Bob Dylan: John Wesley Harding 1967, ensimmäinen arvio

dylanJJWHLPJohn Wesley Harding (JWH) ilmestyi jo vuonna 1967 ja on yksi Dylanin parhaista levyistä. Levyn soundi ja tunnelma ovat erittäin hienoja, mutta myös kritiikkiin on aihetta. Vuoden 2003 SACD -levyllä huuliharppu on kovin viiltävä. Se ei enää kuulosta luonnolliselta, vaan tuntuu että diskanttien pumppaamisessa vanhalta nauhalta on menty liian pitkälle.  Toki huuliharppu on tärkeässä roolissa  näiden kappaleiden tunnelman rakentajana, mutta välillä tuntuu että sitä on ylikorostettu  tarpeettomasti. Vinyylillä soundit ovat tukkoisemmat ja intrumenttien separaatio huonompi, mutta huuliharppu kuulostaa maltillisemmalta. Levyn päätöskappaleet kuulostavat irrallisilta,

dylan131200-b

mutta istuvat joten kuten kokonaisuuteen. Varmaan Dylanin tarkoituksena on ollut keventää loppua, mutta näin merkittävälle levylle olisin suonut komeamman lopetuksen.  Melkein jokainen näistä kappaleista on nerokas kokonaisuudesta irroitettuna, mutta kun ne kuuntelee yhteen pötköön alkaa kaipaamaan enemmän musiikillistä variaatiota ja jännitteitä. No, tämä ei varmaan ole studiomuusikkojen syy, hehän tekevät vain työtään. Mutta jottei totuus unohtuisi: yllä olevasta kritiikistä huolimatta  JWH on upea albumi. Tällä levyllä Dylan keksi folkrockin. Uransa alussa Dylan teki blues- ja folk-levyjä, mutta sitten hän siirtyi kertaheitolla rokkiin (1965-66 trilogia). JWH:lla Dylan palasi takaisin juurilleen ja ryhtyi nerokkaalla tavalla yhdistämään perusrokkiin countrya, folkia ja balladiperinnettä. Vuoden 2003 SACD:llä masternauhasta on kaivettu esille kaikki musiikilliset nyanssit ja detaljit. Äänite on korkealuokkainen, mutta joissain kappaleissa pumppaaminen on ehkä viety liian pitkälle. Kokonaisuutena lopputulos on silti, pienellä varauksella, erinomainen.

dylanBig_Pink_67_1bKautta linjan levyn sävellykset ja sanoitukset ovat erittäin korkeatasoisia. Esitykset sen sijaan ovat  yhteen menoon kuunneltuna vähän monotoonisia.  Esimerkiksi neljäntenä kuultava akustinen versio All Along The Watchtowerista ei välttämättä tällä levyllä sykähdytä, mutta kun on kuullut Jimi Hendrixin sähköisen version ja pari sataa Dylanin NET-versiota, alkaa vähitellen ymmärtää, että kyseessä on todellinen rockmusiikin ikiklassikko! Dylanin live-käsittelyssä myös Drifter’s Escape ja The Wicked Messenger ovat 1990-luvulla avautuneet aivan uudella tavalla. Levyllä on myös useita kappaleita, joita Dylan ei ole ottanut live-setteihinsä. Muutamia näistä kuulin Tukholmassa 2003 Dylan -fanien Love & Theft -illassa, joka pidettiin Globenin konserttia edeltävänä iltana. Esittäjinä oli nuoria tukholmalaisia artisteja. Miten hienoilta esimerkiksi John Wesley Harding ja Dear Landlord kuulostivatkaan Love& Theft -illassa! Maailmankuulu englantilainen dylanologi Clinton Heylin arvostaa tämän levyn aivan Dylanin tuotannon kärkeen. Levyn kokonaisuus toimii ja suuri osa levyn kappaleista edustaa Dylanin sävellystuotannon kärkeä. Itse esitykset eivät kuitenkaan ole niin valloittavia kuin esim. Dylanin legendaarisen rock-trilogian (1965-66) levyissä.  JWH  on kuitenkin klassikko, josta riittää monille laadukasta rockmusiikkia tuottaville bändeille paljon ammennettavaa. Onhan levy eräänlainen folkrockin varhainen kantateos.

KLASSIKKO !   ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Harri Huhtanen 2007

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s