Hiljattain Turun levymessuilla löysin valtaosan minulta puuttuneista Heep-albumeista eli nyt pystyn muodostamaan kuvan koko Heepin lähes 60 vuotta jatkuneesta urasta ja levytuotannosta.

Tässä kirjoitussarjassa keskityn niiden Heep-levyjen arviointiin jotka eivät selvästikään ole klassisia Heep-levyjä. Conquest (1980)  on Heepin 13.studioalbumi. Siitä on kirjoitettu 13 arvostelua kuuluisalla Progarchives-sivustolla vaikka levy ei ole progea, vaan AOR-musiikkia.  Erikoisen levystä tekee se, ettei se kuulosta ollenkaan Uriah Heep -albumilta, vaan ikään kuin jonkun muun bändin levyltä. Mukana levyllä on kuitenkin alkuperäisjäsenet Mick Box  ja bändin alkuperäinen hittien kirjoittaja Ken Hensley . Erityisen vierauden tunteen takana on ehkä uusi laulaja John Sloman  joka valintaa Hensley vastusti. Alkuperäiseen Heep-soundiin tottuneille Slomanin laulu kuulostaa oudolta. Lisäksi levyllä yllättävän keskeisessä osassa on basisti Trevor Bolder, joka on säveltänyt peräti 4 albumin 8:sta kappaleesta. Progarchivesin 205 arviota antavat levylle keskiarvosanaksi alle 3 eli enemmistö sivustolle kirjoittaneista tai arvosanan jättäneistä pitää albumia huonona. Muutamassa arvostelussa tätä pidetään jopa Heepin huonoimpana albumina, mutta nyt kun olen kuunnellut albumin jo neljä kertaa en  hyväksy tuota väitettä. Minusta tämä ei myöskään ole alle 3 tähden levy, vaan pikemminkin se on lähempänä 4 tähteä, kunhan unohtaa sen että tämä on Heep-albumi. Jos ajattelee että tämä on vaikka X-bändin levy niin musiikki alkaa svengata paremmin. Sloman on hyvä laulaja ja Bolder erinomainen basisti. Musiikki ei vain ole klassista Heepiä, vaan selvää AOR-musiikkia. Parhaat kappaleet löytyvät B-puolen lopusta eli ne ovat Out On The Street (Hensley)   sekä erityisesti albumin päättävä It Ain’t Easy (Bolder) . En tiedä johtuiko Hensleyn lähtö bändistä tämän levyn jälkeen siitä, ettei Conquest ja sen edeltäjä Fallen Angel (1978)  enää kuulostanut ollenkaan klassiselta Heepiltä.

Harri Huhtanen 2026   

Olen päättänyt tutkia mitkä vuodet edustavat klassista Uriah Heepiä. Yksinkertainen, mutta ei välttämättä oikea vastaus voisi olla että ne levyt, joilla on mukana legendaarinen kolmikko Box-Hensley-Byron edustaa klassista Heepiä. Entuudestaan minulla oli bändin viisi ensimmäistä levyä vuosilta 1970-72 ja ne edustavat  mitä suurimmassa määrin klassista Heepiä. Mutta entä sen jälkeen?  Ainoa tapa selvittää asia on hankkia myöhempiä Heep- levyjä ja kuunnella ne tarkkaan. Niinpä ostin eilen turkulaisesta Alfa-levydivarista  kuusi vuoden 1972 jälkeen julkaistua Heep-LP:tä. Nämä kuusi on julkaistu vuosina 1974-83.

Tänään ehdin kuunnella vasta ensimmäisen niistä eli vuonna 1974 ilmestyneen Wonderworldin. LP:n A-puoli ei ole kovin hyvä, mutta musiikki paranee huomattavasti B-puolella ja lopussa kiitos seisoo!  Yhdeksäntenä kuultava päätöskappale Dreams on aivan fantastinen!  Maagista Heepiä!  Kuulostaa Hensleyn teokselta, mutta säveltäjiksi on merkitty myös Byron ja Box.  Dreamsin ainoa ongelma saattaa liittyä LP-formaattiin eli se on kestoltaan vain 6 minuuttia, vaikka se on lähtökohtaisesti Saliburyn veroinen teos, jota olisi pitänyt soittaa yli 20 minuuttia. Kokonaisuutena albumi edustaa hard rockia soft-elementeillä ryyditettynä, mutta Dreams poikkeaa tästä linjasta eli se edustaa paluuta alkuvuosien proge-sävytteisiin sävellyksiin ja bändi soittaa siinä todella hienosti ja kappaleen sovitus ovat kerrassaan upea!  Tässä vaiheessa sijoitan tämän kappaleen TOP10 Heep-kappaleiden listalle. Samalla julistan että vuoden 1974 Wonderworld edustaa myös klassista Heepiä, vaikka onkin julkaistu maagisen vuoden 1972 jälkeen.        

