THE CURE: Faith (2005) -osa 1

Vuonna 1981 Cure keikkaili triona. Kuvan bootlegissa vasemmalla Simon Gallup, keskellä Robert Smith ja oikealla Laurence Tolhurst.

Sanottakoon heti alkuun selvyyden vuoksi, ettei Cure julkaissut mitään “uutta” studioalbumia vuonna 2005, vaan 2CD:n julkaisu josta tässä kirjoitan on heidän 1981 ilmestyneen albuminsa laajennettu painos, jonka joitain päiviä sitten ostin Levykauppa Äxstä. Hyvä että ostin, sillä tämä on hieno levy! Jo alkuperäinen albumi on hieno ja parasta tässä laajennetussa painoksessa on se, että  lisäbiisit syventävät ajankuvaa ja Cure-kokemusta vuodelta 1981.

Tähän saakka minulle on ollut jonkin verran epäselvää milloin bändi kehitti nykyisen tunnusomaisen ja ainutlaatuisen Cure-soundinsa. Ilmeisesti se tapahtui tällä vuoden 1981 Faith -levyllä.  Curen kolmannen studioalbumin harjoitukset alkoivat jo  9.syyskuuta 1980. Noihin aikoihin bändi menetti kosketinsoittajansa ja niinpä uutta albumia valmisteltiin triona: Smith vastasi laulusta, kitarasta ja nyt myös kosketinsoittimista, Simon Gallup soitti bassoa  ja rummuissa oli Laurence Tolhurst.

Tällä levyllä Curen musiikki on hyvin melankolista ja surumielistä, sillä bändin jäsenet olivat juuri niihin aikoihin menettäneet paljon läheisiään ja Smith kertoo levyn tekovaiheessa käyneensä säännöllisesti paikallisessa kirkossa ja pohtineensa uskonnon merkitystä ihmisille. Siitä tuli myös levyn nimi.  Smith ei löytänyt rauhaa uskonnosta, mutta sen sijaan hän löysi nämä hienot kappaleet.  Umpikujankin voi kääntää taiteelliseksi voitoksi. Nirvanan Kurt Kobainin tie oli väärä, ei ahdistuksen pidä johtaa itsemurhaan. Smith sai lohtua kirjoittamistaan Faithin biiseistä vaikka aiheet olivat surumielisiä ja tavallaan myös ahdistavia. Niinpä bändin ura jatkuu edelleen – 41 vuotta myöhemmin –  ja vieläpä entistä voitokkaampana. Suru voikin siis olla säveltäjälle myös voiman lähde ja se voi antaa samaa voimaa ja innostusta teoksen kuulijoille.

Harri Huhtanen 2022                  

Advertisement

The Beatles: Revolver 2022 Deluxe edition – osa 4

Vuonna 1966 Lontoo oli pop-maailman ehdoton keskus. Beatles oli maailman seuratuin bändi ja sen ajan tyyliin kuului että koko ajan piti julkaista jotain tai olla julkisuudessa.  Vuosina 1962-65 Beatles oli julkaissut vähintään 2 uutta levyä per vuosi ja lisäksi markkinoille oli tullut täyspitkät Beatles-elokuvat vuosina 1964 ja 1965. Lisäksi Beatles oli tehnyt monta kiertuetta, aluksi Englannissa, mutta vuodesta 1964 lähtien esiintymisiä oli ympäri maailmaa. Vielä loppuvuodesta 1965 he tekivät sovittuja keikkoja, mutta alkuvuosi 1966 piti olla omistettu kolmannen täyspitkän elokuvan kuvauksia varten. Beatles ei kuitenkaan hyväksynyt tarjottuja käsikirjoituksia ja kuvaukset viivästyivät ja lopulta kävi niin, ettei bändi tehnyt enää kolmatta elokuvaa Lesterin kanssa. Niinpä heille jäi alkuvuodesta 1966 yllättäen aikaa lomailuun ja patterien lataamiseen.

