Parhaat basistit! -osa 1

Parhaat basistit 2021  (Top5)

Maailman kaikkien aikojen ”kovin” rockbändi: Cream! Vasemmalta oikealle: Bruce (basso), Clapton (kitara) ja Baker (rummut)

01  JACK BRUCE (1943-2014)
02  CHRIS SQUIRE (1948-2015)
03  JOHN PAUL JONES (s.1946)
04  DANNY THOMPSON (s.1939)
05  PAUL MCCARTNEY (s.1942)

Myös basistien suhteen olen vähän “kuutamolla” eli valintani eivät välttämättä ole kovin objektiivisia, koska basisti on se bändin jäsen, jonka soitto yleensä jää aika hyvin muiden bändin jäsenien soiton alle. Kun kuuntelee valmista levyä peittävät vokalisti, kitaristi ja rumpali aika tehokkaasti bassokuviot. Sitä alkaa helposti vain arvioida kappaleen kokonaissoundia ja samalla tulee tehneeksi arvion basistin soitosta kokonaisuuden perusteella. Tosiasiallisesti asia pitäisi arvioida kuuntelemalla studiossa alkuperäisen multitrackin bassoraita erillisenä. Tähän on kuitenkin vain harvoilla ja valituilla mahdollisuus ja minä en kuulu niin harvoin enkä ainakaan “valittuihin”. Joissain yksittäistapauksissa TV:stä on tullut Classic albums -sarjassa videodokumentteja, joissa bändin jäsenet kuuntelevat studiossa basistin soittamaa raitaa multitrackilta, mutta tällaiset tilanteet ovat niin harvinaisia ettei niiden perusteella voi alkaa asiaa arvioimaan. Netistä löytyy toki paljon arvioita basisteista, mutta kuten aikaisemmin olen todennut en halua perustaa arvioitani muiden kirjoituksiin, vaan haluan omin korvin kuulla ja tehdä valintani sen perusteella. Mutta siis: nyt laatimani listaus on kaikkea muuta kuin “kiveen hakattu”, ainoa mitä voin sanoa on että vuonna 2022 tulee uusi TOP5 lista ja se on erilainen kuin tämä tässä. Sen voin kuitenkin sanoa, että kaikki viisi tässä mainittua basistia ovat alansa ehdotonta huippua. Erityisesti nostaisin esiin alkuperäisen Pentanglen basistin Danny Thompsonin, joka ei enää nouse kansainvälisten rocklehtien “50 parasta basistia” -listoille, vaikka hän sinne ihan ehdottomasti kuuluisi. Rankasti aliarvostettu soittaja!  

Harri Huhtanen 2021       

Parhaat muusikot -osa 2

Photo of Jaco Pastorius Photo by Tom Copi/Michael Ochs Archives/Getty Images

Tarkoitukseni oli kirjoittaa ja julkaista jo vuonna 2020 TOP5 lista kitaristeista, rumpaleista, basisteista, kosketinsoittajista, multi-instrumentalisteista ja vokalisteista.  Aika kuitenkin loppui kesken eli vuodelle 2020 sain listattua vain kitaristit ja rumpalit, mutta ei hätää sillä kohta vuosi vaihtuu ja sen jälkeen listaan TOP5 basistit ja ne muutkin.

Harri Huhtanen 2020  

Parhaat rumpalit! -osa 6

05  PHIL COLLINS (s. 1951 )

Joku saattaa kysyä miksi yli 100 miljoonaa levyä myynyt, yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä “pop” -sooloartisteista on mukana tällä listalla. Vastaukseni on että valitettavasti Phil Collins nyt vaan sattuu olemaan aivan suvereeni monilahjakkuus: hän osaa näytellä, hän osaa soittaa rumpuja, hän on loistava laulaja, hän osaa säveltää, hän osaa tuottaa levyjä jne. Harvalla on yhtä muhkea palkintokaappi kuin Philillä ,sillä kulta-, platina- ja multiplatina-levyjen lisäksi hänen palkintokaappistaan löytyy 7 Grammyä, 2 Golden Globea ja 1 Oscar.  Ja tietenkin hän on myös Rock and Roll Hall of Famen jäsen vuodesta 2010 lähtien.

