1960-luvulla Englannissa näki seinissä graffiteja, joissa luki: ”Clapton on Jumala”!   Eric Clapton aloitti valkoisena blues-muusikkona, mutta päätyi 1960-luvun lopussa superbändiin nimeltä CREAM. Bändissä soittivat Claptonin lisäksi rumpali Ginger Baker ja basisti Jack Bruce. Kaikki kolme olivat siihen aikaan alansa ehdottomia huippuja. Suurten egojen törmäilystä ja salamoinnista syntyi muutaman vuoden ajan intohimoista Cream -musiikkia, jossa jokainen kolmesta soittajasta yritti olla suurin ja paras.  Claptonin Creamin keikoilla soittamat huikeat soolot tekivät hänestä 1960-luvun nuorison silmissä ja korvissa Hendrixin veroisen rock-jumalan.

1970-luvulla Claptonilla – kuten niin monella hänen kollegallaankin – oli paheneva päihdeongelma. 1980-luvulla hän ryhdistäytyi, leikkasi hiuksensa ja laittoi puvun päälleen, kuten ajan henkeen kuului. Tuohon aikaa Clapton ei enää ollut rock-Jumala, vaan joidenkin mielestä tylsä aikuisrokin edustaja.

Vaikka minulla on noin 20 Eric Claptonin levyä, täytyy myöntää ,että minunkin kiinnostukseni häneen hiipui jo 1980-luvulla. Eric on kuitenkin kuin Dylan eli pitkäjännitteinen ja sinnikäs ja siksi ”eksyneet lampaat” voivat löytää hänet uudestaan.

Eric Clapton täytti hiljattain 70 vuotta ja tapahtuman kunniaksi hän antoi konsertin Lontoon ehkä kuuluisimmassa konserttitalossa eli Albert Hallissa.  Viime vuonna (2016) tämä juhlakonsertti nähtiin myös Suomen TV:ssä. Äänitin sen Topfieldilläni. Katselin puolihuolimattomasti ja unohdin eli konsertti ei pintapuolisessa kuuntelussa aluksi tehnyt minuun mitään vaikutusta. Sitten kuuntelin konsertin parin kuukauden kuluttua uudestaan ja aloin innostua. Seuraavalla viikolla kuuntelin jälleen konsertin ja sitä seuraavalla viikolla ja niin edespäin. Koko ajan löysin uusia hienoja juttuja. Aloin ymmärtää että Clapton ”Really Is  God”!  Hänen suuruutensa on nykyään minimalismissa, siinä on samanlaista voimaa kuin mitä oli hänen edesmenneen sydänystävänsä J.J.Calen soitossa.

Eric Clapton ei hypi ympäri lavaa kuin vieteriukko. Hän syö ja elää terveellisesti ja täytyy sanoa että 70-vuotiaana hän näyttää 10-20 vuotta kalenteri-ikäänsä nuoremmalta eli oletan hänellä olevan vielä paljon soittovuosia jäljellä.  Ericin soitto on nykyään erittäin vähäeleistä, mutta ah, niin täydellistä!  Jokainen sointu, jokainen kitaran kielen näpäytys menee juuri niin kuin sen pitääkin ja silti siten ettei kukaan sitä voi matkia, koska Claptonin kitaransoitto on aina UNIIKKIA. Se on taidetta. Se on täydellistä!

Harri Huhtanen  2017