ja muuallakin erittäin ahkerasti.

Oma aikaisempi Oldfield-harrastukseni päättyi ikävästi vuonna 1978 kun loistavan vuoden 1975 Ommadawnin jälkeen ilmestynyt Incantations tupla-albumi  ei ollutkaan sellainen mestariteos jota monet odottivat. Kyse oli loitsuista ja Oldfield tavoitteli levyllä sellaista hypnoottista kokonaisvaltaista tunnelmaa. Albumilla oli hienot hetkensä ja johdantoteema on nerokas, mutta kokonaisuutena levyllä on liikaa toistoa ja liian pitkään paikallaan junnaavia osuuksia.

Incantationsin jälkeen loppuvuodesta 1979 Oldfield julkaisi viidennen studioalbuminsa nimeltään Platinum . Olen perehtynyt siihen vasta tänä vuonna ostettuani levyn alkukesän 2023 Tukholman matkallani. Samalla matkalla ostin seuraavana vuonna Amerikassa ilmestyneen tupla-albumin Airborn. Aluksi luulin sitä jonkinlaiseksi kokoelmalevyksi, mutta lähempi tarkastelu osoitti että kyseessä oli Euroopassa julkaistun Platinum -albumin laajennettu painos. Tuohon aikaan ei vielä varsinaisesti julkaistu ns. deluxe-albumeja, mutta tavallaan Airborn on sellainen, sillä tällä tupla-albumilla on peruslevyn lisäksi kakkoslevyllä harvinaiset live-taltioinnit kevään 1979 Euroopan kiertueelta levyistä Tubular Bells sekä Incantations! Nepä olivat hienoa kuunneltavaa! Molempien live-versiot ovat elävämpiä kuin levytetyt versiot. Niissä on sellaista hienoa tuoreutta ja ne osoittavat ettei Mike Oldfield ole kaavoihin kangistunut artisti, vaan halutessaan hän voi varioida ”pyhiksi” muutuneita teemoja taiteilijan vapaudella. Nehän ovat hänen teoksiaan! Hän saa tehdä niillä mitä ikinä haluaa!

Koska Oldfield oli Euroopassa paljon suositumpi kuin Amerikassa niin ehkäpä Airbornin ideana oli esitellä hänen kykyjään myös live-artistina ja teoksiensa uudelleensovittajana.  Valitettavasti tämäkään ei auttanut eli alkuperäistä Tubular Bellsiä lukuunottamatta Oldfieldin levyt eivät ole Amerikassa menestyneet kovin hyvin.               

Harri Huhtanen 2023

En yhtään ihmettele, että Suomessa Mike Oldfield  on aika perusteellisesti unohdettu. Niistä maista joissa hän on ylipäätään keikkaillut on Suomi setlist.fm:n mukaan häntäpäässä eli Suomessa Mike on ollut keikalla Helsingin Jäähallissa vuosina 1981 ja 1982 eli vain kaksi kertaa yhteensä ja sen jälkeen ei mitään!  Kaikkiaan Mike on tehnyt 50 vuotta jatkuneen uransa aikana vain reilut 400 keikkaa ja näistä pääosan eli yli 300 keikkaa vuosina 1979-84. Sen jälkeen Miken keikkatahti on hiipunut ja vuoden 2007 jälkeen hän ei ole enää tehnyt kiertueita,vaan ainostaan valikoituja yksittäisiä esiintymisiä.  Tänä vuonna (2023) netissä on kirjoitettu paljon siitä, että Mike on päättänyt jäädä eläkkeelle. Käsittääkseni hän ei itse ole antanut virallista lausuntoa tästä. Huhut saattavat kuitenkin pitää paikkansa sillä kun vuonna 2023 on Tubular Bellsin 50-vuotisjuhlavuosi ei Mike lähtenyt kiertueelle, vaan juhlakonserteissa esiintyvät muut artistit. Tämä siis on ainoa konkreettinen todiste siitä, että Mike todella olisi päättänyt lopettaa esiintymiset.  Uusin levy Return to Ommadawn  on vuodelta 2017 eikä mitään varmuutta ole siitä että jatkoa olisi tulossa. Jossain artikkelissa jopa väitettiin että hän olisi myynyt soittimensa pois! Aika näyttää mitä tapahtuu ja toivon / uskon että Mike julkaisee vielä uusia levyjä, mutta vaikka hän on ”vasta” 70-vuotias niin voi hyvinkin olla että kiertueella häntä ei enää nähdä, sillä onhan hänen kiertuetaukonsa kestänyt jo peräti 16 vuotta!       

Harri Huhtanen 2023

Vuoden 2016 uusintapainoksella on tuplasti kappaleista alkuperäiseen albumiin verratuna. Tämä johtuu siitä, että Oldfield sävelsi ja elokuvassa kuultiin enemmän hänen musiikkiaan kuin vuoden 1984 alkuperäisellä albumijulkaisulla. Tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä on niin että soundtrack-albumilla kuullaan enemmän artistin musiikkia kuin mitä kuultiin itse elokuvassa.

Vuonna 1984 Mike Oldfield valmisteli kahta albumia ilmeisesti samanaikaisesti. Aikaisemmin kirjoitin menestysalbumi Discoverystä , joka ilmestyi kesäkuussa 1984. Toinen albumi oli soundtrack elokuvaan The Killing Fields ja se ilmestyi marraskuussa. Tämä on tietääkseni ainoa soundtrack-albumi jonka Oldfield on säveltänyt pitkän uransa aikana. Jo elokuvan nimen perusteella kyseessä on jälleen ajankohtainen albumi, onhan Ukrainan sodassa jo toinen vuosi menossa ja enpä usko että kukaan kuvitteli että Euroopassa sodittaisiin vielä vuonna 2023!