Parhaiden rumpalien listalla hän on siksi että hän on kaiken edellä mainitun lisäksi aivan loistava rumpali!  Phil sai vanhemmiltaan lahjaksi leikkirumpusetin jo viisivuotiaana. Vartuttuaan hän sai vanhemmiltaan entistä parempia rumpuja ja hän opetteli ahkerasti soittoaan televisiosta ja radiosta kuulemiensa kappaleiden tahdissa.  Hän osallistui jo viisivuotiaana kykyjenetsintäkilpailuun ja hämmästytti sillä että  hän keskeytti orkesterin soiton, koska he soittivat Phillin mielestä väärin. Nuoreen Philiin suurimman vaikutuksen tekivät USA:n tummat muusikot, joita hän ihaili.

Teini-iässä Phil osallistui useisiin Tv- ohjelmiin ja elokuviin. Hänestä oli tulossa näytelijä, mutta onneksi ei tullut. Rockmusiikkia seuraavien piirissä Phil Collinsin huippuaika alkoi vuonna 1970, jolloin hän pääsi vakiojäseneksi erääseen  kaikkien aikojen parhaasta proge-bändistä nimeltään Genesis.   Ensimmäinen Genesis- albumi jolla Phil oli mukana oli Nursery Cryme (1971). Yleensä Phil lauloi taustoja, mutta For Absent Friendsissä  hän laulaa päävokaalin. Sitten elokuussa 1975 legendaarinen Peter Gabriel  yllättäen jätti Genesiksen, juuri kun bändi oli nousemassa suurempaan suosioon.  Genesis etsi kuumeisesti uutta päävokalistia, mutta päätyi lopulta valitsemaan pestiin Philin, joka on myös erinomainen laulaja.

Genesis ei ollut vielä 1970-luvulla kaupallisesti kovin suosittu, vaikka kriitikot pitävät bändistä. Niinpä jokainen Genesiksen jäsen kokeili siipiään sooloartisteina. Ainoa joka menestyi oli Phil, jonka ensimmäinen soololevy Face Value (1981)  oli aivan huikea menestys. Phil ei kuitenkaan eronnut Genesiksestä, vaan teki bändin kanssa vielä levyt Abacab (1981), Genesis (1983), Invisible Touch(1986) sekä We Can’ Dance (1991) .

Genesis menestyi loistavasti 1980- ja 1990-luvuilla, mutta niin menestyi myös Phil soolourallaan. Phil ei voinut jatkaa kahta uraa ja niinpä hän valitsi soolouran ja erosi Genesiksestä vuonna 1996.

Rumpalina Phil ei ole maailman paras ja siksi sijoitankin hänet tällä listalla sijaluvulle viisi. Suuri yleisö tuntee hänet paremmin vokolistina ja listahittien tekijänä, mutta hän on myös erittäin hyvä rumpali. Jos ette usko niin kuunnelkaapa miten Phil hoitaa rumpuosuudet Genesis -levyillä vuosina 1971- 1991.

Harri Huhtanen  2020                                      

Parhaat rumpalit! -osa 5

04  BILL BRUFORD (s. 1949 )

Bruford julkaisi elämänkertansa vuonna 2011.

71-vuotias Bill Bruford on yksi maailman kuuluisimmista rock-rumpaleista. Hänellä on myös siitä harvinainen rock-muusikko että hän on malttanut jäädä eläkkeelle ennen “maaliviivaa”. Bruford lopetti rumpalin hommat jo vuonna 2009, olleessaan vasta 60-vuotias, vetreä mies.  Hän on kuitenkin jatkanut musiikin parissa levymogulina, tuottajana sekä opiskellut siinä sivussa itsensä musiikkitieteen tohtoriksi.

