Pink Floyd: The Division Bell 1994, osa 2

Pink_Floyd_-_Division_BellThe Division Bellillä (1994) Gilmourin tekstit ovat monimerkityksellisiä. Levyn pääteemana on kommunikaation vaikeus. Päähenkilö on menettänyt yhteytensä ihmisiin ja etsii uutta mahdollisuutta kommunikoida.

I was spending my time in the doldrums
I was caught in the cauldron of hate
I felt persecuted and paralysed
(Lost For Words)

Päähenkilön indentiteetti jää arvoitukseksi. Ajoittain tekstit viittaavat Syd Barrettiin, ajoittain Gilmouriin itseensä. Kertojan voi myös nähdä rakastajana, jonka suhde on päättyämässä tai jo päättynyt. Joissain kohdissa taas kritiikin kärki tuntuu kohdistuvan suoraan bändin faneihin.

What do you want from me
Should I sing until I can’t sing any more?
(What Do You Want From Me)

Muutamia tekstejä lukiessa tulee sellainen vaikutelma, että Gilmour laulaa Watersista.

Did you ever realise what you’d become
And did you see that it wasn’t only me you were running from
Did you know all the time but it never bothered you anyway
Leading the blind while I stared out the steel in your eyes
(Poles Apart)

Vaikka tekstit kertovat vieraantumisesta ja ihmisen yksinäisyydestä on levyllä mukana myös paljon inhimillistä lämpöä ja toivoa paremmasta.

I took a heavenly ride through our silence
I knew the moment had arrived
For killing the past and coming back to life
(Coming Back To Life)

pink floydMI0003237395

Musiikki on tarkkaan harkittua ja hienosti viimeisteltyä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kappaleet nivoutuvat saumattomasti toisiinsa ja levyn pääteemaa kuljetetaan taidokkaasti kohti transkendentaalista loppua, erästä kaikkien aikojen hienointa musiikillista kuvausta siitä, miten lapsuuden unelmat sortuvat ja elämä banalisoituu kun ihminen aikuistuu. Kaipuu menneeseen jää kuitenkin kalvamaan sielua ja taiteilija voi mielessään palata tuohon myriadien mahdollisuuksien eldoradoon, aikaan jolloin elämä oli ainutlaatuinen seikkailu.

Beyond the horizon of the place we lived when we were young
In a world of magnets and miracles
Our thoughts strayed constantly and without boundary
The ringin of the division bell had begun

Looking beyond the embers of bridges glowing behind us
To a glimpse of how green it was on the other side
(High Hopes)

Myös levyn avauskappale Cluster One on komea. Vuodesta toiseen ihminen yrittää etsiä avaruuden kohinasta signaalia, joka todistaisi että muuallakin on elämää. Kommunikaatio ei kuitenkaan ole onnistunut, mutta toiveet yhteydestä elävät yhä. Wrightin ja Gilmourin instrumentaalinen vuoropuhelu johdattaa kuulijan universumin äärettömästä tyhjyydestä takaisin siniselle pallollemme ihmisten välisten suhteiden mikromaailmaan.

Gilmourin kitararointi on kautta levyn erittäin nautinnollista kuunneltavaa ja äänimaisemaa täydentää hienosti Wrightin eteerinen kosketinsoitintyöskentely. Ohjelmoinnista vastaa Joe Carin ja Gary Wallis. Kosketinsoittimissa kuullaan myös Bob Ezrinia ja saksofonistina Dick Parrya. Orkestraatiosta vastaa legendaarinen Michael Kamen. Levyä valmisteltiin pitkään ja hartaasti peräti viidessä kuuluisassa studiossa (Astoria, Brittania Row, Abbey Road, Metropolis ja The Creek).

Levyllä on siis lukuisia vahvuuksia. Tällainen on 1990‑luvun Pink Floyd. Bändi joka hioo levynsä soundin ja kokonaisuuden äärimmäisen tarkkaan. Jos The Division Bell jää bändin viimeiseksi levyksi, niin on se aika komea lopetus aika komealle uralle!

