Parhaat rumpalit! -osa 3

02 JOHN BONHAM (1948-1980)

Vaikka Bonhamin kuolemasta on kulunut jo 40 vuotta elää hänen perintönsä edelleen voimakkaana. Häntä pidetään rockpiireissä edelleen maailman parhaana rumpalina.  En kuitenkaan vuoden 2020 listalla sijoittanut häntä ykköseksi, koska Ginger Bakerin tyyli on ehkä sittenkin monipuolisempi hänen jazz- ja etno -vaikutteidensa vuoksi. Bonham sen sijaan on 100%:n rockrumpali, jonka tanakka soundi on yksi syy siihen miksi Led Zeppelin  menestyi niin hyvin maailmalla. Kun Bonham kuoli 1980 tapaturmaisesti, olivat Page ja Plant sitä mieltä että olisi petos jatkaa bändiä Zeppelin -nimellä, koska kukaan ei voisi korvata Bonhamia. Harvinainen ja erittäin kallis päätös bändiltä, koska kukaan heistä ei sen jälkeen päässyt kuin murto-osaan niistä tuloista jotka heidän tililleen kilahtivat Zeppelinin huippuvuosina.  Toisaalta vaikka Zeppelin lopetti jatkoivat levyt myyntiään eli siinä mielessä kaikkien bändin jäsenten talous oli kyllä ihan hyvin turvattu. Olen lukenut useamman analyysin siitä miksi Bonhamin soitto oli niin ainutlaatuista, mutta koska en edelleenkään ole itse rumpali niin  olisi ehkä vähän hölmöä tässä yhteydessä ryhtyä analysoimaan hänen soittoaan. Kunnelkaa Zeppelinin studioalbumit vuodesta 1969 vuoteen 1982, niin uskoisin että saatte kyllä erittäin hyvän käsityksen siitä miksi Bonham on niin erinomainen.  

Harri Huhtanen 2020

Parhaat rumpalit! -osa 2

01 GINGER BAKER (1939-2019)

Vuonna 2005 Bruce ja Baker unohtivat riitansa hetkeksi ja nauttivat harvinaisista konserteista! Legendaariset Cream -miehet vasemmalta oikealle: Jack Bruce (basso), Ginger Baker (rummut) ja Eric Clapton (kitara).

Viime vuonna 80 -vuotiaana kuollut Ginger Baker oli oikealta nimeltään Peter Baker, mutta punaisten hiuksiensa vuoksi hän sai jo nuorena lempinimen Ginger, jonka hän otti myös taitelijanimekseen. Rumpuja Baker alkoi soittaa 15-vuotiaana ja hänen opettajanaan oli Phil Seamen. Bakerin ensimmäinen varsinainen bändi oli Blues Incorporated, jossa hän tutustui myös tulevaan riitakumppaniinsa Jack Bruceen. Heillä oli ainutlaatuinen viha-rakkaussuhde. Vaikka he olivat vähän väliä kirjaimellisesti kiinni toistensa kurkussa, tekivät he loppupeleissä kuitenkin paljon erittäin hienoa musiikkia yhdessä. Tämän rosoisen yhteistyön tunnetuin saavutus on  vuonna 1966 perustettu Cream -yhtye, josta tuli maailmankuulu. Bändin kitaristina oli Eric Clapton, joka joutui sivusta seuraamaan kaverusten nahistelua.  Cream hajosi nopeasti eli jo vuonna 1968. Kolme suurta egoa ei kerta kaikkiaan mahtunut samaan soittohuoneeseen kuin kolmen vuoden ajaksi. Bändi olisi voinut jatkaa loputtomiin, kuten Rolling Stones, sillä se oli jo erittäin suosittu, mutta henkilökemiat olivat niin sotkussa etteivät he voineet jatkaa pitempään.