42-vuotisen rumpalinuransa aikana Bruford ehti soittaa monissa kokoonpanoissa. Näistä läheisin minulle on legendaarinen Yes-yhtye, jonka viidellä ensimmäisellä studioalbumilla kuullaan Brufordin svengaavaa rumpalointia.  Yesistä Bruford siirtyi toiseen, lähes yhtä legendaariseen proge -bändiin eli King Crimsoniin. 1970-luvulla Bruford oli mukana myös muutamalla Genesis -albumilla. 1970-luvun loppupuolelta 1980-luvun jälkipuoliskolle Bruford johti kahta omaa bändiä ja esiintyi lukuisten muiden artistien levyillä. 1990-luvulla Bruford palasi hetkeksi Yesin riveihin ja sitten taas useammaksi vuodeksi uudelleen koottuun King Crimsoniin.

Vuosina 1964-66 BBC2 lähetti ohjelmasarjaa Jazz 625, jonka innostamana Bruford hankki jo nuorukaisena rummut. Niinpä hänen urastaan lopulta tuli täysi ympyrä. Vaelleltuaan kymmeniä vuosia rockin ja progen oudoissa maailmoissa palasi Bruford 2000-luvulla alkuperäisen jazzin ja häntä nuorena innostaneiden amerikkalaismuusikkojen pariin. Tällä kertaa tarinalla on siis onnellinen loppu. Brufordin eläke on turvattu, sillä hän saa edelleen vuosittain huomattavia tekijänoikeusmaksuja Yesin alkuaikojen levytyksistä, joiden loistokkuus ei ole yhtään himmentynyt vuosikymmenien saatossa. Päinvastoin: nykyään alkuaikojen Yes ja siinä rumpuja soittanut Bruford kuulostavat aina vaan paremmilta.             

Harri Huhtanen 2020

Parhaat rumpalit! -osa 4

03 KEITH MOON (1946-1978)

Keith ”sekopää” Moon elementissään!

Keith Moon eli lyhyen, räiskyvän rocktähden elämän. Hän kuoli jo 32-vuotiaana ja samalla legendaarinen The Who menetti kaikkien aikojen parhaan rumpalinsa. Bändi jatkaa edelleen toimintaansa, mutta ei ole päässyt enää samaan kuin Moonin ollessa mukana.

Nuorempana Moon ihaili monia rumpaleita ja imi itseensä vaikutteita amerikkalaisesta jazz-, rhythm & blues- ja surf -musiikista. Erityisesti hän ihaili legendaarista Gene Krupaa. Vuodesta 1962 hän pyrki eroon päivätyöstään ja halusi ryhtyä kokopäiväseksi ammattimuusikoksi. Tilaisuus tähän tarjoutui 1964 kun The Who etsi uutta rumpalia. Jo ensimmäisellä koekeikalla Moon teki lähtemättömän vaikutuksen The Who -miehiin, sillä Moon soitti niin raivoisasti että rumpukalvot ja bassopedaali hajosivat. Itse hän ajateli, että ei siksi saisi pestiä, mutta toisin kävi, sillä Roger Daltrey ja Pete Townshend ihastuivat Moonin räjähtävään ja sekopäiseen tyyliin ja se tuntui myös vetoavan yleisöön, sillä aina kun Moon oli lauteilla oli konsertissa aitoa vaaran tuntua, kuten rokissa kuuluukin olla. Bändissä oli nyt neljä suurta egoa ja siitä seurasi jatkuvia riitoja, mutta toisaalta myös jännittävää musiikkia ja hienoja keikkoja. Basisti John [Entwistle] koki erityisen ärsyttäväksi Moonin tavan muutella rytmiä täysin yllättävästi. John olisi halunnut että rumpalin soitto olisi ollut paremmin ennakoitavaa.  Mutta tämä ei sopinut Moonille, joka soitti keikoilla kuin raivotautinen “hevonen”.  Hän oli villi ja vapaa ja kun katsoo sen ajan keikkatallenteita huomaa että se ei ollut pelkkää sekoilua, vaan improvisoinnista huolimatta Moonin rytmitaju oli pettämätön ja häntä on hieno katsoa ja kuunnella. 

