Lontoo oli Euroopan ja ehkä koko maailman popkulttuurin kiistaton keskus vuonna 1966!  Alla kuva kesäkuulta 1966.

27.5.1966 Lontoo  CD#30  60:00 ja CD#31 55:45, Stereo-äänite

Setti.  Kaikki 15 kappaletta ovat mukana myös tämän toisen Lontoon konsertin äänitteillä.

Äänite 5-/5.  CBS äänitti myös tämän jälkimmäisen Royal Albert Hallin konsertin suunniteltua live-levyä silmälläpitäen, kyseessä on siis korkeatasoinen stereo-äänite.  Akustisen setin osalta tässä melko pitkälle pätee se mitä kirjoitin 26.5.66 äänitteestä. Edellisestä illasta äänite on parantunut erityisesti sähköisen setin osalta. Sähköisen setin alussa on toki hienoista ”sameutta”, mutta soittimien separaatio ja kokonaissoundi paranee setin edetessä.

Esitys 4½ / 5.  Pidän enemmän tästä jälkimmäisestä RAH -konsertista siksi että nyt sähköinen setti on parempi kuin edellisenä iltana. Bändi soittaa hienosti yhteen ja lopussa kuullaan peräti 9 minuutin versio Rolling Stonesta.

Hajahuomioita. Tässä kiertueen päätöskonsertissa Dylan on epätavallisen puhelias ja tämä osaltaan lisää konsertin kestoaikaa normaalista 90 minuutista peräti 115 minuuttiin!  Visionin alussa Dylan pitää pitkän puolustuspuheen jossa hän toteaa, ettei kyseessä ole huumelaulu, koska ”I don’t write Drug songs”. Seuraava puolustuspuhe kuullaan sähköisen setin alkupuolella I Don’t Believen alussa. Tällä kertaa Dylanin tarinaa riittää yli 4 minuutin ajaksi! Dylan toteaa aluksi että he ovat esittäneet näitä lauluja syksystä 1965 lähtien. Lisäksi hän toteaa ymmärtävänsä että uudet laulut ovat äänekkäitä, mutta että kyseessä onkin amerikkalainen rock -musiikki ja että hänen folk-kautensa  vain sattui tulemaan ”väliin”. Tom Thumbissa Dylan toteaa: ”It means nothing” ja lisäksi ”I’m the last person to explain”. Konsertin loppua kohden Dylan heittäytyy poikkeuksellisen vuolaasti  kehumaan yleisöään: ”You people are wonderful”…”You’re just marvellous”…”I’ll trade places with you, if you trade places with me”. Rollingissa Dylan innostuu myös ylistämään bändiään: ”They are all poets” … ”We’ve been enjoying every minute we have been here”… Hieno lopetus hienolle kiertueelle!

Harri Huhtanen 2019

Vuoden 1966 kiertueen kaksi viimeistä keikkaa Dylan bändeineen soitti Lontoon kuuluisassa Royal Albert Hallissa, jossa Dylan oli esiintynyt ensimmäisen kerran edellisenä vuonna. 

26.5.1966 Lontoo  CD#28  48:59 ja CD#29 45:18, Stereo-äänite

Setti.  Kaikki 15 kappaletta ovat mukana näillä ensimmäisen Lontoon konsertin äänitteillä.

Äänite 4½/5.  Lontoossa erityisesti akustisen setin äänite on erittäin tarkka, erotteleva ja täyteläinen. Kitara on kivasti etualalla ja toistuu erittäin tarkasti. Tällä kertaa myös huuliharppu kuulostaa luonnolliselta eikä ole digitaalisen kireä kuten monilla aikaisemmilla äänitteillä. Laulussa on ajoittain hieman turhan paljon kaikua. Sähköisen setin alkupuolella taas Dylanin ääni on jonkin verran verhoutunut ja bändin kokonaissoundi  on ”sotkuinen”. Rumpujen ja kitaran taltiointi on myös hieman epäonnistunut. Basso on ajoittain suttuinen ja laulu ”särkyy” paikoitellen. Akustisen setin äänite on kirkkaasti 5/5 -tasoa, mutta koska sähköisen setin äänitteessä on puutteita ei kokonaisarvosanaksi voi antaa enempää kuin 4½ ja ehkä sekin on liikaa.

