Nykyään lähes kaiken (julkisen) tiedon saa netistä, pahimmassa tapauksessa jopa etukäteen. Tämä valitettavasti väljentää kokemuksia, jotka aikaisemmin olivat ainutlaatuisia. Kun 1980-luvulla meni rockkonserttiin ei ollut nettiä mistä lukea mitä artisti tulisi esittämään. Parhaimmassa tapauksessa löysi ennen konserttia jonkin artikkelin jostain rocklehdestä jossa kerrottiin jotain yleisluontoista konsertista. Tarkkoja settilistoja ei siihen aikaan yleensä kirjattu minnekään julkiseen mediaan – ja jos kirjattiin niin vasta jälkikäteen.

Halusin mennä Gilmourin teatterikonserttiin ”neitseellisenä” eli tarkoituksellisesti en selvittänyt mitä tulisin kuulemaan, vaikka se olisi ollut äärimmäisen helppoa.  Luulin meneväni kuuntelemaan Gilmourin soolotuotantoon pohjautuvaa konserttia, mutta olisihan minun pitänyt tajuta, että totta kai eurooppalainen yleisö haluaa ensi sijaisesti kuulla Pink Floydin legendaarisia hittejä!  Eikä Gilmour tuottanut heille pettymystä, vaikka hän oli juuri hiljattain julkaissut erinomaisen soololevyn. Gilmour ei uskaltanut tai ei halunnut pettää yleisön odotuksia, varsinkin kun varsinainen Pink Floyd ei ollut keikkaillut Euroopassa vuoden 1994 jälkeen eli taukoa oli pidetty jo 23 vuotta joka on valtavan pitkä aika!

Vaikka Kinopalatsin teatterissa äänentoisto ja kuvanlaatu olivat aivan huippuluokkaa, niin hieman aluksi petyin kun huomasin että tulisinkin kuulemaan ”Greatest Hits Of Pink Floyd” -konsertin. Konsertin edetessä aloin kuitenkin tajuta, että tästähän pohjimmillaan live-konserteissa on kysymys: yleisö odottaa kuulevansa jotain ja jotta artisti olisi jatkossakin suosittu artisti, joutuu hän aina jossain määrin mukautumaan yleisön odotuksiin. Jos Gilmour olisi esittänyt vain soolotuotantoaan olisi yleisö varmaan poistunut hieman pettyneenä areenalta. Sitä paitsi lähes kaikki tuntevat Pink Floydin 1970-luvun mestariteokset, mutta harvassa ovat ne fanit, jotka tuntevat Gilmourin soolotuotantoa.

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2017