Valitettavasti The Who oli yleensä keikoilla parempi kuin levyillä. Siksi Moonin hienoimmat suoritukset jäivät yleensä keikkalavoille. Mutta joskus hän onnistui studiossakin. Tästä esimerkkinä on mm. Who’s Next albumi. Vaikka Moon oli huippurumpali ja luonteeltaan kiivas, niin hän oli siinä suhteessa ajan hengen vastainen, että hän inhosi rumpusooloja eikä niitä siksi Whon konserteissa kuultu. Kerran bändikaverit jekuttivat häntä lopettamalla soiton kesken kappaleen, jolloin Moonin olisi ollut pakko soittaa rumpusoolo, mutta tästäkin hän kiivastui ja huusi muille: “rumpusoolot ovat tylsiä!” Townsend ja Moon alkoivat yhdessä harjoittaa keikoillaan auto-destructive art -suuntauksen mukaista “taidetta”, jossa esityksen päätteeksi hajotettiin sekä kitara että rumpusetti.

Vanha klisee rocktähdistä jotka heittelevät televisioita hotellihuoneen ikkunasta pihalle perustuu todellisiin tapahtumiin. Tradition “isä” on Keith Moon, joka alkoi jo vuonna 1966 heitellä TV:eitä, huonekaluja ja kaikkea mitä käteen sattui ulos hotellihuoneen ikkunasta. Tämä tuli bändille kalliiksi, mutta toisaalta isot lehtiotsikot toivat konsertteihin lisää uteliaita ihmisiä katsomaan minkälainen se sekopää Moon oikein oli.   

Konsertit 1975-76 ovat ehkä parhaita mitä Who teki ja kummallista tämä on siksi että Moon oli siihen aikaan huonossa kunnossa ja joutui useamman kerran sairaalahoitoon noiden keikkojen aikana.  1976 Who jäi keikkatauolle ja Moon muutti Lontooseen. Bändi oli vaatinut Moonia raitistumaan tai muuten hän saisi potkut bändistä. Moon yritti ja sai eräältä lääkäriltä vieroitusoireiden varalle clomethiazolea. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä kun hänelle 7.syyskuuta 1978 tuli riitaa silloisen tyttöystävänsä kanssa päätti Moon ottaa kerralla 32 tablettia ja tämä keskushermostoon voimakkaasti vaikuttavan lääkkeen yliannos tappoi hänet. 

Maailma menetti omaperäisen ja hienon rumpalin, jonka luonne ja persoona oli kuitenkin alusta saakka sellainen, että tällainen kohtalo hänelle oli ennustettavissakin.  Onneksi muutamista 1960- ja 1970-luvun Who -konserteista on säilynyt videotallenteita, joita katsomalla voi palauttaa mieleen miten ainutlaatuinen rumpali Keith Moon oli aikanaan.

Viimeinen valokuva. Syyskuussa 1978 Moon ”poseeraa” lehtikuvaajalle silloisen tyttöystävänsä rinnalla.