KLASSIKKO TÄMÄKIN ! ! !   ♠ ♠ ♠ ♠ ♠

Harri Huhtanen 2008

Mainokset

Pink Floyd: The Division Bell 1994

Pink-Floyd-1994-2The Division Bell (1994) oli suuri sensaatio ilmestyessään. Levy nousi ympäri maailmaa myyntilistojen kärkeen. Uuden levyn kunniaksi bändi lähti maailmankiertueelle, joka tuotti muistaakseni yli miljardi dollaria. Rahastustako? Ei, sillä toistaiseksi 1994 kiertue on ollut bändin viimeinen eli rahasampoa ei ole käytetty 13 vuoteen (vuoden 2017 päivitys: 23 vuoteen!) .

Koska olin Division Bellin ilmestymisen aikoihin sattumalta juuri kirjoittamassa RARE‑lehteen Pink Floyd ‑artikkelini viimeistä osaa, soitin uutta levyä pari kuukautta todella intensiivisesti. Levyn majesteettinen päätöskappale High Hopes teki minuun syvän vaikutuksen jo tuolloin ja edelleen pidän sitä yhtenä Pink Floydin parhaista pink1994-07-27 - Estadio Olimpico_ Barcelona_ Spain - 03kappaleista. Kokonaisuutena levy vaikutti minusta kuitenkin vähän liian softilta. Vuosien saatossa näkemykseni kuitenkin muuttui ja aloin yhä enemmän arvostaa levyn yhtenäistä soundimaailmaa, hallittua teematiikkaa ja ennen kaikkea mestarillista tuotantoa. Division Bellissa oli samoja aineksia kuin Pink Floydin aikaisemmissa mestariteoksissa. Levy tuntui kestävän ajan hammasta yllättävän hyvin.

The Wallin (1979) jälkeen julkaistut kaksi levyä kärsivät selvästi siitä, että ne olivat paljon enemmän Gilmourin ja Watersin henkilökohtaisia soololevyjä kuin kollektiivisia ja tasapainoisia Pink Floyd‑levyjä. Division Bellilläkin Gilmourin ääni on ylimpänä, mutta levyä tasapainottaa hienosti kosketinsoittaja Wrightin nostaminen musiikintekijänä Gilmourin rinnalle. Wright toimii jopa vokalistina Wearing The Inside Outilla.

jatkuu…

Harri Huhtanen 2008

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason 1987

pfmomentaryindexA Momentary Lapse Of Reason (1987) oli Pink Floydin ensimmäinen levy Watersin bändistä eroamisen jälkeen. Kun Watersin ero varmistui alkoi Gilmour nopeasti valmistella uutta levyä, jonka pääasiallinen tarkoitus oli todistaa, että bändi tulisi toimeen ilman Watersia. Nykyään voidaan jälkiviisaasti todeta, että kyllähän (Gilmourin) Pink Floyd Watersin lähdön jälkeen vaipui melkoiseen Prinsessa Ruususen uneen, sillä 21 vuoden toiminta‑aikana bändi on saanut aikaiseksi ainoastaan kaksi (!) uutta studioalbumia ja tätä kirjoitettaessa viimeisimmän levyn ilmestymisestä on ehtinyt kulua jo yli 13 vuotta! Kannattiko siis jatkaa? Sitä pitää kysyä Gilmourilta. Ehkä hän edelleen odottaa sitä puhelua Watersilta jota ei koskaan tunnu tulevan. Toisaalta myös Waters on julkaissut niin harvakseltaan uusia studiolevyjä, että ehkä bändi olisi joka tapauksessa telakoitunut. Voidaan siis puhua luovuuden ehtymisestä. Vai onko ongelmana ylimitoitettu itsekritiikki, sillä sekä Gilmour että Waters tietävät, että jokaista heidän musiikillista tekoaan seurataan suurennuslasilla ja kun on jo kaiken saavuttanut (esim. Dark Sidea on myyty jo yli 40 miljoonaa kappaletta), niin on aika vaikea laittaa paremmaksi. The Wallin (1979) lopussa muuri murretaan, mutta vaikuttaa siltä, että todellisessa elämässä Pink Floyd ‑niminen bändi jäi The Wallin jälkeen itse ylipääsemättömän muurin taakse! Bändin luovuuden kaivo tuntuu täysin ehtyneen The Wallin jälkeen.