Harri Huhtanen 2026

Demons and Wizards (1972) ei ole Heepin paras levy. Tällä hetkellä minusta tuntuu että bändin kakkoslevy Salisbury (1971)  on bändin paras levy. Se on mestariteos. Loistava aloitus ja loistava lopetus!  Jo alkuperäinen, hieman alle 40 minuutin kestoinen LP on erinomainen, mutta BMG:n  kahden CD:n julkaisu on vielä astetta parempi. CD2:lla on jälleen musiikkia 70 minuuttia, mukana kaksi erinomaista alkuperäiseltä albumilta poisjätettyä kappaletta sekä vaihtoehtoiset, pidemmät versiot alkuperäisen albumin kuudesta kappaleesta. Kirsikkana kakun päällä on CD2:n loppuun liitetty live-versio hienosta nimikappaleesta Saliburysta.

Hämästyttävää on se, ettei Salisbury vuonna 1971 noussut ollenkaan UK-listalle!  Joku on joskus sanonut ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Tässä vaiheessa Uriah  Heep oli rankasti aliarvostettu kotimaassaan. Myös USA:n sijoitus oli erittäin vaatimaton. Mutta: yllätys, yllätys, suomalaiset tajusivat miten hyvä Salisbury oli eli suomalaisen Wikipedia -sivuston mukaan tämä Heepin kakkosalbumi nousi ykköseksi Suomessa. Tosin UK Wikipedia-sivuston mukaan se olikin vain sijaluvulla 3.  Ei ole väliä kumpi sivusto on oikeassa, sillä molempien mukaan Heepin Salisburyn paras listasijoitus maailmassa oli juuri Suomessa! Täällä tajuttiin hyvän päälle jo silloin kuin muualla ei vielä oltu herätty.      

Albumin kansikuvassa on pansarivaunu. USA:ssa tällaista kuvaa ei hyväksytty, vaan siellä albumi julkaistiin merkillisellä Alien-kuvalla. En ymmärrä miksi se olisi ollut ”rauhanomaisempi”.  Itse ajattelin aikaisemmin, että pansarivaunu viittasi johonkin taisteluun, mutta Englannin maaperällähän ei käyty maataisteluita II mailmansodassa, joten historiallisesta tapahtumasta ei voi olla kyse.  BMG:n tekstivihkossa bändin jäsenet kertovat mistä kuvassa on kyse. Se on sisäpiirivitsi, jonka kertominen tässä veisi liikaa tilaa eli ostakaa BMG:n 2CD:n julkaisu ja lukekaa sieltä. Se on hauska tarina.

Harri Huhtanen 2026

Vuonna 1972 ilmestynyt Demons and Wizards oli Uriah Heepin läpimurtolevy kansainvälisesti. Tosin ainoastaan Suomessa se nousi listaykköseksi ja oli Suomessa listan kärjessä peräti 14 viikkoa eli ehkä tämä on osasyy siihen miksi Heep on konsertoinut Suomessa jo yli 100 kertaa. Täällä riittää faneja edelleen 2000-luvullakin, vaikka vaihtuvat musiikkitrendit ovat ajaneet Heepin yli ja ohi jo lukuisia kertoja. Heep on edelleen aitoa rokkia ja siksi sillä on edelleen uskollinen kuulijakunta.

Suomalaisessa Wikipediassa väitetään että Demons olisi Heepin paras levy. Minuun alkuperäisversio ei aikaisemmin tehnyt vaikutusta eikä tee edelleenkään. Vuoden 2017 BMG -julkaisun tekstivihkossa bändin jäsenet korostavat vuolaasti sitä, että tällä levyllä Heep oli parhaimmillaan bändinä eli ei ollut vielä mitään kiistoja eikä egojen yhteentörmäyksiä, vaan kaikki puhalsivat yhteen hiileen ja pyrkivät bändinä parhaaseen lopputulokseen. Lisäksi Box ja Hensley  korostavat että heillä oli erittäin hauskaa tämän levyn äänityssessioissa. Minusta nämä väitteet eivät realisoidu kunnolla alkuperäisellä vuoden 1972 LP:llä, joka on tyypilliseen tapaan kestoltaan vain 40 minuuttia. Onneksi 1990-luvulla löydettiin alkuperäisten masternauhojen kääntöpuolelta peräti 76 minuuttia julkaisematonta materiaalia. Vaihtoehtoisia ottoja kaikista albumin kappaleista sekä kappaleita, joita ei julkaistu vuoden 1972 albumilla. Nämä ovat siis BMG:n vuoden 2017 CD2:lla.