The Killing Fields on hyvin kunnianhimoinen, sillä se on Oldfieldin tuotannossa täysin poikkeuksellinen neoklassinen, elektronisella musiikilla höystetty albumi. Tällä levyllä ei ole pop-rallatuksia, mutta albumin parhaat orkestraatiot ovat kyllä hyvin melodisia, kauniita ja mieleenpainuvia! Uskon että tästä levystä pitää sitä enemmän mitä useammin tämän kuuntelee. Minulla on takana vasta neljä kuuntelukertaa ja jo nyt pidän levystä hyvin paljon. Tuntuu että tällä levyllä Oldfield uskaltaa toteuttaa (epäkaupallisia) ideoitaan vähän rohkeammin kuin edeltävillä menestyslevyillään.

Alkuperäinen albumi oli kestoltaan vain 38 minuuttia, mutta vuonna 2016 julkaistiin remasteroitu painos, jossa kappaleiden määrää oli lisätty alkuperäisestä yhdeksästä peräti yhdeksääntoista. Tyypilliseeen tapaan Oldfield soittaa tällä albumilla lähes kaikki instrumentit itse. Koska klassiset ja kuoro-osuudet ovat tällä levyllä niin vaikuttavia on syytä kuitenkin mainita, että ne hoiti Bavarian State Orchestra sekä Tölzer Boys Choir.    

Harri Huhtanen 2023

2010-luvulla Mike Oldfield sai vihdoinkin omien levyjensä oikeudet takaisin Virginiltä ja alkoi julkaista niistä uusia painoksia. Vuoden 1982 Five Miles Out -albumista ilmestyi laajennettu painos vuonna 2013.

1970-luvun loppupuolella Mike Oldfieldin suosio alkoi laskea ja siksi Virginin levypomot pyysivät häntä säveltämään pitkien, yli 20 minuutin kestoisten instrumentaalikappaleiden sijaan lyhyitä tarttuvia pop-kappaleita. Oldfield on niin lahjakas että tämäkin häneltä sujui kyllä, mutta hän ei suinkaan halunnut muuttua pelkäksi pop-artistiksi ja siksi hän alkoi julkaista albumeja, joiden toisen puolen täytti pitkä instrumentaaliteos ja toisen puolen lyhyemmät ”pop”-kappaleet.

Loppuvuoden 1981 Oldfield käytti uuden Five Miles Out-albumin valmisteluun.  Uusi albumi ilmestyi maaliskuussa 1982 ja menestyi paremmin kuin kaksi edeltävää Oldfield -albumia. Englannin listalla se nousi sijaluvulle 7, samoin Saksassa. Ruotsissa sijoitus oli no. 5. Saksassa levyä myytiin yli 250 000, Espanjassa ja Englannissa yli 100 000.

Five Miles Out nosti Oldfieldin uudestaan kärkiartistien kategoriaan. Oldfield lähti levyn julkaisun jälkeen peräti 100 keikan maailmankiertueelle, jonka yhteydessä hän esiintyi myös Suomessa. Olin tuolla keikalla. Se on ainoa Oldfieldin keikka, jolla olen ollut. En muista mitä kappaleita hän soitti, mutta erityisen hyvin mieleeni jäi uuden albumin hittibiisi Family Man sekä se, että Oldfield vaikutti erittäin karismaattiselta. Harmi ettei Suomen keikkoja ole enää tullut vuoden 1982 jälkeen eikä varmaan tulekaan sillä viimeisen 20 vuoden aikana Oldfield ei ole juurikaan keikkaillut.            

Harri Huhtanen 2023

Virgin– levy-yhtiön johtaja suurliikemies Branson löysi Mike Oldfieldin, vaikka muut levy-yhtiöt eivät tajunneet miten upea Miken debyyttiteos  Tubular Bells oli. Oldfield oli uuden Virgin levy-yhtiön ensimmäinen kiinnitys ja Branson luotti niin paljon suojattinsa kykyihin että teki hänen kanssaan poikkeuksellisen pitkän 20 vuoden sopimuksen. Koska vuonna 1973 julkaistu Tubular Bells oli valtava myyntimenestys ympäri maailmaa pyysi Branson  Oldfieldiä tekemään siihen jatko-osan. Oldfield ei suostunut ja vuosien kuluessa välit Oldfieldin ja Virginin kanssa huononivat ja hän odotti vain sopimuksen päättymistä. Sopimus päättyi lopulta vuonna 1991 ja mitä tekikään Oldfield: hän solmi heti ensitöikseen sopimuksen Warnerin kanssa  Tubular Bellsin jatko-osasta nimeltään Tubular Bells II ! Vaikuttaa siltä että Oldfield halusi näyttää pitkää nenää entiselle levy-yhtiölleen. Erityisen paljon puukkoa Virginin haavassa käänsi se, että Warnerin tuottama Tublar Bells II oli lähes yhtä suuri menestys kuin ykkösosa. Espanjassa ja Englannissa sitä myytiin yli 500 000 kappaletta ja se nousi listakärkeen. Saksassa menestys ei ollut yhtä hyvä kuin Oldfieldin 1980-luvun alkupuolella julkaisemien levyjen kohdalla , mutta ei huonokaan, sillä Saksassakin uutta Tubular Bellsiä myytiin yli 250 000 kappaletta. Nykyään levyn maailmanlaajuinen myynti on jo yli 2 miljoonaa kappaletta, ehkä enemmänkin.             

Harri Huhtanen 2023