Teknisesti David Gilmour ei varmaankaan ole maailman paras kitaristi. Hänellä ei myöskään ole muodollista koulutusta kitaransoittoon, vaan hän on itseoppinut, kuten suuri osa merkittävistä rock-kitaristeista.  Tämä ei kuitenkaan ratkaise lopputulosta, sillä valitettavasti pelkkä tekninen taituruus voi johtaa kylmänkalseisiin lopputuloksiin. Siksi kaikki SUURET rockkitaristit ovat omanlaisiaan, sellaisia joiden soundin tunnistaa ja joiden soundi menee kuulijan luihin ja ytimiin. Nykyään on ehkä vanhahtavaa ja erikoista puhua HUMANISMISTA, mutta haluan nyt tässä yhteydessä käyttää tätä sanaa, ehdottomasti. Olen kuullut levyiltä ja livenä  monia teknisesti taitavia kitaristeja, jotka eivät ole tehneet minuun mitään vaikutusta, koska heidän soitostaan on puuttunut se kaikkein tärkein eli sielukkuus. Sen sijaan Neil Young, Eric Clapton, Jimmy Page, Peter Green, George Harrison, Carlos Santana, Richie Blackmore, Alvin Lee… vain muutamia mainitakseni, ovat kaikki sielukkaita, omanlaisiaan kitaristeja, joiden soitto ei varmaankaan ole Segovia-asteikolla täydellistä, mutta joiden soiton kuuntelu on suuri nautinto koska se on sielukasta ja siinä kuuluu yksilöllinen, tunnistettava soundi. Tähän samaan mestarien joukkoon kuuluu kiistatta David Gilmour.

Pompeiissa Gilmourin kitaransoitto ei ollut välttämättä pääosassa, koska konsertin fokus oli selvästi Pink Floydin kappaleissa, mutta kyllä nämä klassikot oli valittu siten että monissa niistä Gilmour pääsi  esittelemään vahvinta osaamistaan. Ennen konserttia tehdyssä haastattelussa Gilmour totesikin ,että yleensä konsertin alussa hän jännittää kovasti mutta ensimmäisten kappaleiden jälkeen konsertti ja musiikki vie mukanaan ja jännitys katoaa. Tämän huomasi erityisesti konsertin päätöskappaleessa Comfortably Numb, jossa Gilmour soitti upean kitarasoolon, eikä se suinkaan ollut ainoa konsertin kohokohta…

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2017