Creamin jälkeen Bakerilla oli useita lyhytikäisiä yhtyeitä. Vuonna 1971 Baker sai hieman sekopäisen ajatuksen siitä, että levybisnestä voisi harjoittaa Afrikassa. Hän perusti levytysstudion Nigerian Lagosiin ja  teki matkastaan sinne dokumentin Ginger Baker in Africa.  Baker sai nopeasti huomata, että Afrikassa asioiden hoitaminen ei ollut yhtä mutkatonta kuin Euroopassa ja niinpä hän pystyi avaamaan Batakota (ARC) studionsa vasta 1973. Aluksi hänellä meni hyvin, koska esimerkiksi Paul McCartney and Wings äänittivät tunnetun levynsä  Band on the Run Bakerin Lagosin studiossa.  Vähitellen Lagosin bisnes kuitenkin kuihtui ja vuonna 1975 Baker oli taas kiertueella Euroopassa. 1980-luku sujui hiljaiselon merkeissä. Baker siirtyi Italiaan ja työskenteli mm. maatilalla. Bakerilla oli tuohon aikaan varsin yllättäviä yhteistyökuvioita mm. proge-bändi Hawkwindin sekä post-punk yhtye Public Image Ltdin kanssa. Sitten Baker muutti Los Angelesiin  ja yritti turhaan tehdä läpimurtoa näyttelijänä. 1990-luvulla Baker jatkoi vaeltelevaa elämäänsa ja asui pitkään mm. USA:n Coloradossa ja sitten Etelä-Afrikassa. Bändiviritelmiäkin hänellä oli, mutta yleensä nämä bändit toimivat vain lyhytaikaisesti.

Vuosi 2005 oli Bakerin uran kannalta erittäin merkityksellinen sillä 37 vuoden tauon jälkeen Cream -yhtye koottiin uudestaan erikoiskonsertteja varten. Cream ei tehnyt varsinaista kiertuetta vaan konsertoi ainoastaan kahdessa legendaarisessa paikassa eli Lontoon Royal Albert Hallissa  ja New Yorkin Madison Square Gardenissa. Konsertit myytiin nopeasti loppuun ja ne taltioitiin state of art -teknologialla.  Myös konserteista julkaistut CD- ja DVD-levyt olivat menestyksiä. Creamia oli kaivattu, mutta silti se palasi vain hetkeksi. Vuonna 2009 Jack Bruce muisteli 2005 konsertteja ja kun toimittaja kysyi hänen nykyisestä suhteestaan Bakeriin veisteli Bruce, että vaikka he asuivat nykyään eri mantereilla niin silti “ajattelin pyytää häntä muuttamaan, sillä hän on edelleen vähän liian lähellä minua”.  Samana vuonna Baker julkaisi elämänkertansa Hellraiser.  Vuonna 2012 Bakerista ilmestyi myös uusi elämänkerta -dokumentti nimeltään Beware of Mr. Baker Vuonna 2016 Baker joutui jäämään eläkkeelle mitä rocktähdet harvoin tekevät, he kun yleensä niin sanotusti kuolevat saappaat jalassa. Bakerilla oli kuitenkin paha keuhkoahtauma ja sydänsairaus ja lääkärien kehoituksesta hän lopetti kokonaan esiintymiset.

Baker on kiistatta yksi 1900-luvun parhaita rock -rumpaleita. Hänen soittotyylinsä Cream -yhtyessä sai osakseen paljon ihailua ja jäljittelijöitä. Tuli tavaksi että myös rumpali sai oman tähtihetkensä konsertissa eli 10-30 minuuttia pitkän soolon. Nykyisin sellaista pidettäisiin hulluutena, mutta 1960-luvulla muusikot olivat keskiössä eikä laulaja niinkään ja siksi heille suotiin konserteissa tällaisia ylipitkiä soolo-osuuksia ja yleisö kuunteli haltioituneena. Niin ne ajat muuttuvat!     

Harri Huhtanen 2020       

Parhaat rumpalit! -osa 1

Parhaat rumpalit 2020  (Top5)

Ginger Baker 1967

01  GINGER BAKER (1939-2019)
02  JOHN BONHAM (1948-1980 )
03  KEITH MOON (1946-1978 )
04  BILL BRUFORD (s. 1949 )
05  PHILL COLLINS (s. 1951)

