Alkuperäisellä Gatefold – vinyylilevyllä oli mukana myös Walesin kartta siten että Wales oli erotettu Iso Britannian yhteydestä. Tämä alkuperäinen albumi on nykyään kohtalaisen harvinainen.

Be Good to Yourself At Least Once A Day (1972) oli viimeinen klassisen Man– yhtyeen (1969-1976)   albumi joka minulta puuttui. Löysin sen uusintapainoksena taannoisella hesan matkallani Black and White  -levydivarista, josta olen kirjoittanut aikaisemmin toisessa viestiketjussa (Vinyl record shops in Finland).

Olen nyt kuunnellut levyn vasta kolme kertaa, mutta nyt jo uskallan sanoa että tämä on yksi Manin parhaista levyistä. Tämä albumi myös vahvistaa pikkuhiljaa minulle muodostuneen käsityksen siitä, että Manin luova nero ei ollutkaan Deke Leonard (k. 2017), vaan Micky Jones (k.2010), jonka käsialaa ovat bändin pitkät proge-biisit. Jossain englantilaisessa kirjoituksessa sanottiin, ettei Man soita progea, vaan ainoastaan jammailee. Minusta Mickyn kappaleet täyttävät progen määritelmän, mutta toisaalta onhan näissä biiseissä kieltämättä ripaus Allman Brothersia eli pitkiä, melodisia kitarajammailuja on tälläkin levyllä aika monta.

Deke Leonard ei ole mukana tällä levyllä ja siksi on helpompi hahmottaa se mitä jo aikaisempien levyjen kohdalla olin alkanut epäillä eli Deke suosii lyhyitä , aika usein country-henkisiä  biisejä kun taas Mickey on pitkien proge/psykedelia-henkisten biisien ja jamibiisien ystävä.

Tukholman matkalla ostin kaksi Deken soololevyä ja nämäkin vakuuttivat minut siitä, että Deken kappaleet eivät ole sitä miksi pidän Maniä ainutlaatuisena bändinä. Pohjimmiltaan Manin parhaiden biisien taustalla on aina Mickey, vaikka tekijöiksi olisi merkitty koko bändi tai Mickey ja Deke. Tässä arvioitavana oleva levy ja sitä seuraava Back Into The Future (1973) on tehty ilman Dekeä ja näillä levyillä Mickey pääsee todella loistamaan ja lisäksi tässä arvosteltava levy on harvinaisen tyylikäs eli ei yhtään täytekappaletta ja hieno saumaton kokonaisuus! Albumilla on ainostaan neljä kappaletta, joista jokainen kestää yli 7 minuuttia ja laulua albumilla on hyvin vähän, sillä proge-henkinen jammailu on pääosassa näillä biiseillä.                   

Harri Huhtanen 2023

Cherry Red Records julkaisi vuonna 2013 alkuperäisestä The Welsh Connetion -albumista laajennetun 2CD:n painoksen, jossa on yksi singlen B-puoli sekä elokuun 1976 konserttin Kaliforniassa.

Sanotaan että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Valitettavasti vain 1960- ja 1970-luvuilla brittimuusikoiden egot olivat niin suuria että aika monet todella hyvät bändit kokivat riitojen vuoksi turhan ennenaikaisen lopun. Vuoteen 1976 tultaessa Man oli  tehnyt rivakkaan tahtiin jo kymmenkunta toinen toistaan hienompaa studiolevyä, mutta sitten muusikoiden väliset riidat muuttuivat niin pahoiksi, että bändi katsoi parhaaksi hajota. Tilanne oli siinäkin mielessä erikoinen, että he olivat juuri solmineet suuren Amerikkalaisen MCA levy-yhtiön kanssa sopimuksen kolmesta studioalbumista. Ainoastaan The Welsh Connection (1976) julkaistiin.  MCA antoi armon käydä oikeudesta ja kun bändin jäsenet totesivat etteivät voisi toimittaa niitä kahta puuttuvaa studiolevyä niin MCA suostui sellaiseen poikkeusjärjestelyyn että riitti kun bändin viimeisestä kiertueesta julkaistaisiin live-albumi, jolla bändin ”velka” levy-yhtiölle sitten kuitattaisiin. Näin tapahtuikin seuraavana vuonna.