Pink-Floyd-A-Momentary-Lapse-Of-Reason-4Gilmourin yritys todistaa maailmalle bändin elinvoiman säilyneen Watersin lähdön jälkeen sortuu osittain omaan ideologiaansa eli yritykseen todistaa jotain sellaista joka ei aikaisemmin vaatinut todisteluja. 1960‑luvulla Pink Floyd oli avantgardistinen, uutta luova ja uutta etsivä bändi, joka riskeerasi joka levyllä paljon ja joka usein toimi puhtaasti musiikillisten vaistojensa varassa. Onnistuminen syntyi spontaniteetin ja riskien oton kautta. Hienoksi tuon kauden tekee myös bändin musiikillinen demokratia. Kaikki bändin soittajat pääsivät kehittelemään ja toteuttamaan ideoitaan. 1970‑luvun loppupuolella Waters kaappasi musiikillisen vallan bändissä ja Final Cutin (1982) aikoihin tilanne oli muuttunut puhtaaksi diktatuuriksi jopa siinä määrin, että Waters halusi myös päättää siitä voiko bändi ylipäätään jatkaa. Watersin lähtöä (1985) seurasi bändissä Gilmourin ”diktatuuri”, varmaan lempeämpi mutta yhtä tuhoisa, sillä bändi ajautui luovuutta kuihduttavaan brändi ‑ajatteluun. Uusia levyjä ei enää tehty spontaanisti tai riskejä ottaen, vaan päivän sanaksi muodostui designaus eli ”tuotteen” tarkka suunnittelu.

Pink-Floyd-A-Momentary-Lapse-Of-ReasonMomentarylla on paljon heikkouksia ja vain vähän vahvuuksia. Gilmourin tapa kirjoittaa tekstejä on paljon vaikeaselkoisempi kuin Watersilla, joka yleensä kertoo varsin suoraan sanottavansa. Gilmour usein kuorruttaa tekstejään, säkeet kuulostavat ja näyttävät hienoilta, mutta kokonaisuus kuulostaa usein jotenkin ontolta. Tuhannen taalan kysymys: mikä on tämän levyn teema? Vaikeaselkoisuus on tiettyyn rajaan saakka oivallinen taiteellinen tehokeino, mutta jos sen käytössä mennään liian pitkälle syntyy vaara siitä, että lipsahdetaan tekotaiteellisuuden puolelle.

pfmomentary3imagesOn bändejä, joilla sanoitukset jo lähtökohtaisesti palvelevat musiikkia eli sanoja käytetään pelkästään yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Momentarylla tuo rajanveto on kuitenkin jätetty tekemättä ja siksi välillä tuntuu siltä ,että sanoitukset ovat keskiössä, mutta hetken kuluttua kuulija kokeekin, että sanoituksilla pyritään pelkästään tukemaan ja vahvistimaan tiettyä musiikillista tunnelmaa. Uskon ,että tämä levy olisi parempi jos Gilmour olisi selkeämmin alistanut sanoitukset musiikille, sillä musiikin alistaminen sanoituksille ei tällä levyllä toimi ollenkaan. Levyn 1980‑luvun soundimaailma on myös ongelmallinen. Sähkörummut kuulostavat rasittavilta ja tekevät useammasta kappaleesta junnaavan. Minulla on useita videotallenteita Pink Floydin 1980‑luvun konserteista ja sama ongelma on havaittavissa niillä. Musiikin lämpö ja voima on hukutettu banaaliin sähkörumpujen läiskeeseen. Kelpaa ehkä amerikkalaisille faneille, mutta ei minulle.

pfmomentary4imagesLainaukset ovat myös kiusallista kuultavaa. Gilmour lainaa ainakin kahdella kappaleella varsin suorasukaisesti Genesiksen soundeja. Arvostan paljon Genesista, mutta Pink Floydia arvostan vielä enemmän ja kuulostaa erityisen kiusalliselta kun bändi, joka on soittanut 1970‑luvun alussa upean raa’an, mutta toisaalta inhimillistä lämpöä hehkuvan konsertin hylätyssä Pompein amfiteatterissa, sortuu 1980‑luvulla kopioimaan taiteelliseen alamäkeen ja kaupallistumiseen sortunutta progebändiä.