Studioon bändi palasi vasta huhtikuussa 1966. Edellisenä vuonna bändi oli julkaissut Help- ja Rubber Soul -albumit, joista erityisesti jälkimmäinen oli saanut kehuja kokeiluvuudestaan.  Vuoden 1966 Revolver  on kuitenkin jotain vielä paljon hienompaa!  Kuunneltuani nyt useamman kerran tämän uuden Revolver -miksauksen sekä kahden CD:n sessionauhat  olen aivan uuden tilanteen edessä: en muistanut / uskonut että Revolver voisi olla näin hyvä!  Ymmärrän nyt hyvin miksi 2000-luvun alkupuolella Beatles-“renessanssin” yhteydessä Revolver äänestettiin ainakin kahdessa isossa kansainvälisessä äänestyksessä maailman parhaaksi levyksi. Silloin sitä en ymmärtänyt, mutta nyt alan ymmärtää.

Revolver on tyylikäs, ajaton kokonaisuus! Bändin yhteishenki on hyvä ja Ringoa lukuunottamatta kaikki pääsevät tasapuolisesti esittämään kappaleitaan. Kuten tunnettua on sopivat Lennon ja McCartney bändin uran alussa että heidän sävellyksensä merkittäisiin krediittien osalta molempien nimiin.  Varsin nopeasti yleisö oppi kuitenkin tunnistamaan  mikä sävellys oli lähtöisin Paulin ja mikä Johnin kynästä. Sen verran erilaisia heidän musiikkityylinsä olivat. Paulin sävellykset olivat enemmän balladeja ja usein positiivisia sanoituksiltaan. John taas oli enemmän rock-henkinen ja kappaleiden sanoitukset käsittelivät yleensä aika kipeitä aiheita. Joskus lopputuloksessa Johnin ja Paulin tyylit sekoittuivat varsin mielenkiintoisella tavalla. Esimerkiksi vuoden 1965 superhitti Help on Johnin kirjoittama “hätähuuto”, mutta lopputulos esitetään musiikillisessa upbeatissa joten harva taisi vuonna 1965 tajuta mistä siinä laulussa loppujen lopuksi oli kysymys.

Revolverilla on 14 kappaletta, joista viidessä päävokalisti ja ilmeinen lauluntekijä on Paul, John on vastuussa kuudesta kappaleesta, joista viiden päävokaalin hän laulaa. Se kappale jota hän ei laula on tunnettu hittibiisi Yellow Submarine joka annettiin Ringon laulettavaksi, mutta biisin kirjoittaja on John. Suurin yllätys on George Harrisonin  huomattava panos tällä levyllä. George on vastuussa vähintään kolmesta albumin biisistä jotka hän myös laulaa itse. Jo edellisenä vuonna George oli innostunut intialaisesta musiikista ja vuonna 1966 hän osasi jo soittaa Sitaria ja Georgen sävellykset toivat aivan uuden ulottuvuuden tälle levylle.

En lähde tässä vaiheessa analysoimaan yksittäisiä kappaleita, vaikka äärimmäisen perusteelliset tiedot niistä löytyvät isosta 100-sivuisesta kirjasta joka tuli CD-boksin mukana. Edelleen ihailen näiden Beatles-tutkijoiden perusteellisuutta joka on aivan omaa luokkaansa. Kuuntelijana totean tässä vaiheessa vain että Revolverilla on monia maagisia hetkiä, sellaisia joita vain Beatles parhaimmillaan pystyy luomaan. Oheiskirjassa on erillinen artikkeli siitä miten aikalaiset ottivat vuonna 1966 levyn vastaan. Huomattavaa on, että jo silloin useat johtavat klassisen musiikin edustajat kehuivat Revolveria vuolaasti. Maailman paras levy?  En tiedä, mutta ainakin pääsee Beatlesien kolmen parhaan levyn joukkoon heittämällä.  

