Barclay James Harvestin uran huippuhetket! -osa 2

Miksi BJH:sta tuli niin suosittu Saksassa 1970-luvun jälkipuolella ja 1980-luvulla? Pääasiallinen syy tähän lienee se, että bändi teki kolmessa vuodessa kolme hienoa levyä: Octoberon (1976), Gone To Earth (1977) ja XII (1978). Näistä kolmesta Gone To Earth (GTE) oli bändille todellinen läpimurto Saksassa ja muuallakin Keski-Euroopassa. Sitä myytiin yli miljoona kappaletta ja albumi pysytteli Saksan Top-listalla peräti neljän vuoden ajan, vastaavaan ovat pystyneet vain erittäin harvat rockartistit.  GTE:llä oli bändin toisen johtohahmon John Leesin  säveltämä kappale Poor Man’s Moody Blues.  Ymmärrän ettei oikean Moody Bluesin Justin Hayward  ollut kovin mielissään tästä “tribuutista”, sillä kyseessä ei ollut Moody Bluesien tunnetuimman Night In White Satin (NIWS) (1967)  -kappaleen cover-versio, vaan Leesin muunnelma alkuperäisestä biisistä, jolloin hän saattoi laittaa sen omiin nimiinsä. Miksi Lees teki näin? Hän halusi maksaa potut pottuina englantilaisille kriitikoille, jotka olivat arvosteluissaan kutsuneet BJH:ta “köyhän miehen Moody Bluesiksi”. Vertaus on sikäli kovin ontuva, että se pitää paikkansa vain levymyynnin osalta sillä oikea Moody Blues oli yksi 1970-luvun menestyneimpiä englantilaisbändejä, heidän levyjään on tähän päivään mennessä myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta, määrä josta BJH saattoi tuhansien muiden bändien ohella vain haaveilla. Tragikoomisesti tästä BJH:n NIWS -pastissista tuli yksi heidän suurimmista live-bravuureistaan!  Eikä ihme, sillä alkuperäinen kappalehan on klassikko ja Leesin versio on sen verran erilainen, ettei 1980-luvun nuoriso sitä enää välttämättä edes tunnistanut Moody Bluesin kappaleeksi. Tätä yksittäistä kappaletta lukuunottamatta BJH:n musiikilla on kuitenkin erittäin vähän yhtymäkohtia Moody Bluesiin. Mainitsemallani kolmella levyllä BJH:n uusi soundi (sanon uusi, koska varsinaiset proge-kappaleensa bändi teki jo 1970-luvun alkupuolella) vertautuu minusta Moody Bluesia enemmän seuraaviin samanaikaisiin artististeihin:  10CC, Eagles ja  (amerikkalainen) Fleetwood Mac.  Paljon bändin musiikissa on edelleen myös omintakeista. Kappaleiden sovitukset ovat hienosti viimeisteltyjä kautta linjan. Vaikka kitaristit John Lees ja Les Holroyd  ovat säveltäneet valtaosan kappaleista tarvitaan nautinnollisen kokonaissoundin viimeistelemiseksi vielä kolmas, tärkeä elementti joka syntyy kosketinsoittaja Stuart Wolstenholmen mellotronin ja hienojen orkesterisovitusten avulla.           

BJH ei koskaan tehnyt läpimurtoa USA:ssa, joka on jokaisen rockbändin Shangri’La eli maa, jossa menestyminen avaa “taivaan portit”, ainakin levymyynnin osalta.  BJH oli hyvässä nosteessa 1970-luvun lopulla ja heidän levyjään soitettiin paljon Keski-Euroopassa. Spekulointi on yleensä turhaa touhua, mutta näiden kolmen edellä mainitun levyn sarja lupaili sitä että bändi voisi lopultakin tehdä läpimurron myös USA:ssa, sillä tyylillisesti he olivat siirtyneet lähemmäs mainstreamia ja sellaista musiikkityyliä, jonka olisi olettanut menestyvän myös Amerikassa.  Haaveet läpimurrosta kuivuivat kuitenkin kasaan  heti vuoden 1978 XII -albumin jälkeen, sillä Wolstenholme päätti lähteä bändistä. Kuten aikaisemmin kirjoitin BJH oli hyvin suosittu Saksassa vielä 1980-luvullakin, mutta tuo suosio liittyi voimakkaasti siihen mitä he olivat levyttäneet jo 1970-luvulla.      

Harri Huhtanen 2022              

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s