Rumpalien kohdalla olen vähän hukassa, koska  olen vain kuuntelija enkä osaa anysoida rumpalin soittoa yhtä hyvin kuin ammatirumpali. Toisaalta en myöskään halua tehdä valintojani sen mukaan mitä lehdissä kirjoitetaan. Esimerkiksi kuuluisa Rolling Stone – lehti sijoittaa kärkipäähän rumpaleita, jotka ovat minulle täysin tuntemattomia. En siis kuuntelijan roolissa voi sijoittaa heitä listalleni. Minun listalleni pääsee vain rumpali jota olen kuunnellut ja jonka soitosta olen pitänyt. Nyt huomaan että TOP5 listani rumpaleista peräti kolme on jo edesmenneitä, mutta niihän se on että rock ei elä enää nuoruuttaan vaan vanhuuttaan ja kohta se on pelkkää ”historiaa”. Tosin ei siinä ole mitään pahaa, sillä Bach, Mozart ja Beethoven ovat historiaa, ei ole enää ketään elävää ihmistä kertomassa heidän ”keikoistaan” ja silti heidän musiikkinsa on edelleen erittäin elinvoimaista.   

Harri Huhtanen 2020  

Parhaat kitaristit! -osa 7

05 NEIL YOUNG (s.1945)

Kaikki eivät pidä Neil Youngia merkittävänä kitaristina. Kuten sarjan alussa totesin painotan valinnoissani myös yksilöllisyyttä ja soiton sielukkuutta. Paras kitaristi ei välttämättä ole se joka hallitsee suurimman mahdollisen määrän sointuja ja osaa soittaa nopeammin kuin kukaan muu (tälle nopeasti soittamiselle on myös keksitty suomalainen termi ja se on ”tilutus”, jo sana itsessään henkii sellaista arvostuksen puutetta, mutta ehkä tässä yhteydessä on hyvä kuitenkin mainita että sorminäppäryys ei ole se kitaristin ultimaatti mitta). 

Neil Young on ollut livenä ja levyillä parhaimmillaan näiden Crazy Horse -miesten kanssa: Vasemmalla Billy Talbot, bassokitara ja keskellä Frank Sampedro, kitara.

Olen kuunnellut Neil Youngin kitarointia lapsesta saakka eli kymmeniä vuosia ja täytyy sanoa että hänellä on hyvin tunnistettava tapa soittaa ja jos siitä pitää niin kiintymys siihen vain syvenee vuosien saatossa. Neil Young on tehnyt vuosina 1970-2020 kymmeniä levyjä ja kaikissa kitara ei ole pääosassa vaan tarinat ja laulut, sillä Neil Young on kaiken kukkaraksi erinomainen lauluntekijä. Mutta tässä arvioin häntä siis kitaristina. Olen ollut useissa Neil Youngin konserteissa ja parhaimmillaan hän on yleensä  Crazy Horse -yhtyeen kanssa. He jotenkin aina kirittävät toisiaan huimiin suorituksiin. Neil Youngin 1970-luvun mestariteoksista olen kirjoittanut paljon ja niitä kirjoituksia voi lukea täällä:

https://winterlude.fi/category/07-neil-young-albums/

Tässä yhteydessä haluan kuitenkin kiinnittää huomioni muutamaan Youngin uudempaan mestariteokseen. Kuunnelkaapa vaikka vuoden 1994 Sleep With Angels levyltä 15 minuuttinen kappale Change Your Mind tai vuoden 2012 Phychedelic Pill levyltä 27 minuuttinen kappale Driftin’ Back niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Neil Youngin laajasta tuonnosta löytyy kymmeniä hienoja kappaleita, joissa kuulemme hänelle tunnusmerkillistä ”Young -kitarointia”, johon ei voi olla ihastumatta, paitsi jos ei pidä Neil Youngin musiikista ylipäätään, mutta se onkin sitten toinen juttu se!

