Alkukesän Tukholman matkalla löysin paikallisista levydivareista monia minulta puuttuneita Man– ja Mike Oldfield -albumeja alkuperäisinä vinyylipainoksina. Manin kolmannen samannimisen vuonna 1971 julkaistun levyn orginaalia vinyylipainosta en ollut nähnyt missään Suomen divarissa, joten kun se sitten tuli vastaan tukholmalaisessa divarissa ja kun kannet ja levykin vaikutti hyväkuntoiselta ostin sen vaikka hinta oli aika kova. Sanotaanko niin etten muista koska olisin viimeksi maksanut yhtä paljon vinyylilevystä. Albumin kansitaide oli kuitenkin niin hieno että odotukseni levyn suhteen olivat erittäin korkealla.

Kotona Turussa sitten laitoin levyn soimaan ja 1-puolen kaksi ensimmäistä kappaletta olivat pettymyksiä, samoin 2-puolen ensimmäinen kappale. Sen sijaan 1-puolen viimeinen kappale Would The Christians Wait Five Minutes? The Lions Are Having A Draw (12:52) sekä 2-puolen jälkimmäinen kappale Alchemist (20:41)  osoittautuivat upeiksi progekappeleiksi ja pelastivat kalliilla ostamani levyn!  Ne myös vakuuttivat minut entistä enemmän siitä mitä olen aikaisemmin kirjoittanut bändin johtohahmojen Leonardin ja Jonesin eroista säveltäjinä. Leonard on enemmän kallellaan countryyn ja rock’n’rolliin kuin Jones, joka taas pitää kokeiluista ja on enemmän progehenkinen.

On totta että nämä kaksi manitsemaani Jonesin progekappaletta ovat aivan varmaan saaneet vaikutteita Pink Floydin samanaikaisista kokeiluista, mutta kyse on vain tyylin jonkinasteisesta jäljittelystä mitään muuta yhtäläisyyttä näillä kappaleilla ei ole Pink Floydin kappaleisiin. Jos albumin muut kappaleet olisivat noudatelleet samaa tyyliä niin tämä olisi heittämällä viiden tähden levy, mutta valitettavasti Leonardin country- ja rock’n’roll pläjäykset tekevät tästä levystä tyylillisesti kovin epäyhtenäisen ja siksi viittä tähteä on mahdoton antaa. Jonesin pitkät proge-kappaleet ovat kuitenkin niin hienoja että mainitsemistani puutteistaan huolimatta tämä on hyvä levy.

Hyvä levy! ****               

Harri Huhtanen 2023              

Tämän upean 2LP:n hankin vasta kesällä 2023 Tukholmasta.  Odotukseni tältä levyltä olivat aikaisemmin lukemieni arvostelujen perusteella suuret. Niinpä Ykkösalbumin A-puoli yllätti minut negatiivisesti eli se ei kuulostanut kovin hyvältä. Back In The Future (BITF) on keväällä ja kesällä 1973 äänitetty albumi, jonka ykköslevy on tehty studiossa ja kakkoslevy perustuu kesäkuussa Lontoon Roundhousessa äänitettyyn keikkaan.  Onneksi ykkösalbumin B-puoli olikin sitten jo huomattavasti parempi ja todellinen ”ilotulitus” alkoi kakkoslevyllä, jolla Mickey Jones  ja koko muu bändi esittelivät tyylikkäästi sitä, miten hieno heidän live-soundinsa oli tuohon aikaan!  Upeinta näissä biiseissä on se, etteivät ne ole pelkkää kitaratiluttelua, vaan mukana on hienoja psykedeelisiä osuuksia ja kappaleet ovat niin pitkiä (kakkoslevyllä 19 ja 21 minuuttia), että helposti nämä live-biisit voisi luokitella progemusiikiksi, vaikka ovatkin äärimmäisen melodisia.  

En vielä sano, että tämä on MAN:in paras levy, mutta kärkeen tämä joka tapauksessa nousee heittämällä. Ilman ykkösalbumin A-puolta tämä voisi olla jopa mestariteos.  

Lähes klassikko! ****½   

Harri Huhtanen 2023

Tukholman levydivareista suurin osa sijaitsee Sankt Eriksgatanin varrella. Tämän pitkän kadun pohjoispäässä on kaksi tällaista hypermodernia, erikoista asuintaloa. Muutoin Sankt Eriksgatanin varren talot ovat peräisin 1900-luvun alkupuolelta.

Avaan jälleen yhden viestiketjun, joka jää kesken. Mutta niinhän se elämässä menee ja pitääkin mennä että kaikki pohjimmiltaan jää kesken. Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Mutta filosofiasta takaisin reaalimaailman juttuihin.

Loppuvuoden 2022 Progefestin yksi lopputulos oli se, että aloin uudestaan – vuosikymmenien tauon jälkeen – diggailla Walesilaista MAN-yhtyettä. Olin toki ostanut yli puolet heidän kultakauden levyistään jo 1980-luvulla, mutta monta tämän kauden levyistä puuttui edelleen kokoelmastani, joten en voinut vielä kirjoittaa mikä on minusta Manin paras tai toiseksi paras levy jne.

Tein toukokuun lopussa 2023 viikon matkan Tukholmaan. Pääasiallinen syy oli Peter Gabrielin ensimmäinen kiertue vuoden 2014 jälkeen, mutta toinen painava syy hakeutua Tukholmaan oli se, ettei Suomen divareista löytynyt minulta edelleen puuttuvia Man-levyjä.  

Tukholman Sergels Torgilta on parin kilometrin matka Vasastadenin läpi kulkevalle Sankt Eriksgatanille.  Tämä Eriksgatan on alueen pitkä valtakatu, jonka varrella ja lähistöllä on Tukholman levydivarien keskittymä eli peräti 10 levydivaria!  En ehtinyt / jaksanut vierailla kaikissa niissä, mutta useammassa kuitenkin ja lopputulos oli miellyttävä eli löysin yhtä lukuunottamatta kaikki minulta puuttuvat Manin kultakauden albumit. Sitten kun löydän vielä sen yhden, niin voin tosimielellä alkaa kirjoittaa arvosteluja tähän uuteen viestiketjuun. Mutta Suomen ”kolmelle” Man-fanille varoitus: kovin nopeasti tähän viestiketjuun ei uusia juttuja ole luvassa.

Sitten vielä pieni kertaus kultakauden Manin perustiedoista. Bändi oli koossa vuosina 1968-1976 ja julkaisi levyjä vuosina 1969-1977. Eli viimeinen levy ilmestyi bändin hajoamisen jälkeen. Virallisia studio + live-albumeja bändi julkaisi mainittuina vuosina 12 kappaletta. Lisäksi ilmestyi 2 levyä, joilla oli myös muita esiintyjiä. Niitä en pyri etsimään, mutta jos niitä jossain näen (tuskin Suomessa) niin toki ostan nekin kokoelmaani. Vaikka kultakauden Man toimi vain 8 vuotta ehti bändin kokoonpano vaihtua peräti 13 kertaa. Bändin dynamo ja ”sielu” oli vuonna 2010 kuollut kitaristi-säveltäjä  Mickey Jones, joka oli mukana koko kultakauden ajan. Toinen merkittävä hahmo bändissä oli vuonna 2017 kuollut kitaristi-säveltäjä Deke Leonard, joka tosin viritteli osan ajasta soolouraansa, joten hän ei ole mukana kaikilla Manin kultakauden levyillä.   

Harri Huhtanen 2023