Bob Dylan: Tempest 2012 – osa 7

dylantempestwasted

TEMPEST – päiväkirja   24.helmikuuta 2013

LONG AND WASTED YEARS (laulu no. 4)
Laulun intro on ihastuttava. Dylan ja bändi pystyvät lataamaan lyhyeen esitykseen uskomattoman paljon lämpöä, nostalgiaa, herkkyytä ja kaipuuta, jotain sellaista mitä ei enää vuosikymmeniin ole radiosta tai television musiikkiohjelmissa kuullut. Dylan elää eri maailmassa. Sellaisessa, joka oli joskus mutta jota ei enää ole. Laulussa on vain kymmenen lyhyttä säkeistöä. Dylanin teksti kulkee eri aika- ja aihetasojen välillä arvoituksellisena, kuten niin usein aikaisemminkin. Menetetyn rakkaan kaipuun kuvauksesta siirrytään tällaisiin säkeisiin:

My enemy crashed into the dust
Stopped dead in his tracks and he lost his lust
He was run down hard and he broke apart
He died in shame, he had an iron heart

Kenestä Dylan kirjoittaa?! Lisää arvoituksia seuraa 8.säkeessä:

Two trains running side by side
Forty miles wide, down ther eastern line

10.säkeistö sulkee kauniisti arvoituksellisen ja nostalgisen tarinan:

We cried on that cold and frosty morn
We cried because our souls were torn
so much for tears, so much for these long and wasted years

Harri Huhtanen 2013

Mainokset

Bob Dylan: Tempest 2012 – osa 6

USA-TITANIC

TEMPEST – päiväkirja    4.lokakuuta 2012
Tempest (2012) on vahva työ, tarkastelipa sitä miltä kantilta tahansa. En ryhdy vielä kymmenen kuuntelukerran jälkeen asemoimaan levyä, mutta päätin tänään että vaikka albumit pitäisi arvostella kokonaisuutena, arvostelen ja pisteytän poikkeuksellisesti tämän levyn laulu laululta.

TEMPEST  (laulu no. 9)
Tämä on Dylania parhaimmillaan. Maailmanlopun allegoria, joka on sovitettu kauniisti vanhan irlantilaisen kansansävelmän melodiaan. Pintapuolisesti tulkiten tämä on varsin kliininen kertomus siitä mitä tapahtui TITANICilla 100 vuotta sitten. Pinnan alla on kuitenkin syvempi sanoma. Ihmiskunta matkaa kohti tuhoaan. Kehitysusko on vailla pohjaa, jos unohdetaan luonto. Luonto kostaa ja voittaa lopulta. Ilmastomuutos, jäätikköjen sulaminen, tulvat, hirmumyrskyt, maanjäristykset jne. Vaikka länsimaissa ihmisillä on nyt mukavaa ja tuntuu ,että luonto on ”hallinnassa”, ovat kovat ajat edessä. Tästä Dylan haluaa muistuttaa meitä Titanic -allegoriallaan. Titanicin piti olla maailman turvallisin ja hienoin alus eli mitä loistavin esimerkki siitä miten ihminen voittaa luonnon.

Over the waves she rode / Sailing into tomorrow /  To a golden age foretold

Kertomuksen tarkkailija näkee kuitenkin unessaan tuhon ja yrittää varoittaa ihmisiä, mutta turhaan.

He dreamed that Titanic was sinking /  And he tried to tell someone

Ihmiset eivät kuitenkaan välitä varoituksista, vaan matkaavat kehitysuskossaan kohti lopullista tuhoa. Kun tuho sitten tulee, aiheuttaa itsekkyys lopullisen murhenäytelmän kun epätoivoiset ihmiset taistelevat paikasta pelastusveneissä, joita ei riitä kaikille.

Brother rose up against brother / In every circumstance
They fought and slaughtered each other / In a deadly dance

14-minuuttinen laulu ei tunnu yhtään liian pitkältä, sillä vaikka tarina on tuttu ottaa Dylan kuulijan koukkuunsa heti ensi säkeistöillä ja magia säilyy loppuun saakka. Vaikka sanoma on pessimistinen, jää musiikista ja kokonaisesityksestä ylevä vaikutelma ja laulu alkaa soida päässä. Alussa Dylan laulaa lähes virheettömästi, loppua kohden vaurioituneiden äänihuulten ongelma jonkin verran kuitenkin palaa, mutta siihen ei kiinnitä huomiota, koska Dylan rytmittää säkeet täydellisesti ja NET-bändin säestys rullaa niin kauniisti koko pitkän kappaleen alusta loppuun saakka. Vaikka laulu on äänitetty studiossa, jossa olisi helppo yhdistellä näin pitkä laulu useista otoksista, kuulostaa kokonaisesitys siltä kuin laulu olisi yksinkertaisesti äänitetty yhdellä, jatkuvalla otolla. Kun levyn tuottajana on Dylan on tämä oletus jopa todennäköisin vaihtoehto.  Klassinen huippuesitys, jossa on väkevä allegorinen sanoma.