Harri Huhtanen 2020     

Parhaat kitaristit! -osa 6b

04   ALVIN LEE (1944- 2013)

alvinlee1962Jo lapsena Graham Anthony Barnes kuunteli ahkerasti vanhempiensa rock- ja jazz-levyjä ja päätti, että hänestä tulisi kitaristi. Hän otti taiteilijanimekseen Alvin Lee ja alkoi soittaa kitaraa jo 13-vuotiaana eikä ollut enää kiinnostunut koulusta, koska hän oli päättänyt kehittää itsestään huippukitaristin. Hän perustikin jo 15-vuotiaana,  vuonna 1960,  ensimmäisen bändinsä Jaybirds, joka saavutti suosiota Alvinin kotikaupungin Nottinghamin alueella. Jaybirds pääsi Beatlesien vanavedessä esiintymään myös Hampuriin, mutta suurempaa suosiota ei tullut ja siksi bändi muutti vuonna 1966 Lontooseen ja bändin uudeksi nimeksi valittiin Ten Years After (TYA). Bändi onnistui saamaan kiinnityksen Lontoon kuuluisalle Marquee Clubille sekä Winsdorin Jazz & Blues -festivaaleille. Levypomot kiinnostuivat ja bändi sai levytyssopimuksen, debyyttialbumi ilmestyi 1967, mutta aluksi TYA:n suosio oli vaatimatonta. Käänne parempaan alkoi kun eräs san franciscolainen radioasema alkoi soittaa debyyttilevyä ja sen jälkeen Amerikan kuuluisin kiertuemanageri Bill Graham kiinnostui bändistä. TYA sai kutsun Amerikan kiertueelle ja sitten pari vuotta myöhemmin tuli jättipotti! TYA kutsuttiin esiintymään Woodstockin jättifestivaaleille kesällä 1969. Festivaali kuvattiin ja parhaat esitykset näytettiin elokuvassa joka kiersi kaikki maailman tärkeimmät elokuvateatterit. Alvin Leen maaninen, maaginen ja ylipitkä versio kappaleesta I’m Goin’ Home räjäytti ”pankin”. Suuri yleisö ei ollut koskaan nähnyt tai kokenut sellaista kitarointia. Woodstockin kaksi suurta kitarasankaria olivat Jimi Hendrix  ja Alvin Lee. Hendrixin vanavedessä myös Alvinista tuli supertähti. Hänen kitarointinsa oli niin intensiivistä ja nopeaa että lehdistö antoi hänelle lisänimen ”Lännen nopein kitaristi”. Suosio Amerikassa oli valtavaa. Kaikkiaan TYA ehti tehdä siellä seitsemän toimintavuotensa aikana ennätykselliset 28 kiertuetta. Vähitellen Alvin alkoi kuitenkin kyllästyä supertähteyteen ja jatkuvaan kiertämiseen Amerikassa ja niinpä vuonna 1974 TYA hajosi, koska Alvin halusi tehdä jotain muuta.

TYA:n jälkeen Alvinilla oli monia kokoonpanoja ja soolourallaan hän julkaisi vielä kymmenkunta albumia, mutta listasijoitukset ja myynnit jäivät vaatimattomiksi. Niinpä hän vielä 1980-luvun loppupuolella yritti reunionia TYA:n miesten kanssa, mutta he eivät tavoittaneet enää samaa suosiota kuin 1970-luvun kultaisina vuosina. Musiikkimaailma oli muuttunut. Bluesrock -bändit eivät enää nousseet listojen kärkeen, ei vaikka mukana oli Lännen nopein kitaristi.

TYA:n miehet jatkavat edelleen, mutta ilman Alvinia ja ilman suuria yleisöjä. Alvin julkaisi viimeisen soololevynsä 2012. Hän asusteli viimeisinä vuosinaan Espanjassa ja ilmeisesti alkoi kärsiä sydämen rytmihäiriöstä, joka voidaan usein korjata melko tavanomaisella pienoperaatiolla. Jokin alkuvuodesta 2013 Espanjassa tehdyssä  toimenpiteessä meni kuitenkin pahasti pieleen, sillä Alvin Lee menehtyi operaatioon, johon normaalisti ei menehdytä. Hän oli kuollessaan 68-vuotias. Maailma menetti hienon kitaristin, mutta onneksi Alvinilta jäi perintönä yli 20 albumia, joilla hänen omaleimaista rokkia, bluesia, boogieta  ja jazzia yhdistelevää kitarointiaan voi kuunnella.

alvinlee1969

Harri Huhtanen 2020      

 

 

 