Koen tällaista niin harvoin, että tästä on pakko kirjoittaa. Minusta CD2 on jopa parempi kuin alkuperäinen vinyylijulkaisu! Vaihtoehtoiset otokset ovat pidempiä kuin julkaistut ja musiikillisesti parempia. Lisäksi bändi soittaa intensiivisemmin ja tuo heidän kehumansa yhteissoitto kuulostaa myös paljon paremmalta. Lisäksi kappalejärjestys on minusta paljon toimivampi kuin alkuperäisellä julkaisulla. Jättihitti Easy Livin’ potkaisee hienosti vaihtoehtoisen albumin käyntiin, alkuperäisellä levyllähän se oli minulle käsittämättömästä syystä vasta kappale nro 3.

BMG:n julkaisu on minusta uusi taideteos eli kun nostan sen myöhemmin TOP10 listalleni niin luokittelen sen eri levyksi kuin alkuperäisen LP:n koska kokonaisuus on niin erilainen. CD2:n kappaleet eivät ole mitään täytekappaleita, vaan useammassa tapauksessa parempia versioita kuin ne jotka päätyivät vuonna 1972 julkaistulle levylle.        

Harri Huhtanen 2026

Vuoden 1971 klassinen Uriah Heep. Kuvassa (ylhäältä alas): Mick Box (kitara), Paul Newton (basso), Ken Hensley (kostetinsoittimet), Ian Clark (rummut) ja David Byron (laulu).

Vaikka Uriah Heep  on toiminut jo 57 vuotta ja julkaissut 25 studioalbumia sekä ison joukon live-tallenteita on Heepin ydintuotanto syntynyt hämmästyttävän lyhyen ajan kuluessa eli vuosina 1969-1972 jolloin bändi julkaisi viisi ensimmäistä, nyt jo legendaarista albumiaan. Ne ovat nämä:

1 Very ’eavy… very ’umble (1970)

2 Salisbury (1971)

3 Look at Yourself (1971)

4 Demons and Wizards (1972)

5 The Magician’s Birthday (1972)

Turun 2026 konsertin innoittama hankin BMG -yhtiön vuosina 2016-17 julkaisemat laajennetut ja remasteroidut painokset albumeista 1,2,4 ja 5. Olisin hankkinut myös Look at Yourselfin laajennetun painoksen, mutta ostohetkellä se ei ollut Äx:ssä saatavilla. Nämä neljä uutta painosta ovat kuitenkin muuttaneet käsitykseni bändistä, sillä kun alkuperäiset albumit olivat LP:eitä ei niille ole aikanaan voinut tallentaa kuin alle 40 minuuttia musiikkia äänenlaadun kärsimättä. Näillä vuosien 2016-17 painoksilla musiikkia on yli 100 minuuttia kullakin ja vaihtoehtoinen materiaali on tyylikkäästi tallennettu  jälkimmäiselle CD:lle.  CD1 sisältää näissä BMG-julkaisuissa aina alkuperäisen remasteroidun albumin ja CD2:lla on sitten yli 70 minuuttia vaihtoehtoisia ottoja sekä kappaleita jotka eivät  ole mahtuneet alkuperäiselle LP:lle.  Monesti tämäntyyppisissä julkaisuissa bonus-kappaleet eivät tuo lisäarvoa alkuperäiseslle albumille, mutta näiden klassisten Heep-albumien kohdalla on toisin, sillä myös lisämateriaali on harvinaisen korkeatasoista sekä musiikilliselta laadultaan että äänentoistollisesti.  

Nuoruudessani näiden legendaaristen heavy-rock bändien järjestys minun arvoasteikossani oli tämä: Led Zeppelin, Deep Purple, Black Sabbath, Uriah Heep. Nyt se on muuttunut näin: Led Zeppelin, Uriah Heep, Black Sabbath, Deep Purple. Mutta siis mahtavia bändejä nämä kaikki neljä ovat eli klassisten levyjen osalta erot eivät ole kovin suuria. Yhteinen nimittäjä on se ,että nämä kaikki bändit julkaisivat parhaat albuminsa 1970-luvun alkupuolella.         

