Jos olet vähänkään kiinnostunut bluesista tai bluesrockistista niin sitten sinun kannattaa ehdottomasti hankkia tämä levy! Julkaisu on nyt rumpali Mick Fleetwoodin nimissä ja ehkä on oikein että hän saa hyvät rahat tästä, koska hän oli aina Peter Greenin uskollinen ystävä ja järjesti tämän konsertin kun Peter Greenin terveys alkoi pettää. Jos Mick ei olisi toiminut ajoissa olisi ollut vaara ,että tällaista hienoa konserttia ei olisi koskaan tullutkaan. Fleetwoodin ansioksi pitää lukea myös se, että hän sai houkuteltua tähän tribuuttikonserttiin rockmaailman ehdottomia huippuja. Lisäksi on hienoa kuulla miten oikeaoppisesti nämä starat tulkitsevat Greenin kappaleita. Tässä helmikuun 2020 konsertissa taiteilijat olivat ihan oikeasti jättäneet egonsa narikkaan ja yrittävät vain tulkita Greenin klassisia kappaleita mahdollisimman artistiuskollisesti. Lopputulos on upea! Tämä äänite todella tekee kunniaa ainutlaatuiselle bluesrockartistille, joka valitettavasti siirtyi ajasta ikuisuuteen heinäkuussa 2020. Sävellykset ja äänitteet kuitenkin jäivät ja se on pääasia, sillä siten Peter Greenin perintö säilyy tästä ajasta pitkälle tulevaisuuteen tai ainakin niin kauan kuin ihmiset kuuntelevat bluesia ja bluesrokkia.
Upea konsertti ja hieno levytys! Suomessa tämä huippukonsertti vain on jäänyt turhan vähälle huomiolle. Albumi ilmestyi kolme kuukautta sitten ja kun tänään katselin Wikipediasta albumin sijoituksia niin Suomi sieltä nyt valitettavasti puuttui. Alla maat, joissa tämä Peter Greenin tribuuttikonsertti on parhaiten noteeraattu:
UK 3 / Saksa 12 / Sveitsi 13 / Itävalta 13 / Belgia 21 / Hollanti 23 / Australia 35 / Ruotsi 41 / Espanja 48 / Italia 80 / Ranska 135
Eli kuten alunperin oletinkin, lukuisista tähtiesiintyjistä huolimatta tämä konsertti jää ainakin tässä vaiheessa “pimentoon”. Tätä konserttia voi kuitenkin lämpimästi suositella, koska uskon että Peter Green olisi ollut erittäin tyytyväinen siihen miten nämä tähtiartistit toivat 2020 keikalla esille hänen viime aikoina liian vähälle huomiolle jääneitä varhaisvaiheen mestariteoksiaan.
Wipediassa tämä levytys on merkitty Mick Fleetwoodin sooloalbumiksi ja se tietenkin on aika hassua, koska Mick soittaa tässä konsertissa vain rumpuja ja suurin osa musiikista on Peter Greenin kynästä lähtöisin. Toisaalta tämä ei myöskään voi olla Peter Greenin albumi, koska hän ei millään tavalla osallistunut konserttin järjestelyihin. Mick sen sijaan organisoi tämän konsertin ja hänen suhteidensa ansiosta konserttiin saatiin kertakaikkiaan uskomaton määrä superstaroja. Eli ehkä voimme siksi hyväksyä tämän Mick Fleetwoodin “soololevyksi”. Taitaa olla Mickin kaikkien aikojen paras soololevy!
Peter Green (vas.) ja 18-vuotias Danny Kirwan (oik. ) harjoittelevat vuonna 1968
Fleetwood Macin 53 vuotta jatkuneeseen tarinaan liittyy monia surullisia ihmiskohtaloita, mutta ylivoimaisesti surullisin niistä on Danny Kirwanin tarina. Hän kirjaimellisesti nousi ryysyistä rikkauksiin ja yhtä rajusti kuin hän nousi yhtä rajusti hän putosi.
Minulle se lyhyt ajanjakso syksystä 1968 alkukevääseen 1970, jonka Kirwan ja Peter Green tekivät yhdessä musiikkia oli bändin kulta-aikaa. Peter Green oli ihastunut 18-vuotiaan Kirwanin soittoon ja laittoi Mick Fleetwoodin pyytämään tätä liittymään bändiin. Fleetwood Mac oli siinä vaiheessa jo tunnettu ja arvostettu bändi, mutta Danny Kirwan suurelle yleisölle täysin tuntematon. Niinpä hän otti mielihyvin pestin vastaan, koska hän puolestaan ihaili Peter Greenin kitaransoittoa.
