Peter Greenin ”comebackit” -osa 1

Vaikka Peter Green oli uransa aikana useaan otteeseen vuosikausia poissa julkisuudesta eikä tehnyt levyjä tai keikkoja tuolloin, niin silti hänen uransa on monimuotoinen ja erittäin kiinnostava. Comeback on ehkä väärä sana kun puhutaan Peter Greenistä joka 1960-luvun supertähteyden jälkeen pakkomielteenomaisesti halusi aina antaa rockilla ansaitsemansa rahat pois, koska hän oli eräällä vuoden 1970 LSD-tripillään läpikäynyt unen, jossa paholainen ja raha olivat yhtä. Sen jälkeen Peter Green ei halunnut enää olla missään tekemisissä bisnes-asioiden kanssa ja ulkoisti ne täydellisesti managerilleen ja lakimiehelleen.  Hän rakasti edelleen bluesia ja soittamista, mutta aina kun alettiin puhua rahasta turvautui hän luottohenkilöihinsä eikä halunnut mitenkään osallistua bisnes-pohdintoihin. Niipä myös Peter Greenin niin sanotut “comebackit” vuosina 1979-84, 1997-2004 ja 2009-10 tehtiin hyvin matalalla profiililla, koska Peter Green ei enää halunnut kokea Fleetwood Macin aikaisia supertähteyden paineita. Ja vähitellen se onnistuikin eli yleisömäärät ja esiintymispaikat muuttuivat yhtä pienemmiksi. Moni olisi stresaantuntut tästä, mutta kun katsoo viimeisiä Youtube -videoita vuosilta 2009 ja 2010, näyttää Peter Green niissä kovin tyytyväiseltä elämäänsä. Esiintymispaikat ovat pieniä klubeja, mutta Peter Green nauttii edelleen soittamisesta, erityisesti jos hän on itse sitä mieltä että soolo meni hyvin ja aika usein hän viimeisissä videoissa näyttää olevan sitä mieltä. Peter Greenin kitarointi muuttui 40 vuodessa minimalistisemmaksi ja hän teki sen tarkoituksella. Hän sanoi että halusi keskittyä soitossaan olennaiseen. Peter pyrki kohti bluesin syvintä totuutta, joka on tulkinnan selkeys ja syyvyys. Jokainen sointu on tärkeä ja kaikki turhat tiluttelut pitää karsia pois, jotta saavuttaa musiikin ytimen. Tavallaan Peter sen lopulta saavutti ja samalla hän vapautui rahan kirouksesta. Maallinen rikkaus voi myös olla monimutkaista ja stressaavaa. Elämänsä loppuvuosina Peter tavoitteli yksinkertaista, selkeää ja stressitöntä elämää ja uskon että hän pääsi lopulta tavoitteeseensa!              