Harri Huhtanen 2026

Kosketinsoittimissa taituroi Phil Lanzon (bändissä mukana vuodesta 1986 lähtien).

Oli sen verran hieno tuo Heepin Turun keikka että olen uudestaan ottanut intensiiviseen kuunteluun bändin vuosien 1970-73 klassiset albumit ja täytyy sanoa että ne ovat parempia kuin muistinkaan!  Heepin parhaat hitit ovat todella hienoja!  Vetävät vertoja Paranoidille ja muille Black Sabbathin hiteille.  Uriah Heep on vuonna 2026 vahvasti aliarvostettu bändi!  Ozzy Osbornen valitettavan poismenon vuoksi Black Sabbath on se bändi josta kaikki rockmediat nyt rummuttavat, mutta Uriah Heep oli aikanaan yhtä merkittävä bändi ja toivottavasti se tulevaisuudessa huomataan.   

Text & Photo: Harri Huhtanen 2026       

Kitaristi Sam Wood ja laulaja Bernie Shaw nauttivat täysin rinnoin Logomon keikasta!

Vain pari päivää ennnen Heepin Suomenkiertueen alkua tuli tieto, että bändin ainoa alkuperäisjäsen Mick Box on sairastunut eikä pääse ensimmäisille keikoille. Aluksi tämä huolestutti minua. Tuollaisen uutisen jälkeen maalikko kysyy helposti itseltään: ”olenko nyt siis menossa katsomaan tribuuttiyhtyeen keikkaa?” No, Uriah Heepin uraa paremmin tuntevat eivät varmaan olleet huolissaan, sillä vuodesta 1986 lähtien eli 40 vuoden ajan yhtyeen päävokalisti on ollut Bernie Shaw ja kosketinsoittajana on toiminut yhtä kauan Phil Lanzon.  Tämä kaksikko hoitaa Uriah Heepin legendaariset vuosien 1970-73 klassikkobiisit satojen keikkojen tuomalla ammattitaidolla. Kysymys kääntyikin näin: olisiko muutaman päivän varoitusajalla bändiin kutsuttu nuori heavy-kitaristi Sam Wood  riittävän hyvä ja istuisiko hänen soittonsa muun bändin vuosikymmenien aikana muodostuneeseen soundiin?  Ehdin ennen keikkaa lukea nettiuutisen jonka mukaan Wood ei kutsun saadessaan edes tuntenut kaikkia settilistan kappaleita! Mutta huoli oli turha. Wood ei soittanut samoin kuin mitä Box soittaa alkuvuosien levyillä, mutta hän soitti erittäin hyvin ja vaikka hänen soittonsa oli kallellaan  1980-luvun ”tiluttelu -heviin” niin yllättävän hyvin se kuitenkin istui kokonaisuuteen. Shaw oli koko keikan ajan erittäin energinen ja hänen vuorovaikutuksensa Woodin  ja koko bändin kanssa toimi erittäin hienosti. Yleisössä oli niin paljon aitoja Heep-faneja että etukatsomo ponnahti penkeiltään seisomaan heti keikan alussa ja tämä vain lisäsi Shawin energisyyttä.  Eli ei se ollut tribuuttibändi, vaan ihan aito Uriah Heep! Hieno keikka!  Tarkempi analyysi myöhemmin, koska jo tänään minulla on vuorossa UK Pink Floyd Experiencen keikka Turun Konserttitalossa.     

Text & Photo: Harri Huhtanen 2026       

Huomenna se sitten tapahtuu: ensimmäinen Uriah Heep -keikkani! Loppuvuoden 2022 Uriah Heep -kiertue valitettavasti peruuntui keikkajärjestäjän konkurssin vuoksi. Nytkin on sikäli epäonnea matkassa että juuri ennen tämän vuoden kiertueen alkua tuli ilmoitus siitä, ettei bändin ainoa alkuperäisjäsen Mick Box  pääsekään Suomeen terveysongelman vuoksi. Ilmoituksessa annettiin kuitenkin ymmärtää että jossain vaiheessa kiertuetta Mick palaisi keikoille. Tuskin häntä kuitenkaan huomenna Turun Logomossa näemme. Onneksi bändin viidestä soittajasta kaksi on ollut mukana jo 1980-luvulta lähtien joten vaikka Box on poissa on silti lupa odottaa hyvää konserttia huomiselle. Alla bändin nykyinen kokoonpano:

Phil Lanzon – kosketinsoittimet ja taustalaulu (1986- )

Bernie Shaw – päävokalisti (1986 – )

Russell Gilbrook – rummut (2007- )

Dave Rimmer – basso (2013 – )

Sam Wood  – kitarat, tuuraa Mick Boxia

Harri Huhtanen 2026

Päivitys Tiistaina 15.11.2022.