(Lisäys 18.3.19: ”Kehitysusko on vailla pohjaa, jos unohdetaan luonto. Luonto kostaa ja voittaa lopulta. Ilmastomuutos, jäätikköjen sulaminen, tulvat, hirmumyrskyt, maanjäristykset jne.” – kuudessa vuodessa tämä Dylanin sanoma ei ole vanhentunut, vaan muuttunut yhä ajankohtaisemmaksi!”)

Harri Huhtanen 2012 ja 2019

Bob Dylan: Tempest 2012 – osa 5

dylantempestvinylTEMPEST – päiväkirja
22.syyskuuta 2012

Olin viikon Slovenian pääkaupungissa, Ljubljanassa. Palasin eilen. Minulla oli kyllä Dylanin Tempest mukana matkassa, mutta ohjelma paikan päällä oli sen verran hektinen, ettei levyn kuunteluun sitten lopulta jäänytkään aikaa. Tänään olen ottanut vahingon takaisin ja kuunnellut Tempestin jo kahdesti.

Toistan itseäni. Dylan on nero. Hän on sitä monella levyllään, mutta erityisesti tällä levyllä. Tietysti nerouden määritelmään yleensä liitetään ajatus siitä ,että on keksinyt jotain täysin uutta. Siitä ei Tempestin kohdalla ole kysymys, vaan Tempestin nerous syntyy Dylanin ainutlaatuisuuden ja karisman ja suunnattoman kokemuksen ja laajan musiikkituntemuksen kautta.

Viiden kuuntelun jälkeen alkaa vaikuttaa siltä, ettei tällä levyllä ole yhtään keskinkertaista kappaletta. Tempest on hieno kokonaisuus, bändi soittaa vapautuneesti ja levy on varmaan äänitetty aika nopeasti livenä, kuten Dylanin tapana on.

Äänitys ja tuotanto on huippuluokkaa. Joku jossain valitti,että Dylanin laulu on nostettu liian pintaan, mutta minusta se on oikea ratkaisu, koska Dylanhan se on joka tässä kertoo tarinoita, säestävät muusikot luovat tunnelmaa, mutta keskiössä on ja pitää olla Dylanin laulu ja tarinat. Ja sanon tämän väheksymättä mitenkään bändin amattitaitoa ja osuutta Tempestin onnistumisessa. Päinvastoin. Dylanin NET-bändi vaikuttaa ”lukevan” Dylanin ajatuksia, niin saumattomasti säestys istuu Tempestin tarinoihin.

Tempestin kuuntelu jatkuu varmaan koko loppuvuoden, mutta nyt jo voin kannustaa: käykää ihmeessä ostamassa tämä levy! Pitkästä aikaa kuulette Dylania tavalla johon vain hän pystyy parhaimmillaan. Luovuuden kuihtumisesta ei ole mitään merkkejä, päinvastoin: muutamat Tempestin laulut leikkaavat syvältä ja jäävät soimaan aivojen perukoille kerrassaan vastustattomalla tavalla. Rehellisesti puhuen en odottanut enää ihan näin paljon Dylanilta, mutta näköjään Dylanilla iän mukana vain kokemus ja taito karttuu ja jos visio ja fokus on oikea, voi taiteilija päästä jopa ”eläkeikäisenä” samaan kuin nuoruudessaan. Sen on Dylan mielestäni todistanut Modern Timesilla (2006) ja Tempestillä (2012), joita jo nyt pidän Dylanin 2000-luvun merkittävimpinä levyinä.

Harri Huhtanen 2012 ja 2019

Bob Dylan: Tempest 2012 – osa 4

dylantempestathene

Wienin parlamenttirakennuksen edustalla on suuri veistosryhmä, jonka keskushahmo on antiikin Kreikan sotataidon, tiedon ja viisauden jumalatar, Pallas Athene. Tempestin kanteen Dylan on valinnut yhden tämän veistosryhmän patsaista. Niissä harvoissa haastatteluissa, jotka Dylan on antanut hän ei ole paljastanut mikä on kuvavalinnan ja hänen levynsä mahdollinen yhteys.