Parhaat kitaristit! -osa 6a

En löytänyt netistä hyviä kuvia Porin Käppärän siitä talosta jossa asuin vuosina 1966-1975, mutta alla on ilmakuva vuodelta 1971, jossa nämä vuonna 1966 valmistuneet lähiötalot  näykyvät.    

käppärä1971

04   ALVIN LEE (1944- 2013)

Minulla ei vielä vuonna 1970 ollut omaa levysoitinta, joten kuuntelin rokkia kaverini luona Porin Käppärässä. Hänelle oli erittäin hyvät äänentoistolaitteet ja jo silloin niissä ensimmäisissä ”kuuntelusessiossa” rakastuin Led Zeppelinin ja Ten Years Afterin (TYA) musiikkiin. TYA:n kitaristi Alvin Lee oli aivan omaa luokkaansa! Alvinin  persoonallisessa soitossa oli samanaikaisesti bluesia, rockia ja jazzia!

Pääsin kuulemaan Alvinia livenä vasta vuonna 1997 Järvenpään Puistobluesissa.  Paikalla oli yli 10 000 ihmistä ja niinpä Alvin jossain vaiheessa konserttia totesi:  ”tämähän näyttää samalta kuin Woodstockissa!”.  Mikä tietysti oli puhdas kohteliaisuuslausunto, koska Woodstockissa Alvinin soittoa oli kuulemassa yli 500 000 ihmsitä!

Seuraavan ja ikävä kyllä viimeisen kerran kuulin Alvinin soittoa Turun Samppalinnanmäellä vuonna 1999.  Se oli hieno konsertti. Alvin soitti monta TYA:n kappaletta. Itse asiassa minulla on äänite tuosta konsertista ja siksi pystyn todistamaan ettei muistikuvani ole pelkkää nostalgiaa.

Harri Huhtanen 2020

 

Parhaat kitaristit! -osa 5

03  JEFF BECK (s. 1944)

  Jeff Beck esiintyi Pori Jazzissa 2010

jeffbeck2010pori

Luulisin että harva tietää että lapsena Jeff Beck lauloi kirkkokuorossa. Kitarasta hän innostui teini-ikäisenä 1950-luvulla ja yritti jopa kovasti rakentaa itselleen oman kitaran.  Hän pääsi levyttämäänkin yhtyeen Screaming Lord Sutch and the Savages kanssa singlen Dracula’s Daughter/Come Back Baby Oriole Recordsille.  1960-luvulla hän tutustui Jimmy Pageen ja yhdessä he kuuntelivat amerikkalaisia tuontilevyjä ja matkivat niillä kuulemiensa kitaristien riffejä.

Kun Eric Clapton päätti lopettaa Yardbirds-yhtyeessä uudeksi kitaristiksi pyydettiin Pagea, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta ja suositteli ystäväänsä Beckiä. Siitä alkoi Beckin huikea nousu tähdeksi. Tosin Beck ehti olla Yardbirdsissä vain alle kaksi vuotta, koska jo syksyllä 1966 hän päätti lähteä kesken bändin Amerikan kiertueen omille teilleen.

Beckin ja Pagen ratkaiseva ero on siinä, että Page haluaa olla bändissä kun taas Beck haluaa olla sooloartisti, joka kokoaa ympärilleen lahjakkaita muusikkoja, mutta  loppupeleissä kyse ei ole bändistä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan Beckistä ja hänen taustabändistään. Ehkäpä juuri tämän ja sen vuoksi ettei Beck itse halua laulaa, hän on jäänyt kaupallisesti kollegoitaan vähemmälle huomiolle. Hendrix lauloi itse, Pagella oli Led Zeppelin ja Clapton laulaa esiintyessään sooloartistina.

Beckin ansiot ovat kuitenkin kiistattomat ja suurin hänen arvostuksensa on nimenomaan kollegoiden eli rocktähtien keskuudessa. Suurelle yleisölle Beck on jäänyt edellä mainituista syistä vieraammaksi. Hänen soittoaan kuullaan soololevyjen lisäksi mm. näiden artistien levyillä:  Rod Stewart, Mick Jagger, Tina Turner, Morrissey, Donovan, Diana Ross, Jon Bon Jovi, Malcolm McLaren, Kate Bush, Roger Waters, Stevie Wonder, Les Paul, Zucchero, Cyndi Lauper, Brian May, Roger Taylor, Stanley Clarke, Screaming Lord Sutch, ZZ Top, and Toots and the Maytals.  Beck on myös saanut rokkarien ”Nobelin” eli kutsun Rock and Roll Hall of Fameen peräti kahdesti. Ensin The Yardbirdsien jäsenenä (1992) ja sen jälkeen sooloartistina (2009).