Harri Huhtanen 2020

Parhaat rumpalit! -osa 3

02 JOHN BONHAM (1948-1980)

Vaikka Bonhamin kuolemasta on kulunut jo 40 vuotta elää hänen perintönsä edelleen voimakkaana. Häntä pidetään rockpiireissä edelleen maailman parhaana rumpalina.  En kuitenkaan vuoden 2020 listalla sijoittanut häntä ykköseksi, koska Ginger Bakerin tyyli on ehkä sittenkin monipuolisempi hänen jazz- ja etno -vaikutteidensa vuoksi. Bonham sen sijaan on 100%:n rockrumpali, jonka tanakka soundi on yksi syy siihen miksi Led Zeppelin  menestyi niin hyvin maailmalla. Kun Bonham kuoli 1980 tapaturmaisesti, olivat Page ja Plant sitä mieltä että olisi petos jatkaa bändiä Zeppelin -nimellä, koska kukaan ei voisi korvata Bonhamia. Harvinainen ja erittäin kallis päätös bändiltä, koska kukaan heistä ei sen jälkeen päässyt kuin murto-osaan niistä tuloista jotka heidän tililleen kilahtivat Zeppelinin huippuvuosina.  Toisaalta vaikka Zeppelin lopetti jatkoivat levyt myyntiään eli siinä mielessä kaikkien bändin jäsenten talous oli kyllä ihan hyvin turvattu. Olen lukenut useamman analyysin siitä miksi Bonhamin soitto oli niin ainutlaatuista, mutta koska en edelleenkään ole itse rumpali niin  olisi ehkä vähän hölmöä tässä yhteydessä ryhtyä analysoimaan hänen soittoaan. Kunnelkaa Zeppelinin studioalbumit vuodesta 1969 vuoteen 1982, niin uskoisin että saatte kyllä erittäin hyvän käsityksen siitä miksi Bonham on niin erinomainen.  

Harri Huhtanen 2020

Parhaat rumpalit! -osa 2

01 GINGER BAKER (1939-2019)

Vuonna 2005 Bruce ja Baker unohtivat riitansa hetkeksi ja nauttivat harvinaisista konserteista! Legendaariset Cream -miehet vasemmalta oikealle: Jack Bruce (basso), Ginger Baker (rummut) ja Eric Clapton (kitara).

Viime vuonna 80 -vuotiaana kuollut Ginger Baker oli oikealta nimeltään Peter Baker, mutta punaisten hiuksiensa vuoksi hän sai jo nuorena lempinimen Ginger, jonka hän otti myös taitelijanimekseen. Rumpuja Baker alkoi soittaa 15-vuotiaana ja hänen opettajanaan oli Phil Seamen. Bakerin ensimmäinen varsinainen bändi oli Blues Incorporated, jossa hän tutustui myös tulevaan riitakumppaniinsa Jack Bruceen. Heillä oli ainutlaatuinen viha-rakkaussuhde. Vaikka he olivat vähän väliä kirjaimellisesti kiinni toistensa kurkussa, tekivät he loppupeleissä kuitenkin paljon erittäin hienoa musiikkia yhdessä. Tämän rosoisen yhteistyön tunnetuin saavutus on  vuonna 1966 perustettu Cream -yhtye, josta tuli maailmankuulu. Bändin kitaristina oli Eric Clapton, joka joutui sivusta seuraamaan kaverusten nahistelua.  Cream hajosi nopeasti eli jo vuonna 1968. Kolme suurta egoa ei kerta kaikkiaan mahtunut samaan soittohuoneeseen kuin kolmen vuoden ajaksi. Bändi olisi voinut jatkaa loputtomiin, kuten Rolling Stones, sillä se oli jo erittäin suosittu, mutta henkilökemiat olivat niin sotkussa etteivät he voineet jatkaa pitempään.

Creamin jälkeen Bakerilla oli useita lyhytikäisiä yhtyeitä. Vuonna 1971 Baker sai hieman sekopäisen ajatuksen siitä, että levybisnestä voisi harjoittaa Afrikassa. Hän perusti levytysstudion Nigerian Lagosiin ja  teki matkastaan sinne dokumentin Ginger Baker in Africa.  Baker sai nopeasti huomata, että Afrikassa asioiden hoitaminen ei ollut yhtä mutkatonta kuin Euroopassa ja niinpä hän pystyi avaamaan Batakota (ARC) studionsa vasta 1973. Aluksi hänellä meni hyvin, koska esimerkiksi Paul McCartney and Wings äänittivät tunnetun levynsä  Band on the Run Bakerin Lagosin studiossa.  Vähitellen Lagosin bisnes kuitenkin kuihtui ja vuonna 1975 Baker oli taas kiertueella Euroopassa. 1980-luku sujui hiljaiselon merkeissä. Baker siirtyi Italiaan ja työskenteli mm. maatilalla. Bakerilla oli tuohon aikaan varsin yllättäviä yhteistyökuvioita mm. proge-bändi Hawkwindin sekä post-punk yhtye Public Image Ltdin kanssa. Sitten Baker muutti Los Angelesiin  ja yritti turhaan tehdä läpimurtoa näyttelijänä. 1990-luvulla Baker jatkoi vaeltelevaa elämäänsa ja asui pitkään mm. USA:n Coloradossa ja sitten Etelä-Afrikassa. Bändiviritelmiäkin hänellä oli, mutta yleensä nämä bändit toimivat vain lyhytaikaisesti.