Hajoamisvaiheessa 1976 bändin jäsenet väittivät etteivät enää koskaan palaisi yhteen. Mutta: never say never again! Niin he vaan palasivat yhteen jo vuonna 1983. Mikään ei kuitenkaan ollut ennallaan, levytyssopimusta ei ollut, joten studiolevyjen sijaan fanit saivat tässä bändin uudessa vaiheessa vain satunnaisia live-albumeita. Vasta vuonna 1992 ilmestyi seuraava Manin studiolevy. Sen jälkeenkin julkaisutahti oli jotain aivan muuta kuin kultaisella 1970-luvulla. Onneksi Man jatkoi kuitenkin live-bändinä ja keikkailee vielä nykyään, tosin kovin harvakseltaan. Näistä 1990- ja 2000-luvun Man -asioista löytyy enemmän juttua tämän kategorian aikaisemmissa julkaisuissani.           

Harri Huhtanen 2023

Manin Kulttuuritalon konsertista on ehtinyt kulua vasta vähän yli kolme kuukautta ja haluaisin jo nyt kovasti päästä uudestaan heidän keikalleen, vaikkei  Kultturitalolla 2022 soittanutkaan kuin yksi bändin alkuperäisjäsen. 1970-luvun mestarit Micky Jones (k. 2010) ja Deke Leonard (k. 2017) eivät olleet enää sattuneista syistä mukana.  Niinpä alkuperäisen basistin Martin Acen Josh -poika  ja James Beck olivat Kulttuuritalolla mahdottoman tehtävän edessä eli heidän olisi pitänyt olla yhtä hyviä kuin Micky ja Deke olivat aikoinaan. Hyviä he olivat toki, mutta eivät yhtä hyviä. Niinpä olisi kiva jos joku olisi keksinyt aikakoneen, jolla pääsisi Manin Suomen keikoille vuoteen 1976, sillä juuri tuohon aikaan bändi oli parhaimmillaan.  Mutta kun sinne ei nyt pääse niin on pakko tyytyä näihin hienoihin 1970-luvun albumeihin, joilla voi kuulla miten tyylikkäästi Micky ja Deke aikoinaan soittivat.   

Minulla ei vielä ole kaikkia Manin albumeja, joten en voi vielä sanoa mikä niistä on paras, mutta ainakin nämä omistamiani levyt ovat lähes kautta linjan erittäin hienoa työtä! Näitä kuunnellessa tulee aina hyvälle tuulelle! Tänään olen kuunnellut ahkerasti vuoden 1974 Rhinos, Vinos + Lunatics (RVL) -albumia, jolla soittavat Mickyn ja Deken lisäksi  Malcolm Morley (kitara, kosketinsoittimet ja laulu),   Ken Whaley (basso) ja Terry Williams (rummut ja laulu).  Tämän albumin kohdalla sattui lisäksi sellainen harvinainen tapaus, että albumista kirjoitettu suomenkielinen Wikipedian artikkeli on laajempi kuin englanninkielinen. Yleensähän asia on toisinpäin eli englantilaiset kirjoittavat omista kulttibändeistään kilometrien pituisia fanitekstejä, joista suomalaiset sitten sorvaavat sellaisen karvalakki -version eli tekstit lyhenevät murto-osaan englanninkielisestä versiosta. Tavallaan ihmettelen miksi tämän levyn englanninkielinen artikkeli on niin tynkä, koska levy nousi aikanaan Englannin listalla sijaluvulle 24 ja bändillä on edelleen Englannissa tai oikeammin Walesissa paljon faneja.  

RVL-albumi on joka tapauksessa jälleen kerran upea näyttö siitä, mihin Man huippuaikoinaan pystyi. Ehkäpä poikkean tässä kohtaa normaalista linjastani ja annankin erään Allmusicin lukijan arvostella tämän levyn. Alla vapaamuotoinen suomennokseni Roxanne Walshin vuonna 2020 kirjoittamasta  tekstistä:

”Manin huippuhetki ja paras paketti heidän laulujaan. Paino tällä levyllä on nimenomaa laulujen kirjoittamisessa, sillä onhan bändi todistanut erinomaisen soittotaitonsa jo aikoja sitten. Albumin ykköspuoli sijoittuu jonnekin Steely Danin ekojen albumien ja Grateful Deadin Mars Hotel-aikakauden välimaastoon. Mickey ja Deke loistavat sekä soittajina että laulajina ykköspuolella.  Levyn kakkospuoli on enemmän jammailua, kuten yleensä Manin kohdalla. Tosin tällä kertaa myös pitkät kappaleeet ovat erittäin hienosti jäsenneltyjä ja sävellettyjä. ”  

 

Harri Huhtanen 2023