Harri Huhtanen 2022  

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 9

Man -osa 3

Man vuosimallia 2022 esittää Kulttuuritalolla lähes 13 minuutin kestoisen version kappaleesta C’mon.

Martin Ace osoittautui huumorimieheksi eli välijuonnoissaan hän murjaisi aina jonkin pikku vitsin. Yksi niistä koski keikan tiukkaa aikataulutusta. Manille oli varattu vain tunnin slotti ja tästä Martin veisteli seuraavaan tapaan: “ yleensä soitamme vähintään kaksi tuntia, mutta kun nyt saamme soittaa vain tunnin niin muistakaa pyytää järjestäjältä puolet lipunhinnasta takaisin”.

Ottaen sen huomioon miten harvakseltaan bändi nykyään enää keikkailee (vuonna 2022 alle 20 keikkaa) soitti nelikko yllättävän hyvin yhteen. Martin bassotteli vuosikymmenien varmuudella. Hänen Josh -poikansa näytti valtavan nuorelta, mutta ei voinut todellisuudessa olla valtavan nuori, koska hän on soittanut Manissa jo vuodesta 2005 lähtien eli 17 vuoden ajan (oletan että hän on ollut täysi-ikäinen bändiin liittyessään).  Paikkani eturivissä oli juuri sillä kohdalla lavaa, jossa Josh seisoi ja siksi pystyin hyvinkin tarkkaan seuraamaan hänen kitaratyöskentelyään. Hän soitti yllättävän varmasti ja muutamat soolot kuulostivat varsin hienoilta.  Erityisesti C’mon -kappaleessa Josh pääsi vauhtiin. Bändin toinen kitaristi James Beck soitti myös hyvin, mutta minun kuuntelussani jäi vähän Joshin varjoon. Edelleen hämmästelen sitä kun Josh näytti  vain noin 25-vuotiaalta, muttei mitenkään voinut olla niin nuori! Ei häntä varmaan ollut kelpuutettu bändiin 8-vuotiaana! Man-kitarointia tuki komeasti uusi nuori rumpali Shane Dixon, joka oli vanhalle 70-luvun tyylille uskollisesti kasvattanut itselleen erittäin pitkän tukan. Mies takoi nuoruuden innolla koko tunnin setin ajan.

En tunne Man-tuotantoa niin hyvin että olisin tunnistanut kaikki kappaleet ja näköjään setlist.fm -sivustollekin on ilmestynyt vain epätäydellinen listaus illan kappaleista. Keikka oli kuitenkin hyvä näyttö siitä, ettei Man-musiikki ole vielä kuollutta. Tuskin tämä ryhmä pääsi samaan lentoon kuin Deke ja Mickey  1970-luvulla, mutta en sitä odottanutkaan enkä pyydä rahoja takaisin vaikka keikka kesti vain vähän yli tunnin. Hienoa että tulivat Suomeen ja jos joskus tulevat uudestaan niin ostan taas lipun. Alla ne kappaleet, jotka bändi (ainakin) soitti setlist.fm -sivuston mukaan:

Spunk Rock / C’mon / Many Are Called but Few Get Up / Bananas

Harri Huhtanen 2022

The Beatles: Revolver 2022 Deluxe edition – osa 3

Kuvassa legendaarinen, edesmennyt Beatles-tuottaja George Martin ja hänen poikansa Giles, joka on vuodesta 2017 lähtien uudelleenmiksannut hienovaraisesti ja erittäin taitavasti klassisia 1960-luvun Beatles-albumeja.

Tarkistin juuri vanhoja linkkejäni, joita olen laittanut tänne Winterluden Beatles-kategoriaan. Beatlesien Facebook-sivustolla on nykyään 37 miljoonaa seuraajaa!  En tiedä onko millään bändillä tai artistilla yhtä paljon Facebook-seuraajia. Ei ainakaan millään 1960-luvun bändillä.  Käsittämätöntä, sillä bändi lopetti toimintansa jo 52 vuotta sitten!  Keikkailun he lopettivat vielä aikaisemmin eli samana vuonna kuin legendaarinen Revolver-albumi ilmestyi (1966).