Vuosi 2005 oli Bakerin uran kannalta erittäin merkityksellinen sillä 37 vuoden tauon jälkeen Cream -yhtye koottiin uudestaan erikoiskonsertteja varten. Cream ei tehnyt varsinaista kiertuetta vaan konsertoi ainoastaan kahdessa legendaarisessa paikassa eli Lontoon Royal Albert Hallissa  ja New Yorkin Madison Square Gardenissa. Konsertit myytiin nopeasti loppuun ja ne taltioitiin state of art -teknologialla.  Myös konserteista julkaistut CD- ja DVD-levyt olivat menestyksiä. Creamia oli kaivattu, mutta silti se palasi vain hetkeksi. Vuonna 2009 Jack Bruce muisteli 2005 konsertteja ja kun toimittaja kysyi hänen nykyisestä suhteestaan Bakeriin veisteli Bruce, että vaikka he asuivat nykyään eri mantereilla niin silti “ajattelin pyytää häntä muuttamaan, sillä hän on edelleen vähän liian lähellä minua”.  Samana vuonna Baker julkaisi elämänkertansa Hellraiser.  Vuonna 2012 Bakerista ilmestyi myös uusi elämänkerta -dokumentti nimeltään Beware of Mr. Baker Vuonna 2016 Baker joutui jäämään eläkkeelle mitä rocktähdet harvoin tekevät, he kun yleensä niin sanotusti kuolevat saappaat jalassa. Bakerilla oli kuitenkin paha keuhkoahtauma ja sydänsairaus ja lääkärien kehoituksesta hän lopetti kokonaan esiintymiset.

Baker on kiistatta yksi 1900-luvun parhaita rock -rumpaleita. Hänen soittotyylinsä Cream -yhtyessä sai osakseen paljon ihailua ja jäljittelijöitä. Tuli tavaksi että myös rumpali sai oman tähtihetkensä konsertissa eli 10-30 minuuttia pitkän soolon. Nykyisin sellaista pidettäisiin hulluutena, mutta 1960-luvulla muusikot olivat keskiössä eikä laulaja niinkään ja siksi heille suotiin konserteissa tällaisia ylipitkiä soolo-osuuksia ja yleisö kuunteli haltioituneena. Niin ne ajat muuttuvat!     

Harri Huhtanen 2020       

Parhaat rumpalit! -osa 1

Parhaat rumpalit 2020  (Top5)

Ginger Baker 1967

01  GINGER BAKER (1939-2019)
02  JOHN BONHAM (1948-1980 )
03  KEITH MOON (1946-1978 )
04  BILL BRUFORD (s. 1949 )
05  PHILL COLLINS (s. 1951)