Harri Huhtanen 2020

Parhaat kitaristit! -osa 4

ledzeppelinjimmypage02   JIMMY PAGE (s. 1944)

Nykyään 76-vuotias Jimmy Page opiskeli jo teini-iässä kitarariffejä kuuntelemalla kaverinsa Jeff Beckin kanssa amerikkalaisia tuontilevyjä. 1960-luvulla Pagesta tuli arvostettu studiomuusikko, joka soitti Lontoossa sadoissa sessioissa. Niitä kaikkia ei ole vieläkään listattu ja usein myös Jimmyn nimi jäi pois levytyksistä, koska hän oli ”vain” sessiomies. Noina vuosina Page oppi kuitenkin valtavasti kitaransoitosta. Hän oppi hallitsemaan kaikkia mahdollisia tyylilajeja. Niinpä jo vuonna 1966 Yardbirds -yhtyeeseen liittyessään Page oli melkoinen virtuoosi, joka halusi kehittää Yardbirdsien soundia psykedeellisempään ja rokkaavampaan suuntaan.   Yardbirds käytännössä hajosi 1968, mutta Page ei lannistunut, vaan kokosi uuden bändin. Tuskin Page itsekään tajusi minkälaisen ”Jumalten Vasaran” hän oli saanut kasattua, sillä vuosina 1969-1973 Pagen uudesta Led Zeppelin yhtyeestä tuli maailman suosituin bändi.  Zeppelinin suosio jatkui koko sen olemassaolon ajan eli aina vuoteen 1980 saakka. Bändin rumpalin yllättävä kuolema aiheutti kuitenkin sen että Zeppelin hajosi ja Page jäi jälleen vaikeaan tilanteeseen. Vaikka Page oli kitaravirtuoosi ei hän ollut tottunut soittamaan sooloartistina ja niinpä Zeppelinin toiminnan loppuminen oli kova isku hänelle. Vasta vuonna 1988 Page pystyi julkaisemaan soololevyn Outrider, joka kuitenkin jäi melko vähälle huomiolle. Niinpä 1990-luvulla Page päätti omistautua tuottajan työhönsä remasteroimalla Zeppelinin 1970-luvun katalogia sekä julkaisemalla myös ennenkuulemattomia Zeppelin äänitteitä. Tämä työ jatkuu edelleen. Monet Pagen vuodesta 1990 lähtien julkaisemista Zeppelin kokoelmista ja remasteroinneista ovat olleet suuria kaupallisia menestyksiä. Zeppelinin musiikki kiehtoo edelleen ihmisiä ympäri maailmaa. Tähän on monta syytä. Yksi syy siihen on Pagen kitarointi. Erityisen hienosti Pagen taidot ainutlaatuisena ja innovatiivisena kitaristina tulevat esille niillä kymmenillä Zeppelinin keikoilla, joista on toistaiseksi julkaistu vain bootleg -levyjä.

Harri Huhtanen 2020

Parhaat kitaristit! -osa 3

01   JIMI HENDRIX (1942-1970)

jimihendrixstudio

Wikipediasta löytyy Jimi Hendrix -otsikolla biografiat 95 eri kielellä! Tämä kertoo aika hyvin lyhyen, mutta loistokkaan uran tehneen miehen kulttuurihistoriallisesta merkityksestä. Suurelle yleisölle hän oli ja on legenda, muusikoilla ja erityisesti kitaristeille hän on ennenkaikkea musiikillinen esikuva ja innoittaja.

