Päivitys 2020!
Loppuvuodesta 2019 ilmestyi mahtava 18 levyn Pink Floyd Later Years 1987-2019  -boksi jolla oli muutamia yllätyksiä. Yksi niistä oli AMLOR:in päivitys ja remiksaus.  Yleensä näitä vanhoja levyjä tyydytään vain remasteroimaan, joka siis tarkoittaa äänenlaadun parannusta (mikä ei aina kylläkään pidä paikkansa). Remiksaukset ovat huomattavasti harvinaisempia eli niissä palataan alkuperäisiin master-nauhoihin ja muutetaan niiden soitinbalanssia eli käytännössä muutetaan alkuperäistä julkaisua enemmän tai vähemmän (tämäkin voi onnistua tai epäonnistua). Vielä harvinaisempaa on PÄIVITYS eli se, että jotain osuuksia levystä äänitetään uudelleen. PFLY -boksilla AMLOR:ia on sekä remiksattu että päivitetty!  Nyt kun olen kuunnellut tämän uuden version jo kolmasti täytyy sanoa ,että olen positiivisesti yllättynyt! Remiksaus on onnistunut hyvin. Hyvin matalaa bassoa on nyt muutamissa kappaleissa niin paljon että saunan kuunteluhuoneeni pienet kaiuttimet olivat vähällä mennä rikki kovemmassa kuuntelussa! Lisäksi tilantuntua oli jotenkin saatu paremmaksi (= 360 astetta -efekti 4 kaiuttimen kuuntelussa).  Alla on 13 vuotta sitten kirjoittamani arvostelu, joka on nyt luettuna aika tyly.   Onko se liian tyly? Piti selvittää mitä PF -miehet itse ajattelevat asiasta nykyään. Löysin viime vuodelta (2019) rumpali Masonin haastattelun, jossa hän kertoi että levy tehtiin keskellä oikeusriitoja Roger Watersin kanssa ja että tuottaja Bob Erzin toivoi heiltä 1980-luvun soundeja ja esitteli heille uusimpia ”hot-nimiä” mm.  Dire Sraitsia.  Siksi tilanne ei suosinut vapaata luovuutta. PF oli jo tässä vaiheessa bändi jolta odotettiin paljon ja kun bändin ”luova nero” oli lähtenyt bändistä ja ilmoittanut ettei PF:a käytännössä enää ole, niin on ymmärretvää että Gilmourin näyttöpaineet olivat kovat, ehkä liiankin kovat.  Masonin mielestä AMLOR:in suurin ongelma on ylituotanto joka tekee  levystä ajoittain vähän kolkon. Tätä samaa asiaa yritin tuoda esille alla olevassa 13 vuotta sitten kirjoittamassani arvostelussa. Nyt kuitenkin uuden päivitetyn AMLOR:in soundit ja kokonaisuus ovat sen verran hyvät ,että olen valmis poistamaan loppuarviostani tuon miinusmerkin, joka aiheuttaa sen että tämä on ollut luokittelussani  vain ”melkein hyvä levy”. Uudessa versiossa se on siis HYVÄ levy!      

A Momentary Lapse Of Reason (1987) oli Pink Floydin ensimmäinen levy Watersin bändistä eroamisen jälkeen. Kun Watersin ero varmistui alkoi Gilmour nopeasti valmistella uutta levyä, jonka pääasiallinen tarkoitus oli todistaa, että bändi tulisi toimeen ilman Watersia. Nykyään voidaan jälkiviisaasti todeta, että kyllähän (Gilmourin) Pink Floyd Watersin lähdön jälkeen vaipui melkoiseen Prinsessa Ruususen uneen, sillä 21 vuoden toiminta‑aikana bändi on saanut aikaiseksi ainoastaan kaksi (!) uutta studioalbumia ja tätä kirjoitettaessa viimeisimmän levyn ilmestymisestä on ehtinyt kulua jo yli 13 vuotta! Kannattiko siis jatkaa? Sitä pitää kysyä Gilmourilta. Ehkä hän edelleen odottaa sitä puhelua Watersilta jota ei koskaan tunnu tulevan. Toisaalta myös Waters on julkaissut niin harvakseltaan uusia studiolevyjä, että ehkä bändi olisi joka tapauksessa telakoitunut. Voidaan siis puhua luovuuden ehtymisestä. Vai onko ongelmana ylimitoitettu itsekritiikki, sillä sekä Gilmour että Waters tietävät, että jokaista heidän musiikillista tekoaan seurataan suurennuslasilla ja kun on jo kaiken saavuttanut (esim. Dark Sidea on myyty jo yli 40 miljoonaa kappaletta), niin on aika vaikea laittaa paremmaksi. The Wallin (1979) lopussa muuri murretaan, mutta vaikuttaa siltä, että todellisessa elämässä Pink Floyd ‑niminen bändi jäi The Wallin jälkeen itse ylipääsemättömän muurin taakse! Bändin luovuuden kaivo tuntuu täysin ehtyneen The Wallin jälkeen.

