“Monet sortuvat elontiellä” – taitaa olla fraasi jostain iskelmästä, mutta en nyt kuolemaksenikaan muista mistä laulusta tuo säe on peräisin.  Väite pitää kuitenkin edelleen paikkansa kansainvälisessä musiikkibisneksessä. Muutamat artistit nousevat pikavauhtia ryysyistä rikkauksiin, mutta yli 90% ei nouse rikkauksiin, vaan joutuu tyytymään paikallispubeissa soittamiseen tai jopa siihen että soittaa vain treenikämpällä kavereilleen.  

Englannista Punkin jälkeen 1980-luvun alussa alkunsa saanut UUSI AALTO tuotti satoja bändejä, joista monet tekivät selvästi ja ainoastaan poppia ja osa jotain ihan muuta (esimerkiksi Joy Division). Musiikillisen sisällön vaihdellessa kovin paljon suuntauksesta voidaan kuitenkin erottaa joitain näitä kaikkia bändejä yhdistäviä tekijöitä. Yksi niistä oli syntikkojen käyttö ja se johtui varmaankin trendin lisäksi siitä että syntikkojen hinnat olivat laskeneet niin paljon 1970-luvun jälkeen että jopa aloittelevilla bändeillä oli varaa niitä hankkia.

Monet tunnetutkin 1960- ja 1970-luvun artistit olivat 1980-luvulla hätää kärsimässä kun kaikki trenditietoiset tuottajat vaativat että levyllä piti olla syntikoita ja rumpukoneita. Nämä artistit olivat tottuneet siihen että rumpuja soittaa rumpali ja bassoa basisti ja kitaraa kitaristi!  Eivät he voineet ymmärtää miten koneet voisivat korvata tämän pyhän “kolmiyhteyden”. 

Tätä ongelmaa ei ollut 1980-luvun alun nuorilla, jotka eivät olleet soittaneet vielä 1970-luvulla rokkia tai poppia. He omaksuivat sujuvasti uuden trendin vaatimukset.  Heille syntikat ja rumpukoneet olivat luonnollinen tapa tehdä musiikkia. Ja kun jokin on luonnollista eikä pakotettua niin silloin voi syntyä jotain hienoa! 

1980-luvun alussa uuden aallon myötä levyttämään päässeistä bändeistä vain kourallinen on selvinnyt tähän päivään (2021) saakka. Yllättävää kyllä ne bändit jotka parhaiten myivät eivät ole enää mukana tuossa selviyneiden ryhmässä. Olen aikaisemmin kirjoittanut täällä, että Depeche Mode  on yksi niistä bändeistä, joka on suosittu edelleen, 40 vuotta myöhemmin!  Selviytyjien ryhmään kuuluu myös vuonna 1981 perustettu syntikkaduo Pet Shop Boys (PSB). Tosin heidänkään suosionsa ei tullut hetkessä, vaan vasta 5 vuotta bändin perustamisen jälkeen.  PSB keikkailee edelleen suurissa paikoissa ja levytkin myyvät jopa 40 vuoden uran jälkeen edelleen hyvin. Wikipedian mukaan bändin levyjä on myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta ja nykyajan mittapuulla se on erinomainen suoritus. Nykyäänhän edes parhaat bändit eivät välttämättä saavuta fyysisten levyjen myynnistä miljoonan rajapyykkiä, joka vielä 1980-luvulla, ennen nettiä, meni helposti rikki.

Miksi juuri tässä hetkessä kirjoitan PSB:stä? Se johtuu yli 30 vuotta “kadoksissa” olleesta rockelokuvasta (sanon nyt rock, koska se on kaikkea muuta kuin pop ja muutenkin vihaan pop -termiä), joka nyt Vappuna 2021 ilmestyi YLE teemalle ja jatkaa “elämäänsä” YLE Areenassa. En tiedä miten pitkään, mutta on se edelleen siellä eli käykää katsomassa kun se vielä on katsottavissa. Elokuva It Couldn’t Happen Here (1988) ei menestynyt aikanaan ja  siksi siitä julkaistu VHS-kasetti taitaa nykyään olla pieni harvinaisuus. Vasta Korona-vuonna 2020 bändi salli sen, että elokuva julkaistiin ajanmukaisena 4K -versiona DVD:llä ja Blu-Ray -levyillä.  Historian harrastajana olen aina innoissani kun “löydetään” jotain jota ei omana aikanaan koettu merkittävksi, mutta sitten jälkikatsannossa kylläkin.  Löysin muutaman 1980-luvulla kirjoitetun arvostelun elokuvasta ja ne olivat aika tylyjä ja varmaan tämä osaltaan vaikutti siihen, että elokuva ei menestynyt.  Olen nyt katsonut elokuvan jo kolme kertaa ja täytyy myöntää että kerta kerran jälkeen alan pitää siitä entistä enemmän.  Yleensä rockelokuvat ovat pahasti epäonnistuneita, mutta minusta on alkanut tuntua että tässä elokuvassa on tehty jotain oikein eli näennäisestä sekavuudestaan huolimatta elokuva tekee oikeutta PSB: lle, joka monen mielestä on pelkkä pop-bändi, mutta jotenkin tässä elokuvassa on tavoitettu myös se PSB:n syvempi puoli.     

Harri Huhtanen 2021