Manin Kulttuuritalon konsertista on ehtinyt kulua vasta vähän yli kolme kuukautta ja haluaisin jo nyt kovasti päästä uudestaan heidän keikalleen, vaikkei  Kultturitalolla 2022 soittanutkaan kuin yksi bändin alkuperäisjäsen. 1970-luvun mestarit Micky Jones (k. 2010) ja Deke Leonard (k. 2017) eivät olleet enää sattuneista syistä mukana.  Niinpä alkuperäisen basistin Martin Acen Josh -poika  ja James Beck olivat Kulttuuritalolla mahdottoman tehtävän edessä eli heidän olisi pitänyt olla yhtä hyviä kuin Micky ja Deke olivat aikoinaan. Hyviä he olivat toki, mutta eivät yhtä hyviä. Niinpä olisi kiva jos joku olisi keksinyt aikakoneen, jolla pääsisi Manin Suomen keikoille vuoteen 1976, sillä juuri tuohon aikaan bändi oli parhaimmillaan.  Mutta kun sinne ei nyt pääse niin on pakko tyytyä näihin hienoihin 1970-luvun albumeihin, joilla voi kuulla miten tyylikkäästi Micky ja Deke aikoinaan soittivat.   

Minulla ei vielä ole kaikkia Manin albumeja, joten en voi vielä sanoa mikä niistä on paras, mutta ainakin nämä omistamiani levyt ovat lähes kautta linjan erittäin hienoa työtä! Näitä kuunnellessa tulee aina hyvälle tuulelle! Tänään olen kuunnellut ahkerasti vuoden 1974 Rhinos, Vinos + Lunatics (RVL) -albumia, jolla soittavat Mickyn ja Deken lisäksi  Malcolm Morley (kitara, kosketinsoittimet ja laulu),   Ken Whaley (basso) ja Terry Williams (rummut ja laulu).  Tämän albumin kohdalla sattui lisäksi sellainen harvinainen tapaus, että albumista kirjoitettu suomenkielinen Wikipedian artikkeli on laajempi kuin englanninkielinen. Yleensähän asia on toisinpäin eli englantilaiset kirjoittavat omista kulttibändeistään kilometrien pituisia fanitekstejä, joista suomalaiset sitten sorvaavat sellaisen karvalakki -version eli tekstit lyhenevät murto-osaan englanninkielisestä versiosta. Tavallaan ihmettelen miksi tämän levyn englanninkielinen artikkeli on niin tynkä, koska levy nousi aikanaan Englannin listalla sijaluvulle 24 ja bändillä on edelleen Englannissa tai oikeammin Walesissa paljon faneja.  

RVL-albumi on joka tapauksessa jälleen kerran upea näyttö siitä, mihin Man huippuaikoinaan pystyi. Ehkäpä poikkean tässä kohtaa normaalista linjastani ja annankin erään Allmusicin lukijan arvostella tämän levyn. Alla vapaamuotoinen suomennokseni Roxanne Walshin vuonna 2020 kirjoittamasta  tekstistä:

”Manin huippuhetki ja paras paketti heidän laulujaan. Paino tällä levyllä on nimenomaa laulujen kirjoittamisessa, sillä onhan bändi todistanut erinomaisen soittotaitonsa jo aikoja sitten. Albumin ykköspuoli sijoittuu jonnekin Steely Danin ekojen albumien ja Grateful Deadin Mars Hotel-aikakauden välimaastoon. Mickey ja Deke loistavat sekä soittajina että laulajina ykköspuolella.  Levyn kakkospuoli on enemmän jammailua, kuten yleensä Manin kohdalla. Tosin tällä kertaa myös pitkät kappaleeet ovat erittäin hienosti jäsenneltyjä ja sävellettyjä. ”  

 

Harri Huhtanen 2023