Esitys 4+ / 5. Esityksen osalta tilanne on samanlainen kuin äänitteen eli akustinen osuus on jälleen hieno näyttö Dylanin ainutlaatuisista artistinkyvyistä, mutta samaa ei voi sanoa sähköisestä setistä. Taso laskee loppua kohden. Vaikka Lontoon piti olla kiertueen huipentuma ei se valitettavasti kotikuuntelussa sitä ole, vaan aikaisemmin arvioimistani keikoista löytyy useita parempia suorituksia.

Muutamia hajahuomioita.  Peräti 12 minuutin Desolationissa on jostain syystä 8 minuutin kohdalla selvä ”leikkaus”. Onkohan nauha loppunut siinä kohtaa vai onko siitä poistettu jotain?   She Belongsissa on hienoa kitarointia. Tom Thumb’sissa Dylan innostuu sanailemaan seuraavasti: ”these are all protest songs…this is not british music, this is american music”.  

Harri Huhtanen 2019

24.5.1966 Pariisi:  Sähköinen setti, CD#27  45:32, Mono-äänite

Setti. Pariisin sähköisessä osuudessa ei ole keskeytyksiä, kuten oli edeltävässä akustisessa osuudessa. Nyt setin kestokin on normaali 45min.

Äänite 4/5. Ranskassa kaikki on toisin.  Yleisön mökää tai buuauksia ei kuulla, kuten Britannian konserteissa tai sitten buuaukset on editoitu pois. Äänite on kautta linjan vähän turhan kireä, erityisesti huuliharppu- ja kitaraosuudet kuulostavat paikoitellen vihlovilta. Rummut ja basso toistuvat luonnollisempina. Kokonaisuutena äänite on kuitenkin melko hyvätasoinen.

Esitys 4/5. Akustisen osuuden “sekoilun” jälkeen Dylan on taas skarppina ja sähköinen osuus etenee luontevasti ilman häiriöitä. Vuoden 1966 kiertueella Dylanin laulu oli aina tarkoituksellisesti sähköisessä osuudessa hieman raakuvaa, mutta Pariisissa tämä tarkoituksellinen “väärinlaulaminen” on viety vielä astetta pidemmälle eli Dylania tuntemattomalle muutamat näistä kappaleista kuulostavat varmaan aika hirveiltä.

Jälkiarvio.  Ranskan valtalehdet haukkuivat Pariisin konsertin lyttyyn. Nyt kun näitä äänitteitä kuuntelee, vaikuttaa siltä että osa tuosta haukkumisesta oli yliampuvaa, mutta myi varmaan hyvin lehtiä. Toisaalta kyllähän Dylankin osasi provosoida ja aiheuttaa hämmennystä. Aikana jolloin Vietnamin sota oli arka aihe, oli Dylanilla otsaa soittaa sähköinen osuutensa valtavan ison Amerikan lipun suojissa. Tosin ei ole tiedossa kuka sen lavan takaosaan levitti, mutta tuskin sitä sinne ilman Dylanin lupaa laitettiin.  Buuauksia ei kuitenkaan kuultu, mutta päivälehdet sen sijaan pitivät elettä provokatiivisena ja tarttuivat siihen hanakasti. Dylan ei välittänyt. Kiertue matkasi kohti loppuaan. Jäljellä oli enää kaksi konserttia Lontoon legendaarisessa Albert Hallissa ja sitten tämä historiallinen kiertue olisi “paketissa”.