Rumpalien kohdalla olen vähän hukassa, koska  olen vain kuuntelija enkä osaa anysoida rumpalin soittoa yhtä hyvin kuin ammatirumpali. Toisaalta en myöskään halua tehdä valintojani sen mukaan mitä lehdissä kirjoitetaan. Esimerkiksi kuuluisa Rolling Stone – lehti sijoittaa kärkipäähän rumpaleita, jotka ovat minulle täysin tuntemattomia. En siis kuuntelijan roolissa voi sijoittaa heitä listalleni. Minun listalleni pääsee vain rumpali jota olen kuunnellut ja jonka soitosta olen pitänyt. Nyt huomaan että TOP5 listani rumpaleista peräti kolme on jo edesmenneitä, mutta niihän se on että rock ei elä enää nuoruuttaan vaan vanhuuttaan ja kohta se on pelkkää ”historiaa”. Tosin ei siinä ole mitään pahaa, sillä Bach, Mozart ja Beethoven ovat historiaa, ei ole enää ketään elävää ihmistä kertomassa heidän ”keikoistaan” ja silti heidän musiikkinsa on edelleen erittäin elinvoimaista.   

Harri Huhtanen 2020  

Parhaat kitaristit! -osa 7

05 NEIL YOUNG (s.1945)

Kaikki eivät pidä Neil Youngia merkittävänä kitaristina. Kuten sarjan alussa totesin painotan valinnoissani myös yksilöllisyyttä ja soiton sielukkuutta. Paras kitaristi ei välttämättä ole se joka hallitsee suurimman mahdollisen määrän sointuja ja osaa soittaa nopeammin kuin kukaan muu (tälle nopeasti soittamiselle on myös keksitty suomalainen termi ja se on ”tilutus”, jo sana itsessään henkii sellaista arvostuksen puutetta, mutta ehkä tässä yhteydessä on hyvä kuitenkin mainita että sorminäppäryys ei ole se kitaristin ultimaatti mitta). 

Neil Young on ollut livenä ja levyillä parhaimmillaan näiden Crazy Horse -miesten kanssa: Vasemmalla Billy Talbot, bassokitara ja keskellä Frank Sampedro, kitara.

Olen kuunnellut Neil Youngin kitarointia lapsesta saakka eli kymmeniä vuosia ja täytyy sanoa että hänellä on hyvin tunnistettava tapa soittaa ja jos siitä pitää niin kiintymys siihen vain syvenee vuosien saatossa. Neil Young on tehnyt vuosina 1970-2020 kymmeniä levyjä ja kaikissa kitara ei ole pääosassa vaan tarinat ja laulut, sillä Neil Young on kaiken kukkaraksi erinomainen lauluntekijä. Mutta tässä arvioin häntä siis kitaristina. Olen ollut useissa Neil Youngin konserteissa ja parhaimmillaan hän on yleensä  Crazy Horse -yhtyeen kanssa. He jotenkin aina kirittävät toisiaan huimiin suorituksiin. Neil Youngin 1970-luvun mestariteoksista olen kirjoittanut paljon ja niitä kirjoituksia voi lukea täällä:

https://winterlude.fi/category/07-neil-young-albums/

Tässä yhteydessä haluan kuitenkin kiinnittää huomioni muutamaan Youngin uudempaan mestariteokseen. Kuunnelkaapa vaikka vuoden 1994 Sleep With Angels levyltä 15 minuuttinen kappale Change Your Mind tai vuoden 2012 Phychedelic Pill levyltä 27 minuuttinen kappale Driftin’ Back niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Neil Youngin laajasta tuonnosta löytyy kymmeniä hienoja kappaleita, joissa kuulemme hänelle tunnusmerkillistä ”Young -kitarointia”, johon ei voi olla ihastumatta, paitsi jos ei pidä Neil Youngin musiikista ylipäätään, mutta se onkin sitten toinen juttu se!