Vuosina 1968-69 bändi esiintyi Kirwanin kanssa Euroopassa ja USA:ssa ilta toisensa jälkeen loppuunmyydyille katsomoille. Joidenkin raporttien mukaan tuohon aikaan heidän keikoilleen myytiin enemmän lippuja kuin Beatlesien tai Rolling Stonesien keikoille ! Ei ihme jos Kirwan oli hämillään. Hän oli hetkessä noussut korttelibändin kitaristista maailmanluokan estradeille.
Ja sitten ne levytykset! Peter Green on eräässä haastattelussa todennut, ettei Albatrossista (1968) olisi ikinä tullut niin hienoa ellei hän olisi saanut apua Kirwanilta. Albatross nousi Englannin listaykköseksi ja sitä myytiin lopulta pelkästään Englannissa miljoona kappaletta! Myös hittisinglellä Oh Well (1969) Kirwan on merkittävässä roolissa. Todellisen Jackpotin Kirwan sai kuitenkin kun Fleetwood Mac alkoi levyttää kolmatta studioalbumiaan, Then Play On (1969), jolla Green antoi hänelle melko vapaat kädet sävellysten suhteen ja perusteli tätä “anteliaisuuttaan” sillä että voisi siten itse paremmin keskittyä lauluosuuksiin. Tämä loistava albumi ilmestyi alunperin syyskuussa 1969 Englannissa ja sen 14 kappaleesta peräti 7 oli Kirwanin sävellyksiä. Muutoinkin siihen aikaan huippuvireessä ollut Green halusi vetää matalaa profiilia, sillä vaikka kaikki tiesivät etteivät bändin rumpali Mick Fleetwood ja basisti John McVie varsinaisesti sävellä mitään merkitsi Green jammailubiisinsä Fighting for Madge ja Searching for Madge heidän nimiinsä. Green halusi että kaikki bändissä saisivat osuutensa tekijänoikeustuloista, koska albumi oli yhteinen projekti.
Kirwanin viimeisistä vuosista ei löydy kuvia, mutta tässä hän on vuonna 1993 ilmeisesti Lontoossa.
Luovat ihmiset ovat yleensä sitä herkempiä mitä luovempia he ovat. Vaikka Kirwan ja Green tekivät yhdessä runsaan vuoden ajan kerrassaan upeaa musiikkia ja vaikka he arvostivat toisiaan ilmeni nopeasti etteivät he kuitenkaan ihmisinä tulleet toimeen keskenään. Kirwan ei suinkaan ollut pääsyy siihen että Green keväällä 1970 päätti erota bändistä, siihen oli monia syitä, mutta Kirwan oli osatekijänä tässä monisyisessä prosessissa joka sai Greenin lähtemään. Syntyi omituinen tilanne. Jäljelle jääneet kaksi kitaristia eivät voineet toimia bändin johtajina ja niinpä Jeremy Spencer erosi bändistä 1971. Tämän jälkeen introvertti ja epäsosiaalinen Kirwan ahdistui entistä enemmän, sillä suuri yleisö alkoi pitää häntä bändin johtajana ja ennen kaikkea häntä alettiin arvioida “Green” -asteikolla, jonka hän koki kohtuuttomaksi. Hän pakeni ahdistusta ja huonoja bändisuhteitaan alkoholiin ja huumeisiin. Niinpä tilanne johti lopulta siihen että muu bändi päätti erottaa hänet syksyllä 1972, juuri kun Fleetwood Mac oli alkanut saavuttaa merkittävää levymyyntiä myös USA:ssa.
Erottaminen Fleetwood Macista johti Kirwanin uran alamäkeen. Bändin manageri oli kuitenkin aluksi hänen tukenaan ja niinpä Kirwan pääsi julkaisemaan erottamisensa jälkeen 1970-luvulla vielä kolme sooloalbumia. Vuonna 1979 julkaistu Hello There Big Boy! jäi Kirwanin viimeiseksi levyksi. Sen jälkeen hän jäi 29-vuotiaana “eläkkeelle”. Hän antoi monia haastatteluja vielä 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla, mutta hän ei enää palannut musiikin pariiin, ei ainakaan julkisesti. Viimeiset vuotensa hän vietti kotikaupungissaan Lontoossa köyhänä miehenä alkoholistien asuntolassa.