Momentary on taidokasta työtä alusta loppuun saakka, mutta minusta levyltä puuttuu (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, joista tarkemmin jäljempänä) inhimillinen lämpö jota löytyy alkuaikojen rankemmiltakin Floyd ‑levyiltä. Siksi minun on vaikea innostua tästä levystä. Esimerkiksi Dogs Of War ja A New Machine jättävät kuulijaan aika tyhjän olon. Onneksi levyltä löytyy myös selviä valonpilkahduksia. Avauskappale Signs Of Life on tyylikäs instrumentaali ja nostaa kuulijan odotukset erittäin korkealle. Learning To Flyssa on hieno sanoitus, mutta musiikillisesti kappale lähestyy hälyttävässä määrin AOR‑osastoa. Vinyylilevyn ykköspuolen päättävä On The Turning Away sekä kakkospuolen päätöskappale Sorrow tietyllä tavalla pelastavat tämän levyn katastrofilta. Niissä kuullaan aitoa Gilmouria, niissä on tunnetta mukana ja maestron kitara valittaa taas niin, että kuulijan sydämessä jokin liikahtaa!

Melkein hyvä levy  ♦ ♦ ♦ ♦  –

Harri Huhtanen 2007

 

 

PINK FLOYD The Final Cut 1982

PinkFloyd_FinalCutalbumTaisin hankkia The Final Cutin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Siinä vaiheessa oli epäselvää jatkaako Pink Floyd enää yhdessä. Olin myös lukenut The Final Cutin aikaisista riidoista. Roger Watersilla taisi olla aika huono kausi silloin. The Wallin (1979) valtava menestys maailmalla vahvisti Watersin ajatusta siitä, että HÄN oli yhtä kuin Pink Floyd. Egomania meni niin pitkälle, että kun Waters oli tyytymätön kosketinsoittaja Wrightin suorituksiin, erotti hän miehen, joka oli ollut mukana perustamassa bändiä 1965! Gilmourin vastalauseilla ei ollut mitään merkitystä. Bändi eli vaikeaa, sisäisten ristiriitojen aikaa. Vielä vaikeammaksi tilanteen teki se, että Waters, itse nimettynä johtajana, halusi hajottaa bändin. Waters olisi halunnut, että The Final Cut olisi jäänyt bändin viimeiseksi levyksi. Onneksi näin ei käynyt, vaan vastoin Watersin toiveita Gilmour päättikin jatkaa ja jopa voitti oikeudenkäynnin, jossa Waters yritti kieltää Pink Floyd -nimen käytön levyillä, jotka mahdollisesti julkaistaisiin The Final Cutin jälkeen.

pink-floyd-the-final-cut-15-cd1980‑luvulla The Final Cut oli minulle suuri pettymys loistavan The Wallin jälkeen. 1990‑luvulla kuuntelin levyä vain aivan satunnaisesti, lähinnä silloin kun kirjoitin Pink Floyd ‑artikkeliani RARE‑lehteen. 2000‑luvulla otin levyn uuteen kuunteluun viime vuoden loppupuolella ja olen nyt harvakseltaan kuunnellut levyn ehkä 10 kertaa.

Mielipiteeni ei näköjään ole muuttunut 1980‑luvun kuuntelukokemuksien jälkeen. Niin paljon kuin arvostankin Watersia nerokkaan rockmusiikin tekijänä, joudun valittaen edelleen toteamaan, että tällä levyllä hän ei onnistunut kovin hyvin. Suurimman osan ajastani olenkin käyttänyt sen miettimiseen miksi tämä levy epäonnistui. Syitä on varmaan monia eivätkä The Wallin käsittämättömän kovanv menestyksen luomat  paineet liene niitä vähäisempiä noista syistä. Mielestäni levyn suurin kompastuskivi ovat itse laulut ja niiden sovitukset. Tämä kuulostaa erittäin vähän bändilevyltä, sillä Gilmour ja Mason jäävät pitkin levyä Michael Kamenin johtaman sinfoniaorkesterin sekä lukuisten vierailevien soittajien jalkoihin. Gilmourin soolot ovat ammattimaisia, mutta minusta kuulostaa siltä, että niissä on paljon vähemmän tunnetta ja todellista läsnäoloa kuin The Wallilla. Jotenkin levytyksen aikaiset riidat tuntuvat paistavan musiikin läpi, väärällä, luovuuden kannalta hedelmättömällä tavalla.