Harri Huhtanen 2020     

Parhaat kitaristit! -osa 6b

04   ALVIN LEE (1944- 2013)

alvinlee1962Jo lapsena Graham Anthony Barnes kuunteli ahkerasti vanhempiensa rock- ja jazz-levyjä ja päätti, että hänestä tulisi kitaristi. Hän otti taiteilijanimekseen Alvin Lee ja alkoi soittaa kitaraa jo 13-vuotiaana eikä ollut enää kiinnostunut koulusta, koska hän oli päättänyt kehittää itsestään huippukitaristin. Hän perustikin jo 15-vuotiaana,  vuonna 1960,  ensimmäisen bändinsä Jaybirds, joka saavutti suosiota Alvinin kotikaupungin Nottinghamin alueella. Jaybirds pääsi Beatlesien vanavedessä esiintymään myös Hampuriin, mutta suurempaa suosiota ei tullut ja siksi bändi muutti vuonna 1966 Lontooseen ja bändin uudeksi nimeksi valittiin Ten Years After (TYA). Bändi onnistui saamaan kiinnityksen Lontoon kuuluisalle Marquee Clubille sekä Winsdorin Jazz & Blues -festivaaleille. Levypomot kiinnostuivat ja bändi sai levytyssopimuksen, debyyttialbumi ilmestyi 1967, mutta aluksi TYA:n suosio oli vaatimatonta. Käänne parempaan alkoi kun eräs san franciscolainen radioasema alkoi soittaa debyyttilevyä ja sen jälkeen Amerikan kuuluisin kiertuemanageri Bill Graham kiinnostui bändistä. TYA sai kutsun Amerikan kiertueelle ja sitten pari vuotta myöhemmin tuli jättipotti! TYA kutsuttiin esiintymään Woodstockin jättifestivaaleille kesällä 1969. Festivaali kuvattiin ja parhaat esitykset näytettiin elokuvassa joka kiersi kaikki maailman tärkeimmät elokuvateatterit. Alvin Leen maaninen, maaginen ja ylipitkä versio kappaleesta I’m Goin’ Home räjäytti ”pankin”. Suuri yleisö ei ollut koskaan nähnyt tai kokenut sellaista kitarointia. Woodstockin kaksi suurta kitarasankaria olivat Jimi Hendrix  ja Alvin Lee. Hendrixin vanavedessä myös Alvinista tuli supertähti. Hänen kitarointinsa oli niin intensiivistä ja nopeaa että lehdistö antoi hänelle lisänimen ”Lännen nopein kitaristi”. Suosio Amerikassa oli valtavaa. Kaikkiaan TYA ehti tehdä siellä seitsemän toimintavuotensa aikana ennätykselliset 28 kiertuetta. Vähitellen Alvin alkoi kuitenkin kyllästyä supertähteyteen ja jatkuvaan kiertämiseen Amerikassa ja niinpä vuonna 1974 TYA hajosi, koska Alvin halusi tehdä jotain muuta.

TYA:n jälkeen Alvinilla oli monia kokoonpanoja ja soolourallaan hän julkaisi vielä kymmenkunta albumia, mutta listasijoitukset ja myynnit jäivät vaatimattomiksi. Niinpä hän vielä 1980-luvun loppupuolella yritti reunionia TYA:n miesten kanssa, mutta he eivät tavoittaneet enää samaa suosiota kuin 1970-luvun kultaisina vuosina. Musiikkimaailma oli muuttunut. Bluesrock -bändit eivät enää nousseet listojen kärkeen, ei vaikka mukana oli Lännen nopein kitaristi.

TYA:n miehet jatkavat edelleen, mutta ilman Alvinia ja ilman suuria yleisöjä. Alvin julkaisi viimeisen soololevynsä 2012. Hän asusteli viimeisinä vuosinaan Espanjassa ja ilmeisesti alkoi kärsiä sydämen rytmihäiriöstä, joka voidaan usein korjata melko tavanomaisella pienoperaatiolla. Jokin alkuvuodesta 2013 Espanjassa tehdyssä  toimenpiteessä meni kuitenkin pahasti pieleen, sillä Alvin Lee menehtyi operaatioon, johon normaalisti ei menehdytä. Hän oli kuollessaan 68-vuotias. Maailma menetti hienon kitaristin, mutta onneksi Alvinilta jäi perintönä yli 20 albumia, joilla hänen omaleimaista rokkia, bluesia, boogieta  ja jazzia yhdistelevää kitarointiaan voi kuunnella.

alvinlee1969

Harri Huhtanen 2020