Legendat yhdessä tammikuussa 2020. Peter Green, Greeny-kitara ja Kirk Hammett.
Boksi on jämäkkää tekoa ja pidän kovasti sen kansitaiteesta, erityisesti väritykset ovat onnistuneita. Tämä keikkataltiointi ei tietenkään mene listojen kärkeen, mutta laatutavaraa myydäänkin pitkään ja hartaasti eli jossain muodossa tämä ainutlaatuinen levytys on saatavilla vielä tulevinakin vuosina, siitä olen ihan varma.
Pidän myös 46-sivuisesta, LP-kokoisesta kirjasta, joka tulee boksin yhteydessä. Valitettavasti vain sen informaatiosisältö ei ole kaikilta osin kunnossa, sillä esimerkiksi yksittäisten kappaleiden esiintyjiä ei ole kirjattu, mutta tämän puutteen korvaa melko hyvin Mick Fleetwoodin lämminhenkinen ja paljon mielenkiintoisia tietoja sisältävä kuvaus konsertin ennakkojärjestelyistä sekä tärkeimpien artistien esittelyt. Micken tekstistä varmistuu se, että oli tosiaan onnekas sattuma että konsertti pystyttiin järjestämään juuri ennen kuin Korona-rantautui Iso Britanniaan ja teki pitkäksi aikaa yleisökeikkojen järjestämisen mahdottomaksi.
Micken artikkelin jälkeen kirjassa esitellään kuvin ja tekstein kaikki konsertin esiintyjät. Näissä teksteissä mukavaa on se, että artistit itse ovat ne saaneet / joutuneet kirjoittamaan esittelynsä. Teksteistä huomaa ketkä ovat “kynämiehiä” ja ketkä eivät. Joukossa on todella lyhyitä tekstinpätkiä ja sitten taas pitkiä, analyyttisempiä kirjoituksia. Positiivisin yllätys minulle oli Metallica -kitaristi Kirk Hammettin teksti, joka on hieno. Mies selvästi arvostaa erittäin paljon Peter Greeniä ja tämän osoituksena hän mm. joitain vuosia sitten osti alunperin Peterin omistaman vuoden 1959 kitaran, jolla Peter on säveltänyt osan suurimmista hiteistään. Peter oli myynyt kitaransa blueskitaristi Gary Moorelle jolta se siis siirtyi Hammetille. Kirk soitti tätä legendaarista Greenyksi kutsuttua kitaraa helmikuun 2020 keikalla ja silloin viimeistään kuuli miten hyvin hän oli sisäistänyt Greeninsä, sillä Hammettin soittama Green Manalishi oli todella maaginen ja minulle konsertin ehdoton kohokohta!
Korona-kevään 2021 odotetuin levy tuli myyntiin vasta eilen (30.4.2021), vaikka levyssä lukee että se on tuotettu jo viime vuonna (2020). Kuten nykyään tapana on, julkaistiin tämänkin albumi useina erilaisina versioina. Halvimmillaan Tämän Peter Greenin muistokonsertin saa ostamalla “karvalakki” CD -version, jonka saa alle 20 eurolla. PG diggarina tilasin kuitenkin itselleni jo tammikuussa tuon isoimman boksin, jossa on 4LP:tä, 2 CD:tä ja 1 Blu-Ray -levy.
En tiedä oliko Peter Greenin pitkäaikaisella muusikkoystävällä Mick Fleetwoodilla kuudes aisti kun hän järjesti tämän konsertin. Tiedossa oli että Peter Greenin terveys oli reistaillut jo pitkään, mutta ymmärtääkseni tiedossa ei ollut että Peter kuolisi alle puolen vuoden kuluttua tästä konsertista. Eikä Mick Fleetwood ainakaan voinut mitenkään tietää, miten voimallisesti Korona iskee Eurooppaan ja siksi oli hieno “sattuma” että konsertti ehdittiin järjestää Lontoossa helmikuussa 2020, vähän ennen kuin Englannissakin yleisötilaisuudet kiellettiin Korona-vaaran vuoksi.