Sain tilaamani 5CD:n Revolver-boksin vasta muutama päivä sitten. Käsittääkseni tätä kohtalaisen kallista boksia on myyty Suomessa vain joitain kymmeniä kappaleita ja siksi olin hämmästynyt kun boksini järjestysnumero oli neljä miljoonaa viisisataa viisikymmentäyhdeksän tuhatta yhdeksänsataa neljäkymmentä kolme (4 559 943) ! Onko muka tätä boksia painettu yli 4 miljoonaa kappaletta! En usko, mutta ei se toisaalta mahdotontakaan ole tietäen miten valtavan suosittu Beatles maailmalla edelleen on. Voi olla että järjestysnumero viittaa kaikkiin painettuihin Revolver-levyihin, sillä varmaan Revolverin yhden CD:n edullista karvalakkiversiota on painettu ja myyty todella paljon, nousihan tämä “uusi” Revolver jopa Suomen listallekin aika hyvälle sijaluvulle ja maailmassa on varmaan yli 100 maata jossa tätä Revolveria paraikaa myydään.

En ole kuunnellut Revolveria vuosiin ja siksi kun tänään kuuntelin tätä Giles Martinin  uutta miksausta olin jälleen iloisesti yllättynyt. Alunperin albumi äänitettiin vain 4-raitanauhurilla ja tämä asettaa aikamoiset rajoitukset sille mitä uudessa miksauksessa voi tehdä. Giles on kuitenkin jälleen onnistunut hienosti. Levyn analoginen, lämmin soundi on säilytetty, mutta musiikin yksityiskohtia on silti saatu tyylikkäästi korostettua ilman yliampuvaa digitaalista “terävöittämistä”, joka pahimmillaan tuhoaa alkuperäisen äänitteen balanssin ja tunnelman (näin kävi aika monille 1980- ja vielä 1990-luvulla tehdyille alkuperäisvinyylien CD-versioille).

Giles itse kirjoittaa esipuheessaan mm. näin: “viime vuonna  (2021) työskentelimme Peter Jacksonin  audiotiimin kanssa jota johti Emile de la Ray. Aluksi de-miksasimme Revolverin 4-raitanauhat… kun ääniteraidat oli erotettu alkuperäisestä äänitteestä aloin uudelleenmiksata levyä Sam Okellin kanssa. Huomaatte ettei mitään kovin radikaaleja muutoksia tehty. Ei olisi mielekästä käyttää uutta teknologiaa vain sen itsensä vuoksi. Tämä on (Beatles) musiikkia enkä halua että huomio kiinnittyy (uusiin) miksauksiin vaan että lopputulos on sellainen että kaikki voivat nauttia näistä (Beatles) kappaleista.  Kappaleista, jotka säilyvät yhtä tuoreina ja elinvoimaisina kuin ne olivat silloin kun ne äänitettiin. Musiikki ei vanhene, vain me musiikin kuuntelijat vanhenemme.”                  

Harri Huhtanen 2022         

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 8

Man -osa 2

Man vuosimallia 2022 Kulttuuritalon lavalla 2.11. Esiintyjät vasemmalta oikealle: kitaristi James Beck, rumpali Shane Dixon ja etualalla basisti Martin Ace rinnallaan poikansa, kitaristi Josh Ace.