Harri Huhtanen 2020              

Peter Green ja Fleetwood Mac – osa 2

Vuoden 1969 alussa Fleetwood Macissä oli peräti kolme lahjakasta kitaristia. Peter Greenin lisäksi Jeremy Spencer ja nuori Danny Kirwan. Kaikki kolme ihailivat vanhoja amerikkalaisia blues-mestareita.  Bändin rumpali Mike Fleetwood sekä basisti John McVie sen sijaan olivat enemmän huolissaan siitä, että keikat ja levyt myisivät hyvin eli he eivät olleet hirveän innostuneita Peter Greenin ajatuksesta levyttää alkuperäisten blues -mestarien kanssa Chigagossa. Peter sai kuitenkin ajatuksensa läpi ja heidän silloisen levy-yhtiönsä Blue Horizonin johtaja Mike Vernon  saikin sovittua legendaarisen Chess Recordsin pomon kanssa sessiopäivän 4.tammikuuta 1969 Chigagon Ter-Mar -studiolle. Mukaan projektiin haluttiin saada kaikki silloiset amerikkalaisen bluesin huippunimet, mutta bändin epäonneksi suurimmat starat olivat kiertueella tai eivät voineet muusta syystä osallistua.  Osasyynä voi olla toki sekin, ettei Fleetwood Mac alkuvuodesta 1969 ollut vielä maailmankuulu bändi eli voi olla että suurimmat blues -artistit eivät siksi tulleet mukaan projektiin.  Onneksi kuitenkin riittävän moni tuli eli mukaan saatiin seuraavat: Otis Spann (piano ja laulu), Willie Dixon (basso), Walter ”Shakey” Horton  (huuliharppu ja laulu), J.T. Brown (tenorisaksofoni  ja laulu), Buddy Guy (kitara), David ”Honeyboy” Edwards (kitara ja laulu), S.P. Leary (rummut).  Lopputulos on aika uskomaton!  Yhdessä päivässä tämä ryhmä äänitti valtavan määrän musiikkia josta lähes kaikki oli jälkikatsannossa erittäin laadukasta.  Vernon tiivisti sessiot Blues Jam In Chigago tupla-albumiksi, jonka kestoaika oli 108 miunuttia eli lähes kaksi tuntia. Paljon jäi kuitenkin julkaisematta ja lopulta 1999 Vernon päätti julkaista sessioista yli 40 minuuttia lisää materiaalia. Tosin hän pitkässä kirjoituksessaan perusteli miksi näitä ei alun perin ollut julkaistu. Ymmärrän Vernonin näkökannan sikäli että aika monessa julkaisemattomassa biisissä pääroolissa on joku projektin amerikkalaisista blues-artisteista ja jos tarkoitus on myydä Fleetwood Macin levyjä, niin ei ehkä ole hyvä että levyillä pääroolissa ovat ulkopuoliset muusikot.  Täytyy kuitenkin todeta että sessioiden laajennettu versio on entistä nautittavampi kokonaisuus. En tiedä oliko tämä Peter Green nuoruudenunelman täytymys, mutta vaikka sessiosta puuttuivat kaikkein suurimmat blues-starat on kokonaisuus erittäin hieno ja mikä parasta tässä vaiheessa vielä kaikki kolme Fleetwood Macin huippukitaristia soittivat sulassa sovussa.             

Harri Huhtanen 2020              

PETER GREEN IN LIMBO! -osa 2

Ote Daily Expressin virheellisestä artikkelista 27.1.1977

Vuodet 1972-76 Peter Green vietti hyvin ajelehtivaa elämää. Hän asui tuttujen ja puolituttujen luona, matkusteli ja teki erilaisia hanttihommia. Uusia levyjä ei syntynyt, vaikka vuonna 1970 kun hän erosi Fleetwood Macista oli hänellä vielä suuria suunnitelmia joko uudesta bändistä tai soololevyjen sarjasta.  Peter Green halusi pois julkisuudesta, sillä jo vuonna 1970 hän oli alkanut pitää rockbisnestä “likaisena”. Hän ajatteli että rojaltit jotka hän sai vanhoista levytyksistään olivat jotenkin likaista rahaa jota hänen ei kuulunut vastaanottaa tai ainakin ne piti jakaa hyväntekeväisyyteen.  Ja sen hän tekikin.  Green sai tiettävästi ainakin 30 000 puntaa (nykyrahaksi muutettuna summa on yli 200 000 puntaa!) vuodessa rojalteja Fleetwood Mac -levytyksistä ja noista rahoista hän aina valtaosan antoi pois. Tämä hyväntekeväisyys kulminoitui lopulta omituiseen välikohtaukseen joka jälleen kerran nosti Peter Greenin otsikoihin. Se mitä lehdissä kirjoitettiin ei kuitenkaan ollut täysin totta, mutta se riitti vahvistamaan Peter Greenin legendaa, vaikka hän ei olisi halunnut sellaista julkisuutta.