TEMPEST -päiväkirja    
15.syyskuuta 2012

Uusi levy ei petä odotuksia eikä ennakkohypeä. Tempest on hieno levy. Uskallan sanoa tämän jo kahden kuuntelun perusteella. Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, muutama ehkä keskinkertainen, monta hyvää ja muutama aivan huikea esitys. Jos jo tässä vaiheessa on pakko nimetä levyn huippuesitys on se varmaankin TEMPEST. Tämä peräti 14-minuuttinen biisi vie kuulijan mukanaan eikä tunnu yhtään liian pitkältä, päinvastoin sitä melkein odottaa että tarina jatkuisi ja jatkuisi loputtomiin! Irlantilaiseen kansansävelmään sovitetussa Tempestissä on koukuttava melodia ja vahvat lyriikat. Myös SCARLET TOWN on erittäin vahva esitys, joka jää jo ensi kuuntelun jälkeen soimaan päähän.

Alkuvaikutelmani on, ettei tällä levyllä tarvita ”koodinpurkua”, kuten Modern Timesilla (2006). Tällä hetkellä minusta vaikuttaa että Tempest on pikemminkin komea kokoelma vaikuttavia esityksiä ja vahvoja lyriikkoja, hienoa tarinankerrontaa ja bändiltä sujuvaa ja koukuttavaa soittoa. Synkistä aiheista huolimatta levystä jää kuuntelun jälkeen hyvä mieli eli jollain merkillisellä tavalla tämä on sittenkin upbeat-levy. Niille, jotka aloittavat Dylanin kuuntelun Tempestistä, varoituksen sana on kuitenkin paikallaan eli tällä levyllä Dylanin ääni on entistä rupisempi. Mutta se ei menoa haittaa, koska musiikissa, lyriikoissa ja Dylanin tulkinnassa on voimaa, joka ei tosiaankaan jätä kuulijaa kylmäksi!

Harri Huhtanen 2012 ja 2019

Bob Dylan: Tempest 2012 – osa 3

TEMPEST -päiväkirja     11.syyskuuta 2012

dylantempestPallasAthene

Kuvassa osa Wienin kuuluisan Pallas Athene -suihkulähteen veistosryhmää. Dylan on käyttänyt oikeanpuoleisen naisfiguurin kasvoja Tempest -albumin kannessa.  

2000-luvulla jouduin odottamaan suurta Dylan -hetkeäni aina vuoteen 2006, jolloin Modern Times ilmestyi. Ennakkoklippien kuuntelu sai minut aivan liian varhaisessa vaiheessa ja liian vähillä tiedoilla antamaan levystä vähätteleviä lausuntoja, mutta kun sitten olin kotona pari kertaa pyörittänyt vinyylin ja kuunnellut CD:tä automatkoilla, niin jopa käänsin perusteellisesti takkini! Modern Times oli ja on loistava levy! Silloin päätin, etten enää koskaan kuuntele merkittävien levyjen ennakkoklippejä, vaan maltan mieleni ja odotan, kunnes SE hetki koittaa. Ja nyt se on koittanut. Levyt, joita Dylan on julkaissut Modern Timesin jälkeen ovat olleet välitöitä. Uskon, että TEMPEST on taas sellainen vähän merkittävämpi etappi Dylanin uralla. Eikä tämä jää hänen viimeiseksi levykseen, vaikka Tempest -nimen onkin tulkittu viittaavan Shakespearen viimeiseen näytelmään.

Dylanin levytuotanto on uskomaton. Sille ei löydy vertailukohtaa populaarimusiikin historiassa. Ja silti Dylanin matka on kesken. Hänellä on edelleen ässiä hiassaan. Hän pystyy edelleen yllättämään ja mikä parasta: hän tekee sen uudestaan ja uudestaan.

Odotukseni Tempestin suhteen ovat korkealla. En halua pettyä. Levyn arvostelut maailmalla ovat olleet ylistäviä, mutta niin olivat Love & Theftinkin (2001) enkä siitä levystä pahemmin innostunut. Siksi arvostelut eivät takaa subjektiivista ”taivashetkeä”, vaan levy pitää aina itse kuunnella. Se on se matka. Trip. Bad or good? Pian sen tiedän…

Harri Huhtanen 2012

Bob Dylan: Tempest 2012 – osa 2

TEMPEST – päiväkirja  11.syyskuuta 2012

Dylantempest2

Dylanin 1980-luku meni minulta aika iloisesti ohi, lukuunottamatta Oh Mercyä (1989), jonka ostin Turusta aika pian sen ilmestyttyä vinyylinä. Koska Dylan oli sitä ennen tehnyt sarjan enemmän tai vähemmän epäonnistuneita levyjä, oli todella suuri yllätys, että Oh Mercy oli niin erilainen ja ennen kaikkea niin hyvä! Kuuntelin sitä viikkotolkulla. Se levy kerta kaikkiaan vei meikäläisen mennessään. Dylan was back!