Ja minkä esintyyjäkartiin Mick saikaan mukaan tähän ainutlaatuiseen tribuuttikonserttiin! Väitän ettei tämän tason porukkaa enää nykyään saada samalle keikkalavalla edes viiden vuoden välein! Sen lisäksi että tässä oli mukana monta “vanhan” rockin huippunimeä oli Mick saanut mukaan myös uudemman polven huippusoittajia. Alla konsertin esiintyjät. Melko mykistävä kattaus!
Mick Fleetwood, Fleetwoodin Macin perustaja ja rumpali, mukana edelleen bändissä Christine McVie, Fleetwoodin Macin pitkäaikainen laulaja, mukana edelleen bändissä Jeremy Spencer, alkuaikojen Fleetwood Macin kitaristi Neil Finn, legendaarisen Crowded House -bändin nokkamies, nykyään mukana Fleetwood Macissä John Mayall, kitaristi, merkittävin edelleen elossa oleva valkoinen blues-muusikko Bill Gibbons, legendaarisen ZZ Top- yhtyeen kitaristi ja laulaja Steven Tyler, legendaarisen Aerosmith -yhtyeen laulaja Noel Gallagher, legendaarisen Oasis-yhtyeen biisinikkari ja kitaristi Peter Townshend, legendaarisen The Who -yhtyeen perustaja ja kitaristi David Gilmour, legendaarisen Pink Floydin kitaristi ja nykyinen nokkamies Bill Wyman, legendaarisen Rolling Stones -yhtyeen pitkäaikainen basisti Kirk Hammett, legendaarisen Metallica- bändin kitaristi
Vähemmän tunnetuista muusikoista mukana olivat nämä: Dave Bronze, basisti, kiertänyt mm. Eric Claptonin kanssa ja ollut mukana joillain hänen levyillään Jonny Lang, amerikkalainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, julkaissut useita soololevyjä Andy Fairweather Low, laulaja, kitaristi ja tuottaja, keikkaillut Claptonin ja Watersin bändeissä Ricky Peterson, amerikkalainen kosketinsoittaja, keikkaillut mm. Princen kanssa Zak Starkey, legendaarisen Ringo Starrin poika, soittanut rumpuja mm. Whon ja Oasiksen riveissä Rick Vito, amerikkalainen multi-instrumentalisti, soittanut paljon mm. Bob Segerin kanssa
Nämä 18 loistavaa muusikkoa siis tulkitsivat Peter Greenin klassisia sävellyksiä Lontoon Palladiumissa 25.helmikuuta 2020!
Peter Green oli poissa julkisuudesta vuodet 2004-2008. Tuolloin hän ei keikkaillut eikä levyttänyt mitään. Kukaan ei tiennyt palaisiko silloin vasta 58-vuotias Green enää julkisuuteen. Mutta hän teki kuin tekikin kolmannen ”comebackinsä”, joka tosin jäi hänen viimeisekseen eikä tämä lyhyt, alle kahden vuoden kestoinen, paluu musiikkimaailmaan tuottanut myöskään enää uusia Green -levytyksiä. Vuosien 2009-2010 keikoista on todella vaikea saada tietoja, mutta tänään onnistuin löytämään netistä yhden vuoden 2010 konserttiarvostelun ja päätin kääntää arvostelun loppuosan suomeksi. Alkuosassa kerrataan Greenin vaiheita eli siksi sitä en lähtenyt kääntämään, koska ne tiedot jo löytyvät aikaisemmista artikkeleistani.