Soft Machinen lopetettua settinsä vähän klo 19 jälkeen seurasi pitkä, lähes tunnin kestoinen “tankkaustauko” ennen kuin Welshin ylpeys Man noin klo 20 asteli nykyisessä kokoonpanossaan lavalle. Valitettavasti heistä vain basisti Martin Ace oli ollut 1970-luvulla mukana alkuperäisen bändin toiminnassa. Manin ura oli katkolla vuosina 1977-1982, mutta jatkui sitten taas vuonna 1983, jonka jälkeen toimintaa on jatkettu tähän päivään saakka, tosin nykyään bändillä on keikkoja paljon vähemmän kuin 1970-luvulla ja levyjäkin on ilmestynyt harvempaan tahtiin kuin 1970-luvulla.  Martin on ollut vuodesta 1983 lähtien yhtäjaksoisesti bändissä ja nyt kun alkuperäisen bändin johtohahmot ovat kaikki jo kuolleet on bändin johtajan rooli väistämättä siirtynyt Martinille. Merkittävä muutos bändissä tapahtui vuonna 2005 kun Martinin poika Josh Ace korvasi sairastelevan Micky Jonesin kitaristina. Nykyisen Manin toisena kitaristina on vuodesta 2009 lähtien soittanut James Beck. Uusin tulokas bändissä on rumpali Shane Dixon, joka liittyi bändiin 2018. Kultturitalolla bändi esiintyi siis nelimiehisenä.      

Text & Photo: Harri Huhtanen 2022

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 7

Man -osa 1

Man -yhtye perustettiin 1968. Kulttuuritalolla vuonna 2022  ei valitettavasti esiintynyt ainuttakaan niistä viidestä muusikosta, jotka julkaisivat Manin kaksi ensimmäistä levyä vuonna 1969. Alkuperäisen bändin voimahahmot olivat kitaristit Micky Jones ja Deke Leonard. Micky valitettavasti kuoli  2010 ja Deke 2017.  

Oikealla harvinaisessa kuvassa nähdään Man 1970-luvun alun kokoonpanossaan. Näistä neljästä muusikosta enää basisti Martin Ace on mukana Manin toiminnassa.

Vaikeaa on myös puhua alkuperäisestä Manista, koska jo Manin huippuaikana eli vuosina 1969-1976 bändin kokoonpano vaihtui peräti 13 kertaa! Deke ja Micky olivat voimahahmoja, jotka eivät pidemmän päällä sopineet samaan bändiin, koska bändiä voi käytännössä johtaa vain yksi henkilö. Deke oli se joka väistyi ja yritti perustaa omia bändejä, jotka eivät kuitenkaan ottaneet tulta alleen ja siksi Deke aina sopivan ajan kuluttua palasi Maniin mikä oli hyvä, koska yhdessä Mickyn kanssa he saivat aikaan parempia levyjä. Micky oli mukana kaikilla alkuperäisen Manin 13 kokoonpanolla.  Vuosina 1969-1977 Man julkaisi 12 albumia ja viimeisempään niistä, loppuvuodesta 1977 julkaistuun live-albumiin All’s Well That Ends Well   Deke kirjoitti päätössanat sekä selvityksen kaikista Manin 13 kokoonpanosta vuosina 1968-1976.  

En tiedä päättikö Man-uransa 1977 punkin nousun vuoksi vai siksi että heiltä meni levytyssopimus umpeen.  Onneksi Manin tarina ei kuitenkaan päättynyt vuoteen 1976, vaan vuonna 1983 Micky ja Deke päättivät yrittää comebackiä. Joitain levyjä julkaistiin ja keikkoja tehtiin. Man ei kuitenkaan enää saavuttanut yhtä suurta suosiota kuin 1970-luvulla. 2000-luvulla Micky alkoi sairastella ja siksi Dekestä tuli bändin johtaja. Micky palasi kuitenkin bändiin joksikin aikaa toivuttuaan väliaikaisesti syövästään.  Merkittävä muutos bändissä tapahtui kuitenkin vuonna 2005 kun alkuaikojen basistin Martin Acen  poika Josh Ace korvasi sairastelevan Micky Jonesin kitaristina. Bändin kokoonpano vaihteli entiseen tapaan tiuhaan ja sukupolven vaihdos näkyi siinä, että myös Micky Jonesin poika George Jones   liittyi joksikin aikaa bändiin. Jotta mikään ei olisi liian selkeää ja yksinkertaista perusti tämä George -poika myöhemmin Manille kilpailevan  rinnakkaisbändin nimeltä Son Of Man!  2020-luvulla maailmalla kiertää siis ainakin kaksi bändiä, jotka soittavat Manin musiikkia. Son Of Man on julkaissut jo kaksi uuttakin albumia.