Tänään tuli tekstiviestinä jo ennakkoon vähän pelkäämäni ilmoitus Lippu.fistä. Uriah Heepin Turun keikka on peruutettu keikanjärjestäjä RH Entertainmentin konkurssin vuoksi! Miksi minulle aina Heepin kohdalla käy näin? Alla saamani tekstiviesti: ”Hyvä asiakas, Uriah Heep 19.11. Turun konserttitalossa on peruutettu järjestäjän konkurssin takia. Lippujen palautuksien käsittely on tällä hetkellä konkurssipesänhoitajalla kesken. Odotamme lisätietoja asiasta ja tiedotamme lipun ostaneita asiakkaita, kun asiat selkiytyvät.”

Oletan että samalla peruuntuivat myös Helsingin ja Oulun keikat. No, ehkä sitten ensi vuonna paremmalla onnella, sillä viime vuosina Heep on konsertoinut Suomessa käytännössä (lähes) joka vuosi.

Kuten kuvasta näette, Heepin miehet nauttivat keikkailusta vielä 50 vuoden jälkeenkin!

En tiedä ainuttakaan ulkomaista bändiä, joka olisi keikkaillut yhtä ahkerasti Suomessa kuin nyt jo 52 vuotta toiminut englantilainen Uriah Heep. Tätä kirjoittaessani bändi on tehnyt Suomessa jo 113 keikkaa! Iron Maidenit ja monet muut ahkerasti Suomessa käyvät bändit jäävät tästä luvusta jälkeen huikeasti. Uriah Heepin Suomeen “siirtyminen” on kuitenkin varsin uusi ilmiö, sillä erityisesti 1970-luvulla bändi teki Suomessa vain muutamia keikkoja. Keikkatahti Suomessa kiihtyi vasta 2000-luvulle tultaessa. Erityisen ahkerasti bändi on tehnyt keikkoja Suomessa vuosina 2018-2022, siitäkin huolimatta että kaksi vuotta tuosta ajasta oli Korona-aikaa, jolloin keikkoja ei käytännössä voinut tehdä.  Laskin että vuosina 2018-2022 bändi on tehnyt jo 35 Suomen keikkaa ja lisäksi loppuvuodelle on tulossa vielä keikat Helsingissä, Ikaalisissa, Turussa (19.11.22) ja Oulussa eli jos nämä toteutuvat on Heepin Suomen keikkasaldo vuoden lopussa jo 117 keikkaa!

Vaikka Suomi on siis viime vuosina ollut Heepille “rakas” ei pidä luulla, että he muun osan vuotta lepäisivät laakereillaan. Bändi keikkailee edelleen ahkerasti ympäri Eurooppaa eli yli 50-vuotisen uran aikana heille on kertynyt tuhansia keikkoja. Näitä ja muitakin Heepiin liityivät asioita voitte tarkastella täällä:

http://www.uriah-heep.com/2020Site/Index.html  

Suomen keikoista löytyy tietoja Tapio Minkkisen erinomaisen Heep -sivuston uudesta versiosta (vanhan version päivitykset loppuivat vuoteen 2016):

https://www.heepfiles.net/fin/index.htm

Harvalla bändillä on Suomessa niin suuri / innokas fanikunta että he perustavat rekisteröidyn yhdistyksen, mutta Heepin fanit ovat näin tehneet.  Yhdistyksen toiminnasta tarkemmin täällä:

https://fi-fi.facebook.com/uriahheepfinland/

Uskomatonta mutta totta: vaikka diggailin Heepiä jo 1970-luvulla, jolloin heidän parhaat levynsä ilmestyivät, niin en ole vielä koskaan ollut heidän keikallaan. Vuoden 2018 Suomen kiertueella tarkoitus oli mennä, mutta sekin sitten jäi. No, nyt ensi viikolla (La 19.11.22) pääseen korjaamaan tämän puutteen, sillä hankin liput Turun Konserttitalon keikalle. Odotan tulevaa keikkaa suurella mielenkiinnolla!

Harri Huhtanen 2022