Saksankielisen kirjallisuuden kaikkien aikojen suurin nero on ollut GOETHE. Hänen uransa oli kaksijakoinen. Goethe loi ensimmäiset mestariteoksensa jo nuorena, mutta toinen luovuuden huippu ajoittui hieman yllättäen vanhuuteen, sillä Faustin jälkimmäistä osaa kirjoittaessaan hän oli jo yli 80‑vuotias! Goethe todisti vääräksi väitteen siitä, että luovuus olisi iästä riippuvainen. Ihmisen älykkyys ei lisäänny enää 15 ikävuoden jälkeen, mutta elämänkokemuksien mukanaan tuoma viisaus sen sijaan kasvaa vuosi vuodelta ja taiteessa se saattaa joskus johtaa aika huikeisiin suorituksiin vielä taiteilijan elämän ehtoopuolella.

Leonard Cohen koki syvän kriisin 1990‑luvun alkupuolella ja päätti lopettaa musiikinteon sysimustan The Future ‑albumin (1992) jälkeen. Cohen vetäytyi lähes kymmeneksi vuodeksi buddhalaiseen luostariin mietiskelemään. Onneksi rakkaus musiikiin ja sanoihin lopulta voitti ja mies palasi parrasvaloihin vuonna 2001 loistavalla Ten New Songs -albumilla.

Cohenin toinen ”post‑buddhalainen” levy, Dear Heather ilmestyi 2004 ja jäi vielä vähemmälle huomiolle kuin edeltäjänsä. Levyn huono kaupallinen menestys ei kuitenkaan nykyaikana kerro mitään levyn laadusta. Niinpä on aina parasta itse kuunnella kiinnostavat levyt ja lausua arvionsa vasta sitten.

Dear Heather ei ole kuulijalle mikään helppo levy, sillä ainakin minulla viisi ensimmäistä kuuntelukertaa keväällä 2007 menivät lähinnä ihmetellessä. Aluksi pidin Heatheria jopa lievästi epäonnistuneena loistavan Ten New Songsin rinnalla. Mutta sitten kuuntelukerroilla 5‑10 jokin uusi ”kanava” auditiivisessa mielihyvä ‑keskuksessani aukesi. Kuuntelukerrat 10‑20 olivatkin sitten jo täyttä juhlaa! Jos levyyn ei kyllästy 20+ kuuntelukerralla ja varsinkin jos kuuntelukerrat ajoittuvat yli puolen vuoden ajanjaksolle, on levyn pakko olla vähintään hyvä. Ja sitä Dear Heather totisesti on. Heatheria kuunnellessa tulee myös sellainen tunne, ettei yli 70‑vuotias Cohen ole tosiaankaan vielä viimeistä sanaansa sanonut. Uskon, että tulossa on uusia mestariteoksia.

Mikä minua sitten tässä 2000‑luvun Cohenissa niin kiehtoo ja ihastuttaa? Tavallaan vastasin kysymykseen jo Ten New Songsin arvostelussa. 2000‑luvun Cohen on äärimmäisen VIISAS mies, joka osaa tiivistää musiikin ja sanottavansa niin mestarillisella tavalla, etten suoraan sanoen muista kenenkään muun ‑ Bob Dylan mukaanlukien ‑ pystyneen samaan.

Dear Heatherissä Cohen ilmaisu on tiheää, intensiivistä ja erittäin pelkistettyä. Levy ei kuitenkaan ole mikään ”köyhän miehen” Ten New Songs, kuten aluksi sorruin ajattelemaan. Itse asiassa musiikillisesti Dear Heather poikkeaa melko suuresti Ten New Songisista. Vaikka Dear Heather on yhtä hidastempoinen ja meditatiivinen ja syväulotteinen levy, on se tyylillisesti melko puhdasta jazzia. Dear Heatherin tunnelmiin ja sanoituksiin jazz‑sovitukset sopivat erittäin hienosti. Kokonaisuus toimii erinomaisesti. Levyn jokainen kappale ansaitsisi oman analyysinsä, mutta tyydyn tässä arvioimaan vain muutamia avainkappaleita.

Levyn avaa lordi Byronin (1788‑1824) upean runon, Go No More A‑Roving kerrassaan valloittava jazzhenkinen sovitus. Levyn tuottaja ja musiikin sovituksista vastaava Sharon Robinson on kerrassaan mestari Leonardin ilmaisun ja ajatuksien musiikillisena kuvittajana!

Kolmantena kuultava The Letters on myös erittäin vaikuttava sekä sovitukselltaan että sanoitukseltaan. Pelkistäminen, säkeiden taidokas rytmitys ja hämmästyttävä intensiteetti. Nykymusiikissa tällainen taituruus on todella harvinaista herkkua!

The Wounded forms appear
The loss, the full extent
And simple kindness here
The solitude of strenght

Seitsemäntenä kuultava Villanelle For Our Time on kappale josta olen alkanut pitämään sitä enemmän mitä useammin olen sen kuullut. Cohen lausuu siinä Frank Scottin (1899‑1985) vaikuttavan runon hienovaraisen jazzsäestyksen luodessa tunnelmaa Cohenin syvän bassoäänen taustalle.

The lesser loyalties depart
And neither race nor creed remain
From bitter searching of the heart

Runonlausunta musiikissa on vaarallinen laji, sillä kokemattomampi artisti ei ole uskottava ja kokenut artisti taas voi tehdä sen vanhanaikaisesti tai pitkästyttävästi. Cohenin basso ja fraseeraus tihkuu kuitenkin niin runsaasti ikuisen rakastajan ja rakastetun monivaiheisen elämän vaaroja ja uhmaa, että kuulija jää koukkuun HETI!

Studioäänitteen viimeinen kappale The Faith perustuu quebec’iläiseen kansanlauluun. Myös tästä esityksestä olen alkanut pitämään sitä enemmän mitä useammin olen sen kuullut.

The sea so deep and blind
The sun, the wild regret
The club, the wheel, the mind
O love, aren’t you tired yet

Jos Cohen olisi lopettanut Heatherin The Faithiin, olisi levy mestariteos, mutta mitä tapahtuikaan?! Mies sijoitti CD:n päätöskappaleeksi huonotasoisen Tennessee Waltzin live‑äänitteen vuodelta 1985! Miksi? Miksi? Ja vielä kerran miksi??? TW ei minusta millään tavalla sovi näin hienoviritteisen albumin kokonaisuuteen, eikä ainakaan lopetuskappaleeksi, koska äänite ei ole hyvä! Selvä tyylirikko. Lopetuskappale on  irallinen ja outo valinta, joka väistämättä laskee albumin kokonaispistemäärää. Hieno levy tämä silti on, ei olisi oikein ”sakottaa” yhdestä kokonaisuuteen epäsopivasta  kappaleesta liikaa.

Tyylikäs levy!  * * * *  +

Harri Huhtanen 2008