Vuosina 2011-2016 kuoli monta Manin 1970-luvun levyillä soittanutta  muusikkoa. Suurin menetys koettiin kuitenkin kun tammikuussa 2017 bändin johtohahmo Deke Leonard kuoli. Tällä hetkellä Mania johtaa basisti Martin Ace, joka on ollut vaihtelevasti mukana Manin kokoonpanoissa 1970-luvun alusta saakka.               

Harri Huhtanen 2022

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 6

Soft Machine -osa 3

Soft Machine esittää Kulttuuritalossa 2.11.22 kappaleensa The Man Who Waved At Trains.

Kitaristi John Etheridge osoittautui myös mainioksi juontajaksi, sillä muutamien kappaleiden välissä hän hauskuutti yleisöä pienillä vitseillä. Pääasia ei kuitenkaan päässyt unohtumaan eli bändi soitti intensiivisesti ja erityisen hienosti yhteen ja kappaleet olivat enimmäkseen instrumentaaliesityksiä ja pitkiä sellaisia. Esitysaikaa Sof Machinelle oli varattu vain tunti. Siinä ajassa he ehtivät soittaa seuraavat kappaleet:

01 Hidden Details / 02 The Man Who Waved at Trains / 03 Fell to Earth / 04 The Tale of Taliesin / 05 Heart Off Guard / 06 Gesolreut / 07 Kings and Queens / 08 Drum Solo / 09 Hazard Profile Part One10 Joy of a Toy

Harri Huhtanen 2022

Uriah Heep jälleen Suomessa! -osa 1

Päivitys Tiistaina 15.11.2022.

Tänään tuli tekstiviestinä jo ennakkoon vähän pelkäämäni ilmoitus Lippu.fistä. Uriah Heepin Turun keikka on peruutettu keikanjärjestäjä RH Entertainmentin konkurssin vuoksi! Miksi minulle aina Heepin kohdalla käy näin? Alla saamani tekstiviesti: ”Hyvä asiakas, Uriah Heep 19.11. Turun konserttitalossa on peruutettu järjestäjän konkurssin takia. Lippujen palautuksien käsittely on tällä hetkellä konkurssipesänhoitajalla kesken. Odotamme lisätietoja asiasta ja tiedotamme lipun ostaneita asiakkaita, kun asiat selkiytyvät.”

Oletan että samalla peruuntuivat myös Helsingin ja Oulun keikat. No, ehkä sitten ensi vuonna paremmalla onnella, sillä viime vuosina Heep on konsertoinut Suomessa käytännössä (lähes) joka vuosi.

Kuten kuvasta näette, Heepin miehet nauttivat keikkailusta vielä 50 vuoden jälkeenkin!

En tiedä ainuttakaan ulkomaista bändiä, joka olisi keikkaillut yhtä ahkerasti Suomessa kuin nyt jo 52 vuotta toiminut englantilainen Uriah Heep. Tätä kirjoittaessani bändi on tehnyt Suomessa jo 113 keikkaa! Iron Maidenit ja monet muut ahkerasti Suomessa käyvät bändit jäävät tästä luvusta jälkeen huikeasti. Uriah Heepin Suomeen “siirtyminen” on kuitenkin varsin uusi ilmiö, sillä erityisesti 1970-luvulla bändi teki Suomessa vain muutamia keikkoja. Keikkatahti Suomessa kiihtyi vasta 2000-luvulle tultaessa. Erityisen ahkerasti bändi on tehnyt keikkoja Suomessa vuosina 2018-2022, siitäkin huolimatta että kaksi vuotta tuosta ajasta oli Korona-aikaa, jolloin keikkoja ei käytännössä voinut tehdä.  Laskin että vuosina 2018-2022 bändi on tehnyt jo 35 Suomen keikkaa ja lisäksi loppuvuodelle on tulossa vielä keikat Helsingissä, Ikaalisissa, Turussa (19.11.22) ja Oulussa eli jos nämä toteutuvat on Heepin Suomen keikkasaldo vuoden lopussa jo 117 keikkaa!