Seuraava Dylan -albumi, jonka ostin uunituoreena oli Good As I Been To You (1992). Vaikka se ei menestynyt Suomessa eikä maailmallakaan, minä pidin siitä kovasti. Oli hienoa, että Dylan oli jälleen palannut juurilleen.

Muutoin Dylanin 1990-luku meni lähinnä The Never Ending Tourin seuraamisessa ja keikkojen kuuntelussa. Seuraava vaikuttavan hetken koin vasta 1997, jolloin Time Out Of Mind ilmestyi. Ostin levyn Lontoosta sen ilmestymispäivänä ja matkustin seuraavana päivänä Dylanin tuplakeikalle Bournemouthiin. Oi niitä aikoja! Oli se vaikuttavaa kuulla LOVE SICK-kappaleen live-debyytti Bournemouthin pienessä konserttihallissa, jonne mahtui vain 2000 katsojaa. Yleisö oli haltioissaan. Sellaista mylvintää ja antaumusta olen harvoin päässyt todistamaan. Yleisö söi Dylanin kädestä. Dylan oli sen porukan kiistaton sankari.

Harri Huhtanen 2012

Bob Dylan: Tempest 2012 – osa 1

Dylantempest1

Dylanin tuotanto on ollut vahvaa viime vuosina, mutta se on enimmäkseen perustunut arkistomateriaaliin tai cover-albumeihin. Viimeisin originaaleja Dylan-sävellyksiä sisältänyt albumi, Tempest on  jo yli 6 vuotta vanha eli se julkaistiin syyskuussa 2012. Aikanaan kirjoitin siitä epätyypillistä levyarvostelua vanhaan Winterludeen (2005-2016), mutta arvostelu jäi silloin vähän kesken. Yritän nyt saattaa sen päätökseen. Tekstit julkaisin epätyypillisesti päiväkirjan muodossa ja koska vanhaa Winterludea ei kukaan voi enää lukea, kopioin nuo vanhat tekstit tänne ja täydennän arvion lopussa uusilla teksteillä…

TEMPEST

11.syyskuuta 2012
Kävin tänään ostamassa TEMPESTin. Kolmesta vaihtoehtoisesta tuotepaketista päädyin tuplavinyyliin, jossa on mukana myös CD. Kuten aikaisemmin on ollut puhetta, äänentoistollisesti nämä nykyiset vinyylit ovat emo CD-levyjen klooneja eli lisäarvo syntyy lähinnä järeämmästä koosta ja levykotelosta. Valitettavasti vinyylillä ei ole laulujen sanoituksia eli olisikohan sittenkin pitänyt ostaa karvalakki -CD, siinä ymmärtääkseni on tekstivihko? No, kyllähän nuo sanoitukset saa sitten printattua muista lähteistä ja sen verran paljon on tässä vuosikymmenien varrella Dylania tullut kunneltua, että kyllä ne sanoitukset ilman printtejäkin yleensä aika hyvin tarkalla kuuntelulla aukeavat.

En tiedä kuuntelenko levyä vielä tänään. Kyllä nämä ”paalupaikka”-teosten ensikuuntelut ovat aina vaan niin jännittäviä hetkiä!
Tässä päivällä aloin muistella menneitä eli miten aikaisemmin olen reagoinut Dylanin uusiin levyihin.

1970-luvulla kuulin melko tuoreeltaan luokkakaverini luona Porissa Planet Wavesin (1973), Blood On The Tracksin (1975), Desiren (1976) ja Street Legalin (1978). Kaverini oli jo tuolloin suuri Dylan -fani, minä taas en. Diggasin noihin aikoihin enemmän Neil Youngia ja Led Zeppeliniä. Debyyttikuunteluissa elämäni tähtihetkiä onkin se kun ostin uunituoreena Led Zeppelin IV:n porilaisesta levykaupasta. Oli se levy melkoinen tajunnanräjäyttäjä! Ei sellaisia hetkiä unohda koskaan!

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2012 ja 2019