Peter Green keikalla 2010. Concert Photo by Kate
”Minun täytyy sanoa, että kun näin Greenin keikalla Splinter Groupin kanssa vuonna 2001 oli se melko ahdistava kokemus, joka todennäköisesti johtui siitä etten oikein tiennyt mitä olisi pitänyt odottaa keikalta. Vaikka Greenin bändikaverit Nigel Watson ja Roger Cotton tukivat häntä koko keikan ajan näytti siltä ettei hän viihtynyt lavalla. Green soitti pääosan ajasta vain rytmikitaraa Watsonin soittaessa soolot. Greenin laulukaan ei tuntunut sujuvan. Siksi en ollut yllättynyt kun Greenin bändin vilpittömyys ja hyöty hänelle kyseenalaistettiin. Green laittoikin pillit pussiin vuonna 2004. Mutta hän palasi keikkailemaan Peter Green and Friends -nimisen bändin kanssa (2009) ja Union Chapelin esiintymisen (2010) perusteella vähän rennompana kuin aikaisemmin. Hänellä on nyt hyvä bändi. Siihen kuuluvat Nick Lowen kanssa työskennelleet Geraint Watkins (kosketinsoittimet) ja Matt Radford (basso) sekä paljon maailmaa nähnyt Martin Winning (saksofoni). Bändin johdossa on Mike Dodd, innokas mutta melko ärsyttävä yleisön huudattaja jota pidetään kuitenkin tarpeellisena suojana Greenille joka ei juurikaan puhunut yleisölle tai nostanut katsettaan kitarastaan. Setti koostui blues standardeista, jotka rehellisesti sanoen olivat ajoittain kovin tavanomaisia, sekä Greenin katalogin kohokohdista. Setissä kuultiin mm. Rattlesnake Snake ja Freddie Kingin The Stumble . Vähemmän kärsivällinen ja anteeksiantava yleisö olisi voinut tällä keikalla muuttua pahansuoviksi, mutta kun olimme lippusekaannuksen vuoksi kaikki joutuneet jonottamaan saliin pääsyä ainakin tunnin niin kannustimme kaikki Greeniä. Lämmetessään hän palkitsikin meidät satunnaisilla välähdyksillä neroudestaan. Hän oli erityisen eloisa soittaessaan New Orleansista kotoisin olevan kitaristi Robert Parkerin kaksi kappaletta Steal Your Heart Away sekä Blues Get Off My Shoulder. Hän myös lauloi nämä kappaleet erittäin hienosti. Silloin sitä sulki silmänsä ja vain toivoi että koko ilta olisi ollut yhtä hyvä. Mutta aivan liian usein Greenin soitto oli epävarmaa ja kömpelöä ja hänen lauluäänestään puuttui se voima ja vaikuttavuus, joka sillä oli ollut Fleetwood -aikoina. Yleisö kuitenkin, kuten arvata saattoi, meni pähkinöiksi lopussa kun Green soitti Oh Wellin, Albatrossin ja Black Magic Womanin, jonka hän, omituista kyllä, soitti enemmän Carlos Santanan tyylisesti kuin omalla tyylillään.
En yhtään epäile etteikö Green nauttisi näistä keikoista ja selvästi hän myös heitti pari vitsiä bändinsä kanssa illan edetessä ja epäilemättä kyse on myös eräänlaisesta terapiasta. Mutta on silti ahdistavaa ja epämukavaa tirkistelyä olla todistamassa minkälaista tuhoa huumeiden käyttö ja sairastelu on tehnyt soitajalle joka huipulla ollessaan oli eräänlainen nero. Ja sellaisena minä haluan hänet muistaakin. ”
Peterin nuoruuden ystävä Nigel Watson pelasti lopulta tämän “horrostilasta” jota oli jatkunut jo lähes 13 vuoden ajan. Niin pitkään Peter oli esiintymättä ja levyttämättä. Nigel kokosi Peterille bändin, jonka hän nimesi Peter Green Splinter Groupiksi. Bändi levytti ja keikkaili vuosina 1997-2003. Bändissä olivat mukana Peterin ohella seuraavat soittajat: Nigel Watson (kitara), Cozy Powell (rummut) (1997), Neil Murray (basso) (1997–1998), Spike Edney (kosketinsoittimet) (1997), Roger Cotton (kosketinsoittimet) (1998–2004), Larry Tolfree (rummut) (1997–2004) ja Pete Stroud (basso) (1998–2004). Seitsemässä vuodessa bändi ehti äänittää peräti 7 studioalbumia, jotka on lueteltu alla:
Peter Green Splinter Groupin levytykset
01 Peter Green Splinter Group(1997) 02 The Robert Johnson Songbook (1998) 03 Soho Session (1998) 04 Destiny Road (1999) 05 Hot Food Powder (2000) 06 Time Traders (2001) 07 Reaching The Cold 100 (2003)
Usein muusikkoveljesten välillä on kilpailua ja riitojakin, ehkä tunnetuin esimerkki tästä on Oasis -bändin Gallagher -veljekset, jotka yhdessä nousivat maineeseen, mutta lopulta jatkuvien riitojen vuoksi päätyivät erilleen.