Harri Huhtanen 2018

24.5.1966 Pariisi:  Akustinen setti, CD#26  55:57, Mono-äänite

Setti. Akustinen setti on äänitetty kokonaisuudessaan ja alun perin konsertti oli tarkoitus esittää Ranskan radiossa, mutta lähetys peruttiin, koska Dylan kielsi sen. Hienoa on että Dylan suostui kuitenkin siihen, että tällä 2016 julkaisulla suuri yleisö saa lopultakin kuulla tämän erikoisen keikan kokonaisuudessaan.

Äänite 4/5. Alussa kuuluu aika paljon yleisön mökää.  Dylanin laulu ja lukuisat kommentit toistuvat yllättävän hyvin. Ajoittain kitara jää ehkä turhan vaimeaksi ja tuttuun tapaan huuliharppu toistuu hieman kireänä. Desolation on incomplete. Muilta osin äänite on ok.

Esitys 3½/5. Fourthin alussa Dylan väittää että kyseessä on ”request song” mikä ei tietenkään pidä paikkaansa koska setti on sama koko kiertueen ajan. Konsertin alusta lähtien Dylanilla on vaikeuksia kitaransa kanssa. Fraseeraus sujuu kuitenkin entiseen tapaan erinomaisesti. Dylan tosin esittää kaikki kappaleet uskomattoman hitaina versioina.  Hän yrittää viihdyttää yleisöään sanomalla jotain ranskaksi, mutta mitä ilmeisemmin lause ei onnistu ja yleisö alkaa nauraa. Dylanin kitaransoitto ei Pariisissa suju ja Visions jää tavallista vaatimattomammaksi. It’s All Overin alussa Dylan kysyy ”is there anybody out there who understands english?”  Jälleen kappale lähtee käyntiin epävarmasti ja Dylan yrittää peitellä hermostuneisuuttaan jutustelemalla yleisön kanssa. Myös All Overista kuullaan extrahidas versio. Desolationin alussa Dylan siemaisee ”vettä” ja  toteaa: ”I must keep drinkin’ water…the best water in the world…” . Kitaraongelmien kulminaatiopiste saavutetaan Just Liken alussa. Dylan virittelee kitaraansa uskomattomat kuusi minuuttia yli 2000 hengen yleisön edessä, yleisön joka on maksanut lipuista erittäin paljon. Ranskalainen yleisö on todella kärsivällistä, sillä Englannin konserteista tuttuja buuauksia ei juurikaan kuulla, vaikka tällaisessa tilanteessa ne ehkä puolustaisivat hyvinkin paikkaansa.  Dylan yrittää pelastaa yhä kiusallisemmaksi käyvän tilanteen vitsailemalla. Sutkautuksia tulee toinen toisensa perään samalla kun hän yrittää saada kitaransa vireeseen. Siteeraan tässä vain muutamia näistä harvinaisista Dylanin live-kommenteista (Dylanhan on jo vuosikymmenet ollut tunnettu siitä ,ettei hän puhu mitään konserteissaan).  ”I’m doin’ this for you…if you want to hear it that way, I’ll play it that way…that’s folk music you know (tässä vaiheessa virittelyä on jo jatkunut useampi minuutti)…my guitar is broken… this has happened many times (mikä ei pidä paikkaansa, koska missään muualla kuin Pariisissa näin pitkää virittelyä ei kuulla) …did you bring a magazine to read?…do you have a guitar?…I’m very sorry…it’s fun just have me here.. Ja niin edespäin. Jossain vaiheessa Dylan jopa itsesarkastisesti kannustaa yleisöä käymään keilaradalla sillä aikaa kun hän hoitaa virittelyn loppuun. Lopulta kuuden minuutin viritelyn jälkeen kuullaan kohtalaisen tyydyttävä versio Just Likesta ja heti sen perään akustisen setin päätöskappale Mr. Tambourine Man.  Kokonaisuutena akustinen setti on erikoisine kommentteineen ainutlaatuisen viihdyttävä, ainakin kotikuuntelijalle, mutta musiikillisesti tämän täytyy olla koko kiertueen huonoin akustinen setti kitaraongelman vuoksi ja erityisesti sen vuoksi, että koko setti keskeytyy kuudeksi minuutiksi  viidennen kappaleen jälkeen.

