PINK FLOYD The Final Cut 1982

PinkFloyd_FinalCutalbumTaisin hankkia The Final Cutin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Siinä vaiheessa oli epäselvää jatkaako Pink Floyd enää yhdessä. Olin myös lukenut The Final Cutin aikaisista riidoista. Roger Watersilla taisi olla aika huono kausi silloin. The Wallin (1979) valtava menestys maailmalla vahvisti Watersin ajatusta siitä, että HÄN oli yhtä kuin Pink Floyd. Egomania meni niin pitkälle, että kun Waters oli tyytymätön kosketinsoittaja Wrightin suorituksiin, erotti hän miehen, joka oli ollut mukana perustamassa bändiä 1965! Gilmourin vastalauseilla ei ollut mitään merkitystä. Bändi eli vaikeaa, sisäisten ristiriitojen aikaa. Vielä vaikeammaksi tilanteen teki se, että Waters, itse nimettynä johtajana, halusi hajottaa bändin. Waters olisi halunnut, että The Final Cut olisi jäänyt bändin viimeiseksi levyksi. Onneksi näin ei käynyt, vaan vastoin Watersin toiveita Gilmour päättikin jatkaa ja jopa voitti oikeudenkäynnin, jossa Waters yritti kieltää Pink Floyd -nimen käytön levyillä, jotka mahdollisesti julkaistaisiin The Final Cutin jälkeen.

pink-floyd-the-final-cut-15-cd1980‑luvulla The Final Cut oli minulle suuri pettymys loistavan The Wallin jälkeen. 1990‑luvulla kuuntelin levyä vain aivan satunnaisesti, lähinnä silloin kun kirjoitin Pink Floyd ‑artikkeliani RARE‑lehteen. 2000‑luvulla otin levyn uuteen kuunteluun viime vuoden loppupuolella ja olen nyt harvakseltaan kuunnellut levyn ehkä 10 kertaa.

Mielipiteeni ei näköjään ole muuttunut 1980‑luvun kuuntelukokemuksien jälkeen. Niin paljon kuin arvostankin Watersia nerokkaan rockmusiikin tekijänä, joudun valittaen edelleen toteamaan, että tällä levyllä hän ei onnistunut kovin hyvin. Suurimman osan ajastani olenkin käyttänyt sen miettimiseen miksi tämä levy epäonnistui. Syitä on varmaan monia eivätkä The Wallin käsittämättömän kovanv menestyksen luomat  paineet liene niitä vähäisempiä noista syistä. Mielestäni levyn suurin kompastuskivi ovat itse laulut ja niiden sovitukset. Tämä kuulostaa erittäin vähän bändilevyltä, sillä Gilmour ja Mason jäävät pitkin levyä Michael Kamenin johtaman sinfoniaorkesterin sekä lukuisten vierailevien soittajien jalkoihin. Gilmourin soolot ovat ammattimaisia, mutta minusta kuulostaa siltä, että niissä on paljon vähemmän tunnetta ja todellista läsnäoloa kuin The Wallilla. Jotenkin levytyksen aikaiset riidat tuntuvat paistavan musiikin läpi, väärällä, luovuuden kannalta hedelmättömällä tavalla.

The_FInal_Cut-FloydMuistaakseni The Final Cut osittain koottiin kappaleista, jotka jäivät The Wallilla käyttämättä. Ajoittain Watersin nerokkuus tulee hienosti esiin. Hyviä esimerkkejä tästä ovat One Of The Few, The Fletcher Memorial Home sekä erityisesti Not Now John. Musiikillinen kokonaisuus jää kuitenkin jotenkin hajanaiseksi. Levyn musiikki vaeltelee sinfoniamusiikin ja rokin välimaastossa ankkuroitumatta kuitenkaan kumpaankaan. Kun The Wallia voi nimittää puhdasveriseksi rock‑oopperaksi, on The Final Cutia paljon vaikeampi määriteltävä, koska se ei tunnu asettuvan mihinkään selkeään muotoon. Jopa itse kappaleissa on sellainen keskeneräisyyden vaikutelma. Lyyrisiä, hiljaisia kohtia seuraa yleensä hirveän mahtipontinen vyörytys, jossa Waters lähes huutaa säkeensä. Sitten palataan taas hiljaiseen kohtaan ja sitten taas noustaan ylös…koko levy on kuin vuoristorata, jossa saa koko ajan pelätä vaunun irtoamista raiteeltaan!

Pääteemana on sota ja sen mielettömyys. Watersin säkeissä on tuttuun tapaan ironiaa, vihaa ja katkeruutta, mutta jotenkin tuntuu että tällä kertaa mennään inhorealismin puolelle. The Wallin sodanvastaiset laulut tekevät edelleen, lähes 30 vuotta levyn julkaisun jälkeen, ainakin minuun syvän vaikutuksen, mutta The Final Cutin maailmanlopun julistus ei tunnu musiikillisesti vakuuttavalta. Erityisen huonolta kuulostaa päätöskappale, jossa ydinsota tuhoaa maailman. Ilmiselvä kontrasti vakavan sanoituksen ja kappaleen kepeän musiikillisen toteutuksen välillä on fanin kannalta erittäin kiusallinen. Tämän kömpelön Two Suns In The Sunsetin piti siis päättää legendaarisen Pink Floydin ura!

Normaalisti tällainen levy sijoittuisi kategoriaan keskinkertainen, mutta osa Watersin hienoista sanoituksista sekä albumin parhaat kappaleet nostavat kuitenkin levyn kategoriaan HYVÄ, sillä kaikista selvistä puutteistaan huolimatta tätä levyä on vaikea kuitenkaan luokitella keskinkertaiseksi.

Puutteistaan huolimatta melko hyvä levy * * * * –

Harri Huhtanen 2007

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s