Elinaikanaan Jimi ehti julkaista vain kolme studiolevyä vuosina 1967-68. Vuonna 1970 hän valmisteli neljättä studioalbumiaan New Yorkissa. Erityisesti äänityksiä tehtiin kesällä 1970 hänen omassa, uudessa Electric Lady Studiossaan. Levyn oli tarkoitus ilmestyä loppuvuodesta 1970. Jimi suunnitteli siitä tupla- tai tripla-albumia. Eräitä tulevan albumin kappaleita Jimi soitti livenä jo 26.elokuuta 1970,  uuden kotistudionsa virallisessa avajaisjuhlassa. Sitten Jimi lähti Eurooppaan ja kuoli traagisesti Lontoossa 18.syyskuuta 1970. Työ jäi kesken. New Yorkiin jäi iso kasa julkaisemattomia studionauhoja. Osa kappaleista oli jo miksattu valmiiksi (Final Mix), osa oli ”raaka” miksauksia (Rough Mix), sitten oli iso joukko viimeistelemättömiä kappaleita (Unfinished Songs).  Kaikkiaan julkaisemattomia kappaleita on tunnistettu jo yli 30. Osa näistä julkaistiin jo vuonna 1971 The Cry of Love -albumilla. Sitten seurasi vuosikymmeniä kestänyt jakso, jolloin Jimin perikunta taisteli levytysten oikeuksista erilaisten liikemiesten kanssa ja riidat saatiin ratkaistua oikeudessa vasta 1995, jolloin julkaisuoikeudet siirtyivät Jimin perikunnan perustaman yhtiön haltuun:

https://www.jimihendrix.com/experience-hendrix-llc/

Uuden yhtiön ensimmäisiä julkaisuja oli First Rays of the New Rising Sun (1997), jolla yritettiin ikään kuin rekonstruoida vuoden 1970 julkaisematta jäänyt studioalbumi.  FROTNRS:in 17 kappaleesta lähes kaikki ovat niitä, jotka oli suunniteltu julkaistavaksi loppuvuoden 1970 albumilla. Tosin Jimin muistiinpanoista ei selviä aikoiko hän julkaista  tupla- vai peräti tripla-albumin. Uutta materiaalia hänellä olisi kyllä ollut riittävästi triplaakin varten. Myöhemmillä Experience Hendrix LLC:n julkaisuilla on ilmestynyt lisää vuoden 1970 sessioiden julkaisematonta materiaalia.

Studiossakin Jimi soitti usein samoin kuin livenä eli hyvin luovasti. Parhaimmillaan hän oli kuitenkin vuosien 1966-1970 keikoilla, joita on edelleen julkaistu valitettavan vähän virallisesti. Kannattaa kuitenkin suosia virallisia julkaisuja, sillä niillä äänenlaatu on yleensä parempi kuin bootlegeilla. Jos joku nyt kiinnostui Hendrixin keikoista niin voi aloittaa vaikka täältä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Jimi_Hendrix_live_albums

Luvassa on kymmeniä tunteja mielenkiintoista jammailua ja ainutlaatuista kitarointia rockkitaristien ”Bachilta”!

Harri Huhtanen 2020

 

Parhaat kitaristit! -osa 2

jimihendrix

Parhaat kitaristit 2020  (Top5)

01  JIMI HENDRIX (1942-1970)
02  JIMMY PAGE (s.1944)
03  JEFF BECK (s.1944)
04  ALVIN LEE (1944-2013)
05 NEIL YOUNG ( s. 1945)

Kitaristien kohdalla listan tekeminen oli tuskien taival, sillä minulla oli mielessä noin 20 kitaristia, jotka ehdottomasti kuuluisivat tälle listalle. Päätin kuitenkin että julkaisen kaikista muusikoista vain tällaisen TOP5 listan ja uusin sen vuosittain eli kun huippunimiä jäi nyt tämän 2020 listan ulkopuolelle niin he varmaan pääsevät esille myöhempien vuosien listoilla. Tarkoitukseni on kirjoittaa lyhyt perustelu jokaisen huippukitaristin osalta. Alunperin olin päättänyt että olen radikaali ja pudotan Jimi Hendrixin kakkoseksi, mutta mitä enemnän asiaa mietin niin sitä vaikeammaksi pudotusideani tuli, koska Jimi on kuitenkin täysin omassa luokassaan! Tavallaan hän on rockkitaristien ”Bach”.

Harri Huhtanen 2020