27.tammikuuta 1977 johtava englantilainen päivälehti Daily Express raportoi näistä tapahtumista varsin harhaanjohtavasti:

“Peter Greenbaum, Fleetwood Macin entinen pääkitaristi on pidätetty liittyen riitaan, joka koski 30 000 puntaa jota hän ei halunnut…Green yritti niin epätoivoisesti estää rahatoimitukset että hänet jouduttiin pidättämään kirjanpitäjä Clifford Adamsin toimistossa Paddingtonissa…”

Uutisessa on paljon asiavirheitä. Clifford Adams ei ollut Greenin kirjanpitäjä vaan David Simmons. Green ei mennyt kirjanpitäjänsä toimistoon, vaan ilmeisesti riita Adamsin kanssa käytiin puhelimitse ja uhkailut, jos niitä oli, olivat verbaalisia. Greeniä ei pidätetty toimistolla vaan hänen tyttökaverinsa luona. Vääristelevä uutinen jatkuu näin:

“Green myönsi että hänellä oli 22 kaliberin luvaton kivääri kirjanpitäjän luona. Hän kiistää halunneensa vahingoittaa Adamsin toimistoa ja mitään todisteita siitä ei myöskään esitetty…”

Virheellinen uutinen synnytti kuitenkin legendan, tarina lähti kiertämään lehdissä ja kaikki uskoivat että juttu oli totta. 1990-luvulla Peter Green kuitenkin kertoi Martin Celminsille mitä hänen muistikuviensa mukaan oli oikeasti tapahtunut.  Hän oli palannut Kanadasta ja oli viimeisillä rahoillaan ostanut hetken mielenjohteesta kiväärin, mutta oli jättänyt sen vanhempiensa luokse. Hän oli soittanut managerilleen ja heille oli tullut riitaa jostain. Hän oli ehkä tässä vaiheessa maininnut hankkineensa kiväärin, mutta se ei ollut edes hänen hallussaan eikä hän suinkaan mennyt kirjanpitäjän toimistoon, jossa pidätys lehtijutun mukaan tapahtui.  Sen sijaan hän oli mennyt tyttöystävänsä Bettyn luokse ja aika pian sen jälkeen ovelle koputettiin ja siellä oli poliisi, joka pidätti hänet. Pidätyksen syyksi ilmoitettiin se, että hän oli käyttäytynyt uhkaavasti Davisia ja Simmonsia kohtaan!

Peter Green oli siis saavuttanut uransa pohjakosketuksen. Hän joutui oikeuteen managerinsa ja kirjanpitäjänsä uhkailemisesta. Väitettiin jopa että hän oli uhannut heitä aseellisesti mikä ei siis pitänyt paikkaansa, vaan jos uhkaus oli esitetty oli se ollut pelkästään verbaalinen.         

Harri Huhtanen 2020       

PETER GREEN IN LIMBO! -osa 1

Tämä kuva löytyy Peter Greenin In The Skies (1979) -albumin takakannesta. En tiedä milloin kuva on otettu, mutta se viitannee Greenin erikoiseen ratkaisuun työskennellä jonkin aikaa Mortlaken hautausmaalla Fleetwood Macistä eroamisen jälkeen.

Peter Green totesi eräässä 1990-luvun haastattelussa että suuri osa 1970-luvusta kului hänellä niin ettei hän jälkeen päin pysty sanomaan mikä oli totta ja kuvitelmaa.  Vuonna 1971 Peter Green oli vielä aktiivinen ja soitti muun muassa Fleetwoodin Macin Amerikan kiertueella, vaikka olikin virallisesti eronnut bändistä jo keväällä 1970. Fleetwood Macista erottuaan Green ei kuitenkaan enää saanut kunnollista otetta musiikintekemiseen. Hän suunnitteli kyllä perustavansa uuden bändin mutta siitä ei sitten lopulta tullut mitään.  Hän levytti muutaman singlen Nigel Watsonin kanssa, mutta ne eivät menestyneet.  