Peter Greenillä oli kaksi veljeä, vanhin veli Len (s.1936) ei ollut muusikko, mutta keskimmäinen veli Michael (s. 1940) oli ja hän tiesi enemmän musiikista kuin kuusi vuotta myöhemmin syntynyt Peter (s.1946). Peter oli aina hyvissä väleissä veljiensä kanssa. Hän opetteli soittamaan korvakuulolla ja sai paljon apua Michaelilta joka opetti hänelle kitarasointuja.
Edelleenkin ainoa Peter Greenistä julkaistu elämänkerta taitaa olla Martin Celminsin vuona 1995 julkaisema Peter Green- The Biography . Se on hyvin kirjoitettu ja Celmins on haastatellut kirjaansa varten yli 40 Peter Greenin tuntenutta henkilöä. Ongelmana on tällä hetkellä vain se, että vuodet 1996-2020 puuttuvat kokonaan kirjasta! Peter Green on kuitenkin niin merkittävä kitaristi ja hänen uransa on niin kiinnostava kaikkine merkillisine käänteineen, että uskon uusia Peter Green -kirjoja tulevan markkinoille lähivuosina.
Mutta takaisin aiheeseen. Michael ja Peter harjoittelivat 1960-luvun alussa mm. Elvis Presleyn, Pat Boonen, Everly Brothersien ja Shadowsien kappaleita. He kehittelivät sankariensa musiikin pohjalta omia kappaleita yhdessä. Michael “sävelsi” kappaleet, mutta Peter vastasi musiikista. Kumpi teki mitäkin sitten kun Peter oli siirtynyt soolouralle taitaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi. Kaikilla Peter Greenin 1979-83 julkaistuilla sooloolevyillä kun on kuultavissa Peterin tunnusmerkillinen kirarointi. Michael tosin kertoo Celminsin kirjassa että pitkään odotetun Peterin paluualbmin In The Skies (1979) jälkeen Peterin lauluvarasto ehtyi eli seuraavilla soololevyillä oli mukana enää vain yksittäisiä Peterin nimiin merkittyjä kappaleita ja kaikki muut kappaleet merkittin Michaelin nimiin.
Olen kuunnellut tarkkaan kaikki Peterin vuosina 1979-83 julkaistut soololevyt ja koska siellä tuota ensimmäistä levyä lukuunottamatta pääsääntöisesti kappaleiden tekijäksi on tosiaan merkitty M.D. Green niin en voi välttyä siltä ajatukselta, että onko sittenkin kyse Green Manalishi -ilmiöstä eli siitä että kun raha on Peterin mukaan lähtöisin paholaisesta niin hän halusikin laittaa kappaleet pelkästään veljensä nimiin, koska veli ei ollut taloudellisesti yhtä hyvässä asemassa kuin hän. Tämä on toki vain minun spekulaatiotani ja toivon että jossain vaiheessa julkaistaan kattava (1946-2020) biografia Peter Greenistä ja toivon että siinä otettaisiin kantaa siihen kuka teki mitäkin vuosina 1979-83.
Peter Greenin toinen comeback -albumi ilmestyi vuonna 1980. Levyllä lukee peräti kahdeksassa kappaleessa hämäävästi ”Green” ja ainoastaan viimeisessä kappaleessa P.A. Green. Virallisesti vain viimeinen kappale on siis Peter Greenin sävellys, muut on merkitty M.D. Greenin eli Mike (virallinen etunimi Michael) Greenin nimiin. Peter oli isoveljensä Miken kanssa säveltänyt blues -kappaleita jo silloin kun he olivat nuoria poikia. Niinpä kun oli kiire julkaista toinen comeback -albumi luotti Peter Miken sävellyksiin
Peter Greenin ensimmäinen “comeback” -kausi ajoittuu vuosiin 1977-84. Ensimmäinen comeback-levy In The Skiesäänitettiin 1977 sessioissa, mutta julkaistiin vasta 1979. Seuraavat neljä studioalbumia julkaistiin nopeaan tahtiin vuosina 1980-83, mutta niillä Peter Green ei enää juurikaan esiintynyt säveltäjänä, vaan ainoastaan laulajana ja kitaristina. Päärooliin nousi isoveli Michael Green (levyllä “salaperäinen” M.D.Green), joka sävelsi valtaosan kappaleista ja oli vokalistina kappaleessa White Sky. Vaikka kaikkia näitä soololevyjä on ilo kuunnella