The_FInal_Cut-FloydMuistaakseni The Final Cut osittain koottiin kappaleista, jotka jäivät The Wallilla käyttämättä. Ajoittain Watersin nerokkuus tulee hienosti esiin. Hyviä esimerkkejä tästä ovat One Of The Few, The Fletcher Memorial Home sekä erityisesti Not Now John. Musiikillinen kokonaisuus jää kuitenkin jotenkin hajanaiseksi. Levyn musiikki vaeltelee sinfoniamusiikin ja rokin välimaastossa ankkuroitumatta kuitenkaan kumpaankaan. Kun The Wallia voi nimittää puhdasveriseksi rock‑oopperaksi, on The Final Cutia paljon vaikeampi määriteltävä, koska se ei tunnu asettuvan mihinkään selkeään muotoon. Jopa itse kappaleissa on sellainen keskeneräisyyden vaikutelma. Lyyrisiä, hiljaisia kohtia seuraa yleensä hirveän mahtipontinen vyörytys, jossa Waters lähes huutaa säkeensä. Sitten palataan taas hiljaiseen kohtaan ja sitten taas noustaan ylös…koko levy on kuin vuoristorata, jossa saa koko ajan pelätä vaunun irtoamista raiteeltaan!

Pääteemana on sota ja sen mielettömyys. Watersin säkeissä on tuttuun tapaan ironiaa, vihaa ja katkeruutta, mutta jotenkin tuntuu että tällä kertaa mennään inhorealismin puolelle. The Wallin sodanvastaiset laulut tekevät edelleen, lähes 30 vuotta levyn julkaisun jälkeen, ainakin minuun syvän vaikutuksen, mutta The Final Cutin maailmanlopun julistus ei tunnu musiikillisesti vakuuttavalta. Erityisen huonolta kuulostaa päätöskappale, jossa ydinsota tuhoaa maailman. Ilmiselvä kontrasti vakavan sanoituksen ja kappaleen kepeän musiikillisen toteutuksen välillä on fanin kannalta erittäin kiusallinen. Tämän kömpelön Two Suns In The Sunsetin piti siis päättää legendaarisen Pink Floydin ura!

Normaalisti tällainen levy sijoittuisi kategoriaan keskinkertainen, mutta osa Watersin hienoista sanoituksista sekä albumin parhaat kappaleet nostavat kuitenkin levyn kategoriaan HYVÄ, sillä kaikista selvistä puutteistaan huolimatta tätä levyä on vaikea kuitenkaan luokitella keskinkertaiseksi.

Puutteistaan huolimatta melko hyvä levy * * * * –

Harri Huhtanen 2007

 

 

Pink Floyd: The Wall 1979, osa 2

Pwatersimagesink jää jo lapsena orvoksi kun isä kuolee sodassa. Sota varjostaa Pinkin lapsuutta ja myöhemmin isän menetys ja sotatraumat aiheuttavat sen, että Pink kapinoi jäykkää ja luovuutta tukahduttavaa koulusysteemiä vastaan ja aikuisena hän päätyy rokkariksi. Maine johtaa huumekokeiluihin, rikkinäisiin ihmissuhteisiin ja lopulta itsemurhayritykseen. Rockin piti olla vapauttaja, mutta se onkin vankila, sillä ”shown pitää jatkua”. Lopulta Pink tuntee olevansa pelkkä pelinappula jota kaikki manipuloivat. Siksi hän rakentaa ympärilleen muurin, jonka ulkopuolelle hän sulkee muut ihmiset. Pwaters447412ink kuitenkin kärsii eristyksestä ja yksinäisyydestä ja haluaa murtaa muurin ja vapautua syyllisyydestä, joka on osittain isän kuoleman ja lapsuuden traumojen aiheuttama. Lopussa Pink hajottaa muurin ja vaikka artisin sydän ”vuotaa verta” on hän kuitenkin vihdoinkin vapaa.