Vanhan legendan mukaan hän työskenteli myös haudankaivajana, mutta todellisuus ei ehkä sittenkään ollut niin eksoottinen, vaan ilmeisesti Greenin työhön Mortlaken hautausmaalla kuului lähinnä nurmikon ja kasvien hoitoa. Pomo ei hengittänyt niskaan ja niinpä Green nautti raikkaasta ulkoilmasta ja siitä, että oli hetkeksi vapautunut rockbisneksen armottomista kuvioista.  Green sai jatkuvasti isoja rojalteja aikaisemmista levytyksistään, mutta vuoden 1970 Green Manalishin jälkeen hän oli tullut siihen tulokseen että raha oli lähtöisin paholaisesta ja siksi hän halusi jatkuvasti antaa ylimääräisen rahan pois ja elää vaatimattomasti. Eräs hänen tyttöystävänsä kertoi nähneensä miten Green silmääkään räpäyttämättä kirjoitti 80 000 punnan sekin hyväntekeväisyyteen ja miten he sen jälkeen elivät hetken aikaa käytännössä ilman rahaa.              

Harri Huhtanen 2020              

PETER GREEN HUIPULLA! -osa 3

Peter Green ehti tehdä lyhyeksi jääneen Fleetwood Mac (FM) -kautensa aikana vain kolme studioalbumia bändin kanssa. Tämä on kuitenkin vain jäävuoren huippu sillä bändi ehti äänittää studiossa kymmeniä tunteja  materiaalia jota ei julkaistu noilla kolmella levyllä. Niinpä jo tähän mennessä on julkaistu virallisestikin yli 10 CD:n verran vuosina 1967-1970 äänitettyä FM sessio -materiaalia ja uskoisin että edelleen on materiaalia joka odottaa julkaisuaan. Ikävin on tilanne Greenin viimeiseksi jääneen FM:n albumin Then Play on  (TPO 1969)  kanssa. Noissa sessioissa Green oli todella parhaimillaan ja silti  näitä äänitteitä  ei ole vieläkään, 51 vuotta myöhemmin,  julkaistu kokonaisuudessaan. Onneksi sentään jotain on julkaistu. Vuonna 1998 levy-yhtiö  Receiver Records  julkaisi todella mielenkiintoisen 2CD:n paketin nimellä The Vaudeville Years Of Fleetwood Mac 1968 to 1970, jossa oli peräti  45-sivuinen johdantoartikkeli, mutta tärkein asia jäi puuttumaan eli levykansiossa ei ollut mitään tarkkoja tietoja siitä milloin mikin äänitys oli tehty.  Laajassa artikkelissa oli kylläkin joitain tiedonjyväsiä, mutta niiden avulla ei kovin pitkälle päässyt. Huippuhetket tuolla julkaisulla koetaan jälkimmäisellä CD:llä jossa on peräti 15-17 minuutin kestoiset Greenin versiot kappaleista Underway  ja The Madge Sessions 1 & 2 . Levyllä Magde -kappaleet on merkitty poikkeuksellisesti Fleetwoodin ja McVien nimiiin, mutta uskon että tämä on sitä Greenin kuuluisaa anteliaisuutta, sillä millään muulla levyllä näitä herroja ei ole merkitty säveltäjiksi ja kun kuuntelee näitä versiota ei jää epäselväksi kenen “kynästä” eli kitarasta nämä kappaleet ovat lähtöisin.  Alunperin TPO-albumi julkaistiin Englannissa syyskuussa 1969 ilman hittikappaletta Oh Well , joka liitettiin kuitenkin albumin myöhempiin painoksiin.   

Harri Huhtanen 2020              

PETER GREENIN VIIMEISET VUODET -osa 2

Peter Green teki viimeiset keikkansa vuonna 2010.

Peter Green keskeytti keikkailun Splinter Groupin kanssa loppuvuodesta 2003. Seurasi kuuden vuoden tauko. Eikä kukaan silloin tietänyt esiintyiskö Green enää koskaan. Hän palasi kuitenkin alkuvuodesta 2009 ja teki vuosina 2099-2010 noin 30 keikkaa. Näistä tarkempia tietoja on toistaiseksi kovin niukasti saatavilla. Setlist FM:n mukaan Greenin viimeinen esiintyminen tapahtui Prestonissa Englannissa 29.elokuuta 2010 eli melko tarkkaan 10 vuotta sitten. Mielenkiinnolla odotan lisätietoja hänen tekemisistään vuosina 2010-2020. Facebookin kuvien perusteella hän olisi jotain äänittänyt vielä ihan viime vuosina. Tässä yksi settilista tältä Greenin viimeiseksi jääneeltä kiertueelta:

https://www.setlist.fm/setlist/peter-green/2009/teatro-ctm-rezzato-italy-239684e7.html

