JEFF BECK: Beck-Ola (1969)

Koska Jeff Beckin kaksi ensimmäistä albumia ovat molemmat kestoltaan selvästi alle 40 minuuttia, niin ne mahtuvat hyvin yhdelle CD:lle, jollainen julkaistiin vuonna 1991. Tällä julkaisulla on sikäli hyvä perusteet että soittajat näillä molemmilla levyillä ovat rumpalia luukuunottamatta samat.

Jeff Beckin toinen “soololevy”, Beck-Ola (1969),  on mitä suuremmassa määrin “bändilevy”, mutta otsikoin tämän sen mukaan mitä levyn etiketissä lukee eli siinä lukee vain Jeff Beck, tosin sitten albumin kannen takaosassa lukee sentään Jeff Beck Group. Beckin kakkonen on parempi kuin ykkönen, joka sekin oli hyvä levy. Tässä vaiheessa kuitenkin tämä upea bändi (Stewart, Wood ja Hopkins) on hitsautunut entistä paremmin musiikillisesti yhteen ja rumpalin vaihto on myös selvästi kohottanut musiikin tasoa, joka alkaa nyt olla jo “korkealaatuista”, vaikka sellainen termi ehkä paremmin sopii klassisen musiikin arvosteluihin. Uusi rumpali on nimeltään Tony Newman.

Mikä sitten on muutunut ykköslevyyn verrattuna? Erityisesti se, että tällä levyllä Beck suuntasi entistä enemmän hyvän lapsuuden soittokaverinsa Jimmy Pagen viitoittamalle tielle.   Page oli perustanut edellisenä vuonna Led Zeppelinin  ja bändi julkaisi tammikuussa 1969 yhden rockhistorian kaikkien aikojen parhaista albumeista, nimeltään yksinkertaisesti Led Zeppelin ja koska seuraavillakaan Zeppelin -albumeilla ei ollut varsinaista nimeä ryhdyttiin bändin debyyttilevyä rocklehdistössä kutsumaan nimellä Led Zeppelin I.  Beck halusi Zeppelinin luoman soundin innostamana omalle levylleen enemmän hardrock -vaikutteita. Kakkosalbumi äänitettiin 1960-luvulle tyypilliseen tapaan vauhdilla eli tiettävästi äänityspäiviä oli vain kuusi eli levy käytännössä purkitettiin huhtikuussa 1969 aikaisemmin mainitsemissani lontoolaisissa huippustudioissa.   

Mikä Beck-Olasta tekee niin hyvän? Mainitsin jo intensiivisen yhteissoundin. Lisäksi muutamilla Beck-Olan kappaleilla kuuluu