Gilmourin yritys todistaa maailmalle bändin elinvoiman säilyneen Watersin lähdön jälkeen sortuu osittain omaan ideologiaansa eli yritykseen todistaa jotain sellaista joka ei aikaisemmin vaatinut todisteluja. 1960‑luvulla Pink Floyd oli avantgardistinen, uutta luova ja uutta etsivä bändi, joka riskeerasi joka levyllä paljon ja joka usein toimi puhtaasti musiikillisten vaistojensa varassa. Onnistuminen syntyi spontaniteetin ja riskien oton kautta. Hienoksi tuon kauden tekee myös bändin musiikillinen demokratia. Kaikki bändin soittajat pääsivät kehittelemään ja toteuttamaan ideoitaan. 1970‑luvun loppupuolella Waters kaappasi musiikillisen vallan bändissä ja Final Cutin (1982) aikoihin tilanne oli muuttunut puhtaaksi diktatuuriksi jopa siinä määrin, että Waters halusi myös päättää siitä voiko bändi ylipäätään jatkaa. Watersin lähtöä (1985) seurasi bändissä Gilmourin ”diktatuuri”, varmaan lempeämpi mutta yhtä tuhoisa, sillä bändi ajautui luovuutta kuihduttavaan brändi ‑ajatteluun. Uusia levyjä ei enää tehty spontaanisti tai riskejä ottaen, vaan päivän sanaksi muodostui designaus eli ”tuotteen” tarkka suunnittelu.

Momentarylla on paljon heikkouksia ja vain vähän vahvuuksia. Gilmourin tapa kirjoittaa tekstejä on paljon vaikeaselkoisempi kuin Watersilla, joka yleensä kertoo varsin suoraan sanottavansa. Gilmour usein kuorruttaa tekstejään, säkeet kuulostavat ja näyttävät hienoilta, mutta kokonaisuus kuulostaa usein jotenkin ontolta. Tuhannen taalan kysymys: mikä on tämän levyn teema? Vaikeaselkoisuus on tiettyyn rajaan saakka oivallinen taiteellinen tehokeino, mutta jos sen käytössä mennään liian pitkälle syntyy vaara siitä, että lipsahdetaan tekotaiteellisuuden puolelle.

On bändejä, joilla sanoitukset jo lähtökohtaisesti palvelevat musiikkia eli sanoja käytetään pelkästään yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Momentarylla tuo rajanveto on kuitenkin jätetty tekemättä ja siksi välillä tuntuu siltä ,että sanoitukset ovat keskiössä, mutta hetken kuluttua kuulija kokeekin, että sanoituksilla pyritään pelkästään tukemaan ja vahvistimaan tiettyä musiikillista tunnelmaa. Uskon ,että tämä levy olisi parempi jos Gilmour olisi selkeämmin alistanut sanoitukset musiikille, sillä musiikin alistaminen sanoituksille ei tällä levyllä toimi ollenkaan. Levyn 1980‑luvun soundimaailma on myös ongelmallinen. Sähkörummut kuulostavat rasittavilta ja tekevät useammasta kappaleesta junnaavan. Minulla on useita videotallenteita Pink Floydin 1980‑luvun konserteista ja sama ongelma on havaittavissa niillä. Musiikin lämpö ja voima on hukutettu banaaliin sähkörumpujen läiskeeseen. Kelpaa ehkä amerikkalaisille faneille, mutta ei minulle.

Lainaukset ovat myös kiusallista kuultavaa. Gilmour lainaa ainakin kahdella kappaleella varsin suorasukaisesti Genesiksen soundeja. Arvostan paljon Genesista, mutta Pink Floydia arvostan vielä enemmän ja kuulostaa erityisen kiusalliselta kun bändi, joka on soittanut 1970‑luvun alussa upean raa’an, mutta toisaalta inhimillistä lämpöä hehkuvan konsertin hylätyssä Pompein amfiteatterissa, sortuu 1980‑luvulla kopioimaan taiteelliseen alamäkeen ja kaupallistumiseen sortunutta progebändiä.

Momentary on taidokasta työtä alusta loppuun saakka, mutta minusta levyltä puuttuu (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, joista tarkemmin jäljempänä) inhimillinen lämpö jota löytyy alkuaikojen rankemmiltakin Floyd ‑levyiltä. Siksi minun on vaikea innostua tästä levystä. Esimerkiksi Dogs Of War ja A New Machine jättävät kuulijaan aika tyhjän olon. Onneksi levyltä löytyy myös selviä valonpilkahduksia. Avauskappale Signs Of Life on tyylikäs instrumentaali ja nostaa kuulijan odotukset erittäin korkealle. Learning To Flyssa on hieno sanoitus, mutta musiikillisesti kappale lähestyy hälyttävässä määrin AOR‑osastoa. Vinyylilevyn ykköspuolen päättävä On The Turning Away sekä kakkospuolen päätöskappale Sorrow tietyllä tavalla pelastavat tämän levyn katastrofilta. Niissä kuullaan aitoa Gilmouria, niissä on tunnetta mukana ja maestron kitara valittaa taas niin, että kuulijan sydämessä jokin liikahtaa!

Melkein hyvä levy  ♦ ♦ ♦ ♦  –

(PFLY-boksilla 2019 julkaistu päivitetty versio on HYVÄ levy eli **** )

Harri Huhtanen 2007 (tekstilisäys 2020)