Harri Huhtanen 2020              

Peter Green ja Fletwood Mac – osa 1

petergreenandjeremy

Vaikka tässä kuvassa Peter ja Jeremy vaikuttavat tulevan hyvin toimeen, oli heidän kilpailunsa alusta saakka armotonta ja johti nopeasti siihen ettei Jeremy halunnut enää äänittää jos Peter oli paikalla. Alkuvaiheen Fleewood Mac oli siis heti ristiriitojen repimä ja siksi oli ilmeistä ettei tämä kokoonpano voinut jatkaa pitkään.      

Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että Peter Greenin johtama ”blues” – Fleetwood Mac ei voinut  elää pitkään. Ongelma syntyi siitä ,että bändin selkärankana työskennelleet ja edelleen, 50 vuotta myöhemmin, työskentelevät rumpali Mick Fleetwood  ja basisti John McVie  eivät säveltäneet mitään. Siksi koko Fleetwood Macin 53 vuotta kestäneen uran ajan bändiä ovat johtaneet vaihtuvat jäsenet. Alkuvuosina johdossa olivat kitaristit, joiden ego aiheutti ongelmia bändin yhteistyöskentelyn kannalta. Fleetwood Macin helmikuussa 1968 ilmestyneellä debyyttilevyllä bändin kaksi kitaristia Peter Green ja Jeremy Spencer suostuivat vielä soittamaan samoissa sesioissa yhdessä, mutta elokuussa 1968 julkaistulla bändin kakkosalbumilla Mr. Wonderful sessiot piti järjestää siten että Jeremy ja Peter eivät olleet samaan aikaan studiossa. Ja tämä oli siis tilanne bändillä joka oli perustettu vasta vuosi sitten!

Harri Huhtanen 2020 

Peter Green’s Fleetwood Mac: Live at the BBC (1967-71, 1995)

Fleetwood Macin vuosien 1967-1971 BBC-sessioista on julkaistu lukuisia bootleg-albumeja, joiden otsikko alkaa sanalla ”Complete”, mutta mikään niistä ei sitä ole eli täydellinen BBC-sessioboxi odottaa edelleen julkaisuaan. Alla kuvassa toistaiseksi paras virallinen Fleetwood Macin BBC-sessioista tehty albumi, jonka julkaisusta on ehtinyt kulua jo 25 vuotta!       

fleetwoodmacatbbc

Alkuaikojen Fleetwood Mac esiintyi säännöllisesti BBC:n sessioissa vuosina 1967-1971. Ei tiedetä ovatko kaikki nuo nauhoitukset säilyneet, mutta tiedetään että suuri osa niistä on, koska eräs bändin fani onnistui kokoamaan eri bootlegeilta yhteensä seitsemän CD:n verran näitä BBC – esityksiä. Jos aihe kiinnostaa niin täältä voitte lukea mitä kaikkea hän sai kasattua projektissaan Albums That Should Exist:

https://albumsthatshouldexist.blogspot.com/2020/02/fleetwood-mac-bbc-sessions-volume-1.html

Fanin projekti lähti siitä ,että vaikka Fleetwood Mac on tiettävästi myynyt uransa aikana yli 100 miljoonaa levyä, ei heidän alkuaikojen BBC-sessioistaan ole vieläkään olemassa kunnollista virallista julkaisua. Toistaiseksi on ollut tyytyminen  Castlen vuonna 1995 julkaisemaan  Live at the BBC (2CD) -albumiin. Tällä tupla-albumilla on vain 36 esitystä eli aika pieni osa siitä mitä Fleetwood Mac viiden vuoden aikana BBC:n studiosessioissa äänitti. Se ei kuitenkaan ole julkaisun suurin heikkous vaan minusta suurin puute  on esittelyvihkosen riittämättömät tiedot sekä äänitteiden sijoittelun kronologisuuden puute. Muista lähteistä olen onneksi saanut selville miltä vuodelta mikin levyjen esityksistä on peräisin.

