Parhaat rumpalit! -osa 2

01 GINGER BAKER (1939-2019)

Vuonna 2005 Bruce ja Baker unohtivat riitansa hetkeksi ja nauttivat harvinaisista konserteista! Legendaariset Cream -miehet vasemmalta oikealle: Jack Bruce (basso), Ginger Baker (rummut) ja Eric Clapton (kitara).

Viime vuonna 80 -vuotiaana kuollut Ginger Baker oli oikealta nimeltään Peter Baker, mutta punaisten hiuksiensa vuoksi hän sai jo nuorena lempinimen Ginger, jonka hän otti myös taitelijanimekseen. Rumpuja Baker alkoi soittaa 15-vuotiaana ja hänen opettajanaan oli Phil Seamen. Bakerin ensimmäinen varsinainen bändi oli Blues Incorporated, jossa hän tutustui myös tulevaan riitakumppaniinsa Jack Bruceen. Heillä oli ainutlaatuinen viha-rakkaussuhde. Vaikka he olivat vähän väliä kirjaimellisesti kiinni toistensa kurkussa, tekivät he loppupeleissä kuitenkin paljon erittäin hienoa musiikkia yhdessä. Tämän rosoisen yhteistyön tunnetuin saavutus on  vuonna 1966 perustettu Cream -yhtye, josta tuli maailmankuulu. Bändin kitaristina oli Eric Clapton, joka joutui sivusta seuraamaan kaverusten nahistelua.  Cream hajosi nopeasti eli jo vuonna 1968. Kolme suurta egoa ei kerta kaikkiaan mahtunut samaan soittohuoneeseen kuin kolmen vuoden ajaksi. Bändi olisi voinut jatkaa loputtomiin, kuten Rolling Stones, sillä se oli jo erittäin suosittu, mutta henkilökemiat olivat niin sotkussa etteivät he voineet jatkaa pitempään.

Creamin jälkeen Bakerilla oli useita lyhytikäisiä yhtyeitä. Vuonna 1971 Baker sai hieman sekopäisen ajatuksen siitä, että levybisnestä voisi harjoittaa Afrikassa. Hän perusti levytysstudion Nigerian Lagosiin ja  teki matkastaan sinne dokumentin Ginger Baker in Africa.  Baker sai nopeasti huomata, että Afrikassa asioiden hoitaminen ei ollut yhtä mutkatonta kuin Euroopassa ja niinpä hän pystyi avaamaan Batakota (ARC) studionsa vasta 1973. Aluksi hänellä meni hyvin, koska esimerkiksi Paul McCartney and Wings äänittivät tunnetun levynsä  Band on the Run Bakerin Lagosin studiossa.  Vähitellen Lagosin bisnes kuitenkin kuihtui ja vuonna 1975 Baker oli taas kiertueella Euroopassa. 1980-luku sujui hiljaiselon merkeissä. Baker siirtyi Italiaan ja työskenteli mm. maatilalla. Bakerilla oli tuohon aikaan varsin yllättäviä yhteistyökuvioita mm. proge-bändi Hawkwindin sekä post-punk yhtye Public Image Ltdin kanssa. Sitten Baker muutti Los Angelesiin  ja yritti turhaan tehdä läpimurtoa näyttelijänä. 1990-luvulla Baker jatkoi vaeltelevaa elämäänsa ja asui pitkään mm. USA:n Coloradossa ja sitten Etelä-Afrikassa. Bändiviritelmiäkin hänellä oli, mutta yleensä nämä bändit toimivat vain lyhytaikaisesti.

Vuosi 2005 oli Bakerin uran kannalta erittäin merkityksellinen sillä 37 vuoden tauon jälkeen Cream -yhtye koottiin uudestaan erikoiskonsertteja varten. Cream ei tehnyt varsinaista kiertuetta vaan konsertoi ainoastaan kahdessa legendaarisessa paikassa eli Lontoon Royal Albert Hallissa  ja New Yorkin Madison Square Gardenissa. Konsertit myytiin nopeasti loppuun ja ne taltioitiin state of art -teknologialla.  Myös konserteista julkaistut CD- ja DVD-levyt olivat menestyksiä. Creamia oli kaivattu, mutta silti se palasi vain hetkeksi. Vuonna 2009 Jack Bruce muisteli 2005 konsertteja ja kun toimittaja kysyi hänen nykyisestä suhteestaan Bakeriin veisteli Bruce, että vaikka he asuivat nykyään eri mantereilla niin silti “ajattelin pyytää häntä muuttamaan, sillä hän on edelleen vähän liian lähellä minua”.  Samana vuonna Baker julkaisi elämänkertansa Hellraiser.  Vuonna 2012 Bakerista ilmestyi myös uusi elämänkerta -dokumentti nimeltään Beware of Mr. Baker Vuonna 2016 Baker joutui jäämään eläkkeelle mitä rocktähdet harvoin tekevät, he kun yleensä niin sanotusti kuolevat saappaat jalassa. Bakerilla oli kuitenkin paha keuhkoahtauma ja sydänsairaus ja lääkärien kehoituksesta hän lopetti kokonaan esiintymiset.

Baker on kiistatta yksi 1900-luvun parhaita rock -rumpaleita. Hänen soittotyylinsä Cream -yhtyessä sai osakseen paljon ihailua ja jäljittelijöitä. Tuli tavaksi että myös rumpali sai oman tähtihetkensä konsertissa eli 10-30 minuuttia pitkän soolon. Nykyisin sellaista pidettäisiin hulluutena, mutta 1960-luvulla muusikot olivat keskiössä eikä laulaja niinkään ja siksi heille suotiin konserteissa tällaisia ylipitkiä soolo-osuuksia ja yleisö kuunteli haltioituneena. Niin ne ajat muuttuvat!     

Harri Huhtanen 2020       

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s