Harri Huhtanen 2018

24.5.1966 Pariisi  CD#26  55:57 ja CD#27 45:32, molemmat Mono-äänitteitä

Taustatietoja 2. Newcastlen keikkaa seuraavana päivänä Dylan lensi Pariisiin ja majoittui George V luxus-hotelliin Champs-Elyseellä. Illalla hän tapasi Pastel Klubissa Ranskan siihen aikaan kirkkaimman pop-tähden Johnny Hallidayn.   Konserttia edeltävänä päivänä (23.5.66) Dylanilla oli 1966 kiertueen viimeinen lehdistökonferenssi George V hotellissa.  Tässä tilaisuudessa Dylan jälleen kerran hullutteli lehtimiesten kanssa. Dylanin mielestä kysymykset olivat lapsellisia ja hänen vastauksensa olivat sitten sen mukaisia. Alla muutamia otteita Dylanin vastauksista:

Reporter: How much are you getting paid for your concert in Paris?
Dylan: 350 million dollars.

Reporter: Tomorrow is your birthday – how do you feel about that?
Dylan: It’s a crime to talk about it.

Reporter: Why do you sing?
Dylan: Because I like to sing.

Reporter: Do you want to express something with your singing?
Dylan: No.

(typerä kysymys saa fiksun vastauksen, mutta en usko että Ranskan lehdistö vuonna 1966 ymmärsi Dylanin satiiria…onneksi ajat ovat muuttuneet, vai ovatko?)

Reporter: What do you think about death?
Dylan: Very exciting.

Reporter: Which song will you open with tomorrow night?
Dylan: ‘Hello Dolly.’

Reporter: What did you think of the American intervention in the war in Europe in 1944?
Dylan: Do you think that’s an easy question?

Reporter: Yes.
Dylan: Well, I don’t answer easy questions.

Reporter: What do you enjoy doing?
Dylan: Smoking and eating.

Reporter: What interests you in life?
Dylan: Nothing.

Harri Huhtanen 2018

24.5.1966 Pariisi  CD#26  55:57 ja CD#27 45:32, molemmat Mono-äänitteitä

Dylan ja Francois Hardy L’Olympian konserttisalissa 1966         

Taustatietoja. Dylanin konsertoi 25.syntymäpäivänään Pariisin kuuluisassa L’Olympia konserttisalissa, jonka 2000 ylihintaista paikkaa oli loppuunmyyty jo viikkoja ennen konserttia. Ranskan lehdistö paheksui erityisesti sitä että kansantaiteilija laskutti konsertista saman mitä tavallinen työmies ansaitsee kymmenessä vuodessa! Tavallaan sen, että valtalehdet kirjoittivat ahkerasti hänestä jo ennen konserttia olisi pitänyt olla hyvä asia, sillä kuluneen sanonnan mukaan musiikkibisneksessä “any publicity is good publicity”. Dylania tällainen negatiivisen huomion keskipisteenä oleminen kuitenkin hermostutti.  Niinpä Clinton Heylinin kronikassa kerrotaan miten Dylan oli lentokoneessa matkalla Pariisiin kysellyt mitä ranskalaiset hänestä ajattelevat ja mitä hän joutuisi kokemaan lehdistötilaisuudessa ja konsertissa. Vaikutti siltä että Dylan suorastaan pelkäsi vastaanottoaan Ranskassa, jossa hänen käsityksensä mukaan juuri kukaan ei osannut englantia. Dylan saapui Pariisiin jo pari päivää ennen konserttia ja konserttia edeltävänä päivänä hän istui lehdistön tentattavana paikallisessa lehdistökonferenssissa. Dylan peitti pelkonsa tyypilliseen tapaan näyttelemällä coolia ja vastailemalla lehtimiesten kysymyksiin ihan mitä sattui.  Kun eräs lehtimies kysyi mitä Dylan ansaitsi konsertista, vastasi hän tähän napakasti: “350 miljoonaa dollaria!”.  Heylin kertoo lisäksi, että ennen konserttia Dylan sulkeutui pukuhuoneeseensa 15 minuutiksi ja oli epävarmaa tulisiko hän ollenkaan sieltä ulos. Lopulta Dylan tuli ja esitti erään uransa merkillisimmistä konserteista. Ei siis parhaista, vaan merkillisimmistä. Huomatkaa, että näissä määreissä on iso ero – mutta siitä lisää kertomuksen seuraavissa osissa…