Toinen ongelma on Peter Greenin ja Jeremy Spencerin esitysten sekoittaminen. Vaikka molemmat kitaristit olivat samassa bändissä lähes koko BBC-kauden ajan olivat he esiintyjinä kuin yö ja päivä. Green oli melankolinen blues- mies, joka toki soitti myös bluesrokkia, mutta täysin omintakeisisesti ja hänen rokissaankin oli surumielisyyttä mukana. Spencer sen sijaan oli bändin ja yleisön hauskuuttaja, joka loisti konserteissa ja sessioissa 50-luvun rock’n’roll covereillaan. Ongelma tässä ehkä oli näin 50 vuoden jälkeen asiaa tarkastelleen se, että valtaosa Spencerin rock’n’roll esityksiä oli nimenomaa ja kirjaimellisesti covereita eli hän esitti kappaleet niin kuin alkuperäiset esittäjät olivat ne  aikoinaan esittäneet.

Parempaa BBC-boksia odotellessa listaan tähän ne esitykset joiden vuoksi kuitenkin myös tämä 1995 BBC -julkaisu kannattaa hankkia:

CD1-01   Rattlesnake Shake  (Green, sessioäänitys 1970)
CD1-02   Sandy Mary  (Green, sessioäänitys 1970)
CD1-07   Oh Well  (Green, sessioäänitys 1969)

CD2-01   Long Grey Mare (Green, sessioäänitys 1967)
CD2-05   Stop Messin’ Round (Green, sessioäänitys 1968)
CD2-10   World Keeps Turning (Green, sessioäänitys 1968)
CD2-13   Albatross (Green, sessioäänitys 1968)
CD2-14   Looking Fro Somebody (Green, sessioäänitys 1967)
CD2-15   A Fool No More (Green, sessioäänitys 1967)
CD2-18   A Man Of The World (Green, sessioäänitys 1969)

Ja mukana on myös useita Greenin erinomaisia cover-esityksiä, mutta listasin ylle vain Greenin omat sävellykset, jotka esiintyvät tällä julkaisulla.

Harri Huhtanen 2020

PETER GREEN ja JOHN MAYALL – osa 2

petergreenahardroad

Eric Claptonin erottua John Mayallin Bluesbreakerseista heinäkuussa 1966 siirtyi Green bändin tähtikitaristiksi. Eric Claptonin maine oli jo tuossa vaiheessa niin kova, että jotkut epäilivät miten 19-vuotias, silloin vielä melko tuntematon kitaristi selviäisi vaativasta pestistään.  Yllättävän nopeasti Green otti kuitenkin haltuun paikkansa bändin vakiojäsenenä.

Mick Fleetwood kommentoi tapahtumia jälkeenpäin: “Hän sai välittömästi kosketuksen ihmisiin ja sitähän Peterin soitto on myöhemmin merkinnyt miljoonille ihmisille.  Hänen soittonsa ei ollut lähtöisin pelkästä supertähteydestä vaan sillä oli inhimillinen kosketuspinta.”  

Lokakuussa 1966 John Mayall äänitti Lontoon Deccan studioilla bändinsä kanssa uutta albumia A Hard Road.

Tuottaja Mike Vernon muisteli myöhemmin levytyssessioita seuraavasti: ”Olen melko varma, etten ollut tavannut Peteriä aikaisemmin. Minä ja äänitysinsinööri Gus Dudgeon katselimme häntä ja ihmettelimme kuka hän on ja missä on Eric. John sitten kertoi että Peter oli tullut Ericin tilalle…John väitti että Peter on yhtä hyvä kuin Eric mitä oli kyllä vähän vaikea uskoa ennen kuin hän alkoi soittaa…kun kuulin Peterin laulavan The Same Wayn ensimmäistä kertaa ajattelin, että vau, onpa siinä mahtava blues-laulaja!”