Peterin ainutlaatuisen kitaroinnin ja laulun vuoksi niin totuuden nimissä on todettava, etteivät Peterin soololevyt In Skies -albumin jälkeen olleet mitään mestariteoksia. Jokaisella niistä on kuitenkin “kultaiset” hetkensä, sellaiset joiden vuoksi en halua luopua niistä. Paljon ainutlaatuista Peter Greenin soitantaa on nimittäin kuultavissa näillä viidellä comeback -levyllä, vaikka itse kappaleet eivät aina olekaan maailmaa mullistavia. Isoveli tuntee kuitenkin hyvin pikkuveljensä ajatukset ja tyylin, sillä yllättävän monet näistä kappaleista istuvat erinomaisesti Peterille ja välillä sanoituksia ja soitantaa kuunnellessa on jopa vähän vaikeaa uskoa, ettei Peter olisi näitä kappaleita itse kirjoittanut. Peterin ideahan oli vuoden 1970 Green Manalishin jälkeen se, että raha oli pahasta ja jos sitä tuli liikaa piti se antaa pois. Houkuttelee ajatella, että Peter olisi luovuttanut osan yhdessä tehdyistä kappaleista pelkästään isoveljen nimiin, jotta tämä saisi paremmat rojaltit! Peterhän oli paljon varakkaampi kuin isoveljensä, koska hän sai koko ajan rahaa 1960-luvun Fletwood Mac- ajan sävellyksistään. Lisäksi rahavirtoihin vaikutti se, että Fleetwood Macistä oli 1970 luvun jälkipuolella tullut Amerikassa yksi maan suosituimmista bändeistä ja tämän seurauksena myös vanhojen bluesaikojen Fleetwood Macin -levyjen myynti piristyi olennaisesti.
Vaikka Peter Green oli uransa aikana useaan otteeseen vuosikausia poissa julkisuudesta eikä tehnyt levyjä tai keikkoja tuolloin, niin silti hänen uransa on monimuotoinen ja erittäin kiinnostava. Comeback on ehkä väärä sana kun puhutaan Peter Greenistä joka 1960-luvun supertähteyden jälkeen pakkomielteenomaisesti halusi aina antaa rockilla ansaitsemansa rahat pois, koska hän oli eräällä vuoden 1970 LSD-tripillään läpikäynyt unen, jossa paholainen ja raha olivat yhtä. Sen jälkeen Peter Green ei halunnut enää olla missään tekemisissä bisnes-asioiden kanssa ja ulkoisti ne täydellisesti managerilleen ja lakimiehelleen. Hän rakasti edelleen bluesia ja soittamista, mutta aina kun alettiin puhua rahasta turvautui hän luottohenkilöihinsä eikä halunnut mitenkään osallistua bisnes-pohdintoihin. Niipä myös Peter Greenin niin sanotut “comebackit” vuosina 1979-84, 1997-2004 ja 2009-10 tehtiin hyvin matalalla profiililla, koska Peter Green ei enää halunnut kokea Fleetwood Macin aikaisia supertähteyden paineita. Ja vähitellen se onnistuikin eli yleisömäärät ja esiintymispaikat muuttuivat yhtä pienemmiksi. Moni olisi stresaantuntut tästä, mutta kun katsoo viimeisiä Youtube -videoita vuosilta 2009 ja 2010, näyttää Peter Green niissä kovin tyytyväiseltä elämäänsä. Esiintymispaikat ovat pieniä klubeja, mutta Peter Green nauttii edelleen soittamisesta, erityisesti jos hän on itse sitä mieltä että soolo meni hyvin ja aika usein hän viimeisissä videoissa näyttää olevan sitä mieltä. Peter Greenin kitarointi muuttui 40 vuodessa minimalistisemmaksi ja hän teki sen tarkoituksella. Hän sanoi että halusi keskittyä soitossaan olennaiseen. Peter pyrki kohti bluesin syvintä totuutta, joka on tulkinnan selkeys ja syyvyys. Jokainen sointu on tärkeä ja kaikki turhat tiluttelut pitää karsia pois, jotta saavuttaa musiikin ytimen. Tavallaan Peter sen lopulta saavutti ja samalla hän vapautui rahan kirouksesta. Maallinen rikkaus voi myös olla monimutkaista ja stressaavaa. Elämänsä loppuvuosina Peter tavoitteli yksinkertaista, selkeää ja stressitöntä elämää ja uskon että hän pääsi lopulta tavoitteeseensa!
WINTERLUDE FINLAND 