Harri Huhtanen 2018

Newcastlessa 1966 Dylanin yleisössä oli muitakin kuin faneja. Siellä on myös monta erittäin vihaista nuorta miestä!

21.5.1966 Newcastle  CD#24  47:25 ja CD#25 43:23, molemmat Mono-äänitteitä

Setti.  Kaikki 15 kappaletta ovat mukana näillä Newcastlen äänitteillä, mutta akustisessa setissä She Belongs ja Desolation ovat vajaita (incomplete).

Äänite 4½/5.  Newcastlessa sekä akustisen että sähköisen osuuden äänitys on onnistunut varsin hyvin. Desolationissa harmittaa kappaleen häivytys (eli feidaus) 10min. kohdalla. Ei ole tiedossa miksi näin on tehty. She Belongsista taas puuttuu kappaleen alku.  Kokonaisuutena äänitteen balanssi ja soittimien erottelevuus on hyvällä tasolla.  

Esitys 4½ / 5.  Joudun toistamaan itseäni kirjoittamalla, että jälleen kerran akustinen setti on hieno! Ihan kympin suoritukseen Dylan ei kuitenkaan Newcastlessa pääse, koska Just Liken alussa maestrolla on pientä hapuilua kitaran kanssa ja mikrofonistakin kuuluu häiriöääniä. Dylan esittelee kappaleen näin: ”this is called Hamlet revisited” . Alkuhapuilu ei kuitenkaan loppupeleissä ole merkittävää, sillä kokonaisuutena esitys on hyvin emotionaalinen ja vaikuttava. Setin päättää tuttuun tapaan Tambourine, jonka lopussa on yleensä pitkähkö huuliharppusoolo, mutta onko se tällä kertaa vähän liiankin pitkä?  Jokainen kuulija päättäköön sen mieltymystensä mukaan. Minulle se oli vähän turhan pitkä, varsinkin koska tämä digitaalinen kireys josta niin usein olen valittanut kohdistuu yleensä juuri näihin huuliharppusoundeihin.

Sähköisessä osuudessa huomaa alusta lähiten että bändi soittaa hyvin yhteen. Soittimien separaatio on hyvä, mutta ajoittain jonkin verran digitaalista kireyttä ilmenee korkeissa äänissä. Newcastlessa yleisön joukossa on riidanhaastajia, sillä ennen Leopardia kuullaan yleisöstä ilkeä huuto: ”Go home!” . Dylan vastaa kuitenkin samalla mitalla ja toteaa: ”You’re talkin’ to a wrong person!”   ja sitten perään vielä kärkkäämmin: ”liar!” . Vaikka Dylan jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ei hän enää lopussa pysty kätkemään loukkaantumistaan ja toteaa yleisölle: ”I’m sick man…leave me alone…” . Vaikka tämä kaikki on täysin ulkomusiikillista on siinä oma omituinen viehätyksensä. Joka ilta Dylan on kuin gladiaattori, joka tulee mylvivän ylesiön eteen ja toivoo jäävänsä henkiin. Ja aina hän jää! Jopa niin, että näitä esityksiä kuunnellaan vielä 52 vuotta tapahtumahetken jälkeen!

Harri Huhtanen 2018