John Mayall: “Peter oli studiossa yhtä hyvä kuin keikoilla. Hän osui aina maaliinsa, ei häntä tarvinnut neuvoa. Olin valinnut Peterin hänen yksilöllisen soittotapansa vuoksi, joten miksi olisin yrittänyt ohjailla häntä? Hän kirjoitti albumille kappaleen The Supernatural, joka oli aivan timantti. ”   

Mike Vernon: “The Supernatural poikkesi soundeiltaan ja tunnelmaltaan kaikesta siitä mitä olimme tehneet Ericin kanssa. Peterin soiton sujuvuus oli hämmästyttävää. Hänellä tuntui olevan luontainen kyky liittää nuotit ja säkeet toisiinsa siten että homma toimi välittömästi.

John Mayall: “Ei ollut paljon aikaa miettiä mitä hän soittaisi, joko siksi että hän oli jo mielessään päättänyt mitä soittaisi tai sitten vaan kaikki syntyi hetken huumassa! Arvioini mukaan Peter Green oli paras Englannin tuottamista blues kitaristeista…  En arvioi kitaristeja sen mukaan miten monia sointuja he soittavat, vaan sen mukaan osaavatko he soittaa jotain omaperäistä, sellaista joka saa kuulijan liikuttumaan…Henkilönä Peterin kanssa oli helpompi työskennellä kuin Ericin. Peter oli mutkaton ja hauska, viihdyin hänen seurassaan ja hänestä tuli hyvä ystäväni.”

Harri Huhtanen 2020              

PETER GREEN ja JOHN MAYALL – osa 1

petergreenandmayall1967

Elokuussa 1965 Englannin kuuluisin bluesartisti John Mayall joutui pulaan kun hänen huippukitaristinsa Eric Clapton karkasi mitään asiasta ilmoittamatta Kreikkaan. Mayall laittoi  Melody Makeriin ilmoituksen siitä että tarvitsi uuden kitaristin. Vastauksia tuli paljon ja Mayall testasi useita kitaristeja suoraan live-keikoilla. Hän ei ollut heihin tyytyväinen. Sitten eräänä iltana Lontoon The Flamingo -klubilla Wardour Streetilla  17-vuotias Peter Green marssi hänen puheilleen ja väitti soittavansa paremmin kuin kukaan koesoitossa olleista kitaristeista. Mayall antoi hänelle tilaisuuden ja oli tyytyväinen Peteriin ja palkkasi hänet. Tosin siinä vaiheessa pesti jäi lyhyeksi, koska yhtä yllättäen kuin Clapton oli kadonnut palasi hän jo kahden viikon lomailun jälkeen ja ilmoitti olevansa halukas jatkamaan Mayallin bändissä. Clapton oli jo silloin erittäin tunnettu ja arvostettu, joten Mayallin oli pakko lopettaa Peterin pesti bändissään.

Peter soitti vähemmän nimekkäissä bändeissä loppuvuodesta 1965 kesään 1966, mutta sitten kävikin niin että kesäkuussa 1966 Eric Clapton todella erosi Mayallin Bluesbreakerseista.  Miehet muistelivat tapahtumia myöhemmissä haastatteluissa.

John Mayall: Peter palasi bändiin ja jatkoimme siitä mihin hänen kanssaan jäimme.

Peter Green: Törmäsin John MayaIiin ja hän kertoi  että Eric Clapton aikoi perustaa Cream -yhtyeen Ginger Bakerin and Jack Brucen kanssa. Mayall kysyi haluaisinko jatkaa hänen kanssaan ja saada vähän kokemusta.

John Mayall: Peter oli aluksi vähän epäilevä tarjoukseni suhteen, koska hänelle oli juuri tarjottu töitä Amerikkaan kiertueelle lähtevän Eric Burdonin kiertuebändissä.  Peter halusi Amerikkaan, mutta ei ollut yhtä kiinnostunut Burdonin musiikista kuin bluesin soittamisesta, joten hän suostui jatkamaan minun kanssani.

Harri Huhtanen 2020