The Wall on siis dramatisoitu kertomus erään yksilön elämästä syntymästä keski‑ikään. Se on kertomus rocktähteyden ja musiikkibisneksen kiroista. Se on myös erittäin vaikuttava kertomus sodan mielettömyydestä yksilön näkökulmasta. Ymmärtääkseni levyn julkaisuhetkellä Waters ei tarkoittanut levyä poliittiseksi kommentiksi, mutta sitten kun Berliinin muuri yllättäen kaatui, sai The Wall ihmisten tajunnassa myös uuden, poliittisen ulottuuvuuden. The Wallia ryhdyttiin arvostamaan myös hätähuutona kaikkien diktatoristen järjestelmien nurkkaan ajamien ihmisten puolesta.

pinkmaxresdefaultThe Wallin teematiikka vetoaa kuulijaan sekä yksilö‑ että yhteisötasolla. Tupla‑ vinyylilevyn osat 1, 2 ja 3 ovat täydellisiä. Erityisen vaikuttavia ovat sodan mielettömyyttä käsittelevät laulut Mother ja Goodbye Blue Sky. Myös Pinkin kompleksista persoonaa kartoittavat One Of My Tunes, Hey You, Nobody Home ja Comfortably Numb ovat komeita.

Vinyyli‑albumin nelospuoli on ongelmallisempi. Nelospuolen 4 ensimmäistä kappaletta eivät ole kokonaisuuden kannalta olennaisia ja musiikkillisesti ne eivät nouse samalle tasolle kuin 1‑3 levypuolien kappaleet. Vasta nelospuolen kaksi viimeistä kappaletta, mahtipontinen The Trial sekä erittäin kaunis päätöskappale Outside The Wall summaavat tyylikkäästi osateemat ja johtavat tämän legendaarisen levyn komeaan päätökseen.

Waters0501The Wall on mestariteos ja täysin ainutlaatuinen levy. Se on nimenomaa Roger Waters‑levy, mutta ilman Gilmourin riipaisevia kitarasooloja siitä tuskin olisi koskaan tullut niin hyvää kuin tuli. The Wallin suurin vahvuus on teematiikka, joka on harkittua ja syväulotteista. The Wallin ainoa heikkous on lopun musiikillinen sisältö, joka hieman notkahtaa vinyylialbumin neljännellä puolella.

Arvostelun kannalta albumi on hankala, sillä ilman nelospuolta antaisin silmääkään räpäyttämättä The Wallille täydet pisteet. Olen nyt kuunnellut enemmän tai vähemmän säännöllisesti levyä neljän kuukauden ajan ja sitä ennen vuosittain 25 vuoden ajan ja koska rock harvoin on täydellistä ja toisaalta koska nimenomaa ainutlaatuiset levyt, jollainen The Wall epäilemättä on, ovat rock ‑musiikissa todella harvassa, olen nyt lopulta päättänyt antaa armon käydä oikeudesta ja pitkän jahkailun jälkeen kirjaan levylle täydet pisteet. Tulevaisuus osoitaa olinko oikeassa. Joka tapauksessa The Wall on yksi Pink Floydin kaikkien aikojen merkittävimmistä levyistä ja kaikki se mitä bändi on julkaissut The Wallin jälkeen kalpenee tämän levyn rinnalla.

Klassikko! ♣ ♣ ♣ ♣ ♣

Harri Huhtanen 2007

Pink Floyd: The Wall 1979, osa 1

pink-floyd-the-wallKlassisessa musiikissa muoto on usein sidottu ja teokset hallittuja kokonaisuuksia. Klassisessa musiikissa täydellisuus on arkipäivää ja improvisointi keräilyharvinaisuus. Rockissa asia on usein päinvastoin. 1970‑luvulla kuitenkin erityisesti Englannista nousi maailmanmaineeseen useita bändejä, jotka julkaisivat täydellisyyttä tavoittelevia teemalevyjä. Vastalauseena tälle elitistiselle musiikkikulttuurille syntyi punk‑liike, joka haukkui näitä bändejä dinosauruksiksi. Punkkareiden mielestä nämä bändit olivat hylänneet tavalliset kaduntallaajat, yleisön jonka avulla rock alunperin nousi maailmanmaineeseen. Punk ‑liike korosti musiikin yksinkertaisuutta ja sanoman selkeyttä.

