Vuoden 1969 alussa Fleetwood Macissä oli peräti kolme lahjakasta kitaristia. Peter Greenin lisäksi Jeremy Spencer ja nuori Danny Kirwan. Kaikki kolme ihailivat vanhoja amerikkalaisia blues-mestareita.  Bändin rumpali Mike Fleetwood sekä basisti John McVie sen sijaan olivat enemmän huolissaan siitä, että keikat ja levyt myisivät hyvin eli he eivät olleet hirveän innostuneita Peter Greenin ajatuksesta levyttää alkuperäisten blues -mestarien kanssa Chigagossa. Peter sai kuitenkin ajatuksensa läpi ja heidän silloisen levy-yhtiönsä Blue Horizonin johtaja Mike Vernon  saikin sovittua legendaarisen Chess Recordsin pomon kanssa sessiopäivän 4.tammikuuta 1969 Chigagon Ter-Mar -studiolle. Mukaan projektiin haluttiin saada kaikki silloiset amerikkalaisen bluesin huippunimet, mutta bändin epäonneksi suurimmat starat olivat kiertueella tai eivät voineet muusta syystä osallistua.  Osasyynä voi olla toki sekin, ettei Fleetwood Mac alkuvuodesta 1969 ollut vielä maailmankuulu bändi eli voi olla että suurimmat blues -artistit eivät siksi tulleet mukaan projektiin.  Onneksi kuitenkin riittävän moni tuli eli mukaan saatiin seuraavat: Otis Spann (piano ja laulu), Willie Dixon (basso), Walter ”Shakey” Horton  (huuliharppu ja laulu), J.T. Brown (tenorisaksofoni  ja laulu), Buddy Guy (kitara), David ”Honeyboy” Edwards (kitara ja laulu), S.P. Leary (rummut).  Lopputulos on aika uskomaton!  Yhdessä päivässä tämä ryhmä äänitti valtavan määrän musiikkia josta lähes kaikki oli jälkikatsannossa erittäin laadukasta.  Vernon tiivisti sessiot Blues Jam In Chigago tupla-albumiksi, jonka kestoaika oli 108 miunuttia eli lähes kaksi tuntia. Paljon jäi kuitenkin julkaisematta ja lopulta 1999 Vernon päätti julkaista sessioista yli 40 minuuttia lisää materiaalia. Tosin hän pitkässä kirjoituksessaan perusteli miksi näitä ei alun perin ollut julkaistu. Ymmärrän Vernonin näkökannan sikäli että aika monessa julkaisemattomassa biisissä pääroolissa on joku projektin amerikkalaisista blues-artisteista ja jos tarkoitus on myydä Fleetwood Macin levyjä, niin ei ehkä ole hyvä että levyillä pääroolissa ovat ulkopuoliset muusikot.  Täytyy kuitenkin todeta että sessioiden laajennettu versio on entistä nautittavampi kokonaisuus. En tiedä oliko tämä Peter Green nuoruudenunelman täytymys, mutta vaikka sessiosta puuttuivat kaikkein suurimmat blues-starat on kokonaisuus erittäin hieno ja mikä parasta tässä vaiheessa vielä kaikki kolme Fleetwood Macin huippukitaristia soittivat sulassa sovussa.             

Harri Huhtanen 2020