Vaikka Suomi on siis viime vuosina ollut Heepille “rakas” ei pidä luulla, että he muun osan vuotta lepäisivät laakereillaan. Bändi keikkailee edelleen ahkerasti ympäri Eurooppaa eli yli 50-vuotisen uran aikana heille on kertynyt tuhansia keikkoja. Näitä ja muitakin Heepiin liityivät asioita voitte tarkastella täällä:

http://www.uriah-heep.com/2020Site/Index.html  

Suomen keikoista löytyy tietoja Tapio Minkkisen erinomaisen Heep -sivuston uudesta versiosta (vanhan version päivitykset loppuivat vuoteen 2016):

https://www.heepfiles.net/fin/index.htm

Harvalla bändillä on Suomessa niin suuri / innokas fanikunta että he perustavat rekisteröidyn yhdistyksen, mutta Heepin fanit ovat näin tehneet.  Yhdistyksen toiminnasta tarkemmin täällä:

https://fi-fi.facebook.com/uriahheepfinland/

Uskomatonta mutta totta: vaikka diggailin Heepiä jo 1970-luvulla, jolloin heidän parhaat levynsä ilmestyivät, niin en ole vielä koskaan ollut heidän keikallaan. Vuoden 2018 Suomen kiertueella tarkoitus oli mennä, mutta sekin sitten jäi. No, nyt ensi viikolla (La 19.11.22) pääseen korjaamaan tämän puutteen, sillä hankin liput Turun Konserttitalon keikalle. Odotan tulevaa keikkaa suurella mielenkiinnolla!

Harri Huhtanen 2022       

Rough and Rowdy Ways, World Wide Tour 2021-2024 -osa 13

Dylanin Euroopankiertue näyttäisi nyt loppuneen. Kirjoitan “näyttäisi”, koska alunperin viimeinen keikka oli Glasgow’ssa (31.10.22), mutta sen jälkeenkin sovittiin lisäkeikkoja aivan viime tingassa. Dublinin keikan loppumisesta (7.11.22) on kulunut vasta vähän yli kaksi vuorokautta, joten teoriassa lisäkeikkoja voi vielä tulla. Veikkaisin kuitenkin että jos lisäkeikkoja tälle vuodelle vielä tulee tapahtuvat ne USA:ssa.  Jos siis Euroopankiertue 2022 on nyt päättynyt käsitti se yhteensä 29 keikkaa yhdeksässä eri maassa (Norja, Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Belgia, Hollanti, Iso Britannia ja Irlanti). Settilista pysyi vakiona lukuunottamatta Nottinghamin keikkaa (28.10.22) jolloin Dylan soitti ylimääräisenä kappaleena vastikään menehtyneen Jerry Lee Lewisin   kappaleen I Can’t Seem To Say Goodbye.    