Pink Floydin mestariteos The Wall (1979) on merkillinen sekoitus punkkia, sinfoniaa, oopperaa, progea ja psykedeliaa. Ennen kaikkea levy on Roger Watersin ehkä riipaisevin omaelämänkerrallinen luomus, teosta voisi jopa nimittää eräänlaiseksi testamentiksi. Näennäisesti tämä teema‑albumi on kertomus Pink‑nimisen hahmon vaiheista, mutta kun mietii faktoja, niin omasta ja kaverinsa Syd Barrettin elämästähän Roger tällä levyllä selvästi kertoo.

jatkuu…

Harri Huhtanen 2007

Pink Floyd: Animals 1977

pinkf20061108140338-animalsEn ole kuunnellut Animalsia (1977) vuosiin. Tätä arvostelua varten kuuntelin levyn ensimmäisen kerran jo monta kuukautta sitten, mutta sitten ilmeni, että musiikillinen muistikuvani levystä oli väärä ja siksi jatkoin kuuntelua ja nyt olen kuunnellut (vinyyli)levyn jo yli 10 kertaa. Kertasin myös mitä olin kirjoittanut aiheesta RARE:een yksitoista vuotta sitten. Ihan kiva teksti, ”vanhana miehenä” tosin olin jo unohtanut osan niistä asioista, joita tuossa tekstissäni kerron. Yhden selvän virheenkin löysin. Väitän nimittäin RARE:n artikkelissa, että olisin kuullut Animalsin jo 1970‑luvulla. Minusta tuntuu, että Animals on niitä viimeisiä Pink Floyd‑levyjä, jotka olen hankinut. Muistelisin, että hankin levyn vasta 1980‑luvun jälkipuolella. Kun nyt vuonna 2007 aloin uudestaan kuunnella levyä ajattelin, että muutama kuuntelukerta riittää, koska minulla oli vankka ennakkokäsitys albumin taiteellisista vahvuuksista ja puutteista. Ennakkokäsitykseni kuitenkin osoittautui vääräksi ja siksi kuunteluprosessi muodostui paljon pidemmäksi kuin olin suunnitellut.

On aivan selvää, ettei tämä levy laadullisesti pärjää universaalille ja ajattomalle The Dark Side Of The Moonille (1973) tai upealle Wish You Were Herelle (1975). Mutta silti Animals on yllättävän hieno levy, jolla on paljon enemmän vahvuuksia kuin heikkouksia.

pinkflabelsParasta levyssä on rakenne. Roger Waters tekee teema‑albumeja. Animals on Watersin kirjoittama ja ”diktatorinen” prosessi on synnyttänyt täysiverisen teema‑albumin. Musiikillisesti levy on upea ja siinä taas on auttanut se, että Pink Floyd on esittänyt näitä kappaleita eri nimisinä jo 1974 kiertueella. Watersin tehtäväksi on siis jäänyt vain kirjoittaa uudet tekstit ja rakentaa irrallisista kappaleista musiikillinen ja lyyrinen kokonaisuus.

Toisaalta ongelmallisinta tällä levyllä ovat Watersin tekstit, jotka ovat ajoittain yliagressiivisia ja hyvän maun rajoilla liikkuvia, mutta toisaalta erittäin kiinnostavia. Haastatteluissaan Waters ei ole suostunut paljastamaan mistä hän itse asiassa levyllä kirjoittaa. Watersin tekstit ovat tällä levyllä niin allegorisia, että yksilö‑ ja yhteisötaso menevät väkisinkin sekaisin.

Levyn avaava ja päättävä Pigs On The Wing kertoo ilmeisesti Watersin omasta rakkaussuhteesta, mutta B‑puolen avaava Pigs (Three Different Ones) on tulkinnallisesti jo huomattavasti vaikeampi tapaus. Todella vaikeaksi teksianalyysi menee kun yrittää selvittää mistä Waters puhuu Dogsilla ja Sheepillä.

Levy tekee ehdottomasti vaikutuksen, mutta kun yritän analysoida miksi se tekee vaikutuksen, päädyn pitkällisen kuunteluprosessin jälkeen sanaan GILMOUR. Tällä levyllä parasta on Gilmourin intensiiviset ja ”sydänverellä” soitetut kitaraosuudet! Diktaattori Waters on Animalsilla jättänyt kosketinsoittaja Wrightin melko totaalisesti syrjään. 1960‑luvun kollektiivinen, demokraattinen ja avantgardistinen bändi on tällä levyllä muisto vain. Myös Mason jää Animalsilla taustatyöläisen rooliin. Mutta ilman Gilmouria Animals EI olisi mitään! Siksi tämä ei ole Watersin soololevy, vaan (hieman yllättäen) täysiverinen Pink Floyd‑albumi.

Hieno levy!   ♥ ♥ ♥ ♥  ½

Harri Huhtanen 2007