Dylan on aina ollut “mysteerimies”. Hän ei pidä siitä, että häntä valokuvataan tai että yleisö taltioi hänen keikkojaan. Viime vuosiin saakka tämäntyyppisen fanituksen estäminen on ollut erittäin vaikeaa.  Vuoden 2022 kiertueella se näyttää kuitenkin onnistuneen ainakin valokuvauksen osalta, sillä Dylanin manageritoimisto on tehnyt sopimuksen erään firman kanssa, joka turvapussittaa yleisön kännykät. Olisin luullut että tämä olisi vähentänyt konserttilippujen myyntiä, mutta Dylanin maine ja karisma on niin suuri, että edes tällainen äärimmäinen toimenpide ei lippujen myyntiin näytä vaikuttaneen. Hieman yllättävää, mutta näin se vain on. Eräs Tukholman konserttiin osallistunut suomalainen kertoi että sisäänmennessä joutui samanlaiseen turvatarkastukseen kuin lentokentällä ja lisäksi kännykkä sinetöitiin pussiin jonka pystyi avaamaan vasta keikan jälkeen.  Aikaisempina vuosina netti on ollut pullollaan tuoreita Dylanin keikkakuvia. Nyt vuoden 2022 kuvia en löytänyt eli kännyköiden pussitus on tepsinyt. Jatkossa näemme siis Dylanista vain vanhoja livekuvia. Toisaalta hän on upporikas vanha mies, ei hänen tarvitsisi enää keikkailla, mutta hän haluaa edelleen jakaa laulunsa yleisönsä kanssa – mutta vain ne ja vain omilla tiukoilla ehdoillaan.          

Harri Huhtanen 2022

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 5

Soft Machine -osa 2

Soft Machine vuosimallia 2022: kuvassa vasemmalta oikealle Etheridge (kitara ja laulu), Marshall (rummut), Travis (saksofoni) ja Baker (basso).

Illan bändeistä Soft Machine oli vanhin. sillä se oli perustettu jo vuonna 1966! Alkuperäisessä kokoonpanossa soittivat legendaariset Robert Wyatt (rummut ja laulu), Kevin Ayers (basso ja laulu),  Daevid Allen (kitara) ja Mike Ratledge (kosketinsoittimet). Ensimmäisenä toimintavuotenaan bändi keikkaili enimmäkseen Lontoon underground -klubeissa. Seuraavana vuonna (1967) bändi pääsi tekemään demoja sekä keikkailemaan Keski- ja Etelä -Eurooppaan. Heistä tuli erityisen suosittuja Ranskassa.  Kolmantena toimintavuonna (1968) bändi pääsikin sitten todella kovaan seuraan eli kiertueelle Jimi Hendrixin Experiencen kanssa Amerikkaan.  Saman vuoden huhtikuussa he äänittivät New Yorkissa hienon debyyttialbuminsa. Tässä vaiheessa Allen oli pudonnut kokoonpanosta pois eli debyytillä kuullaan vain Wyattia, Ayersia ja Ratledgeä. Valitettavasti tästä legendaartisesta kokoonpanosta kukaan ei enää ollut mukana Helsingin Kulttuuritalolla marraskuussa 2022. Ayers jätti bändin aika pian debyyttialbumin julkaisun jälkeen, Wyatt puolestaan lähti bändistä 1971 ja Ratledge 1976. Enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti bändi toimi 1966-1978 jona aikana se julkaisi yhdeksän albumia. Sitten seurasi pitkä “sekavampi” jakso (1979-2014), jolloin bändi toimi usealla eri nimellä ja vaihtelevilla kokoonpanoilla.  Vanha nimi otettiin käyttöön vasta vuonna 2015. Alkuperäisen bändinimen käyttöönottoa perusteltiin sillä että kolme jäsenistä oli soittanut Soft Machinen riveissä ennen “nimirulettia”. Uuden perustajabändin jäsenet vuonna 2015 olivat  John Etheridge (kitara), John Marshall(rummut), Roy Babbington (basso) ja Theo Travis (saksofoni, kosketinsoittimet). Mashall oli pitkäikäisin jäsen, silllä hän oli tullut bändiin mukaan jo vuonna 1972, Babbington 1973 ja Etheridge 1975. Ainoa täysin uusi jäsen oli Travis. Tämä nykyinen kokoonpano tuntuu asettuneen aloilleen eli jonkinlainen harmonia on lopultakin saavutettu. Kuluneen seitsemän vuoden aikana ainoastaan bändin basisti on vaihtunut ja niinpä Kulttuuritalolla ei kuultu bassossa Babbintonia, vaan vuonna 2020 hänet korvannutta Fred Thelonious Bakeria.               

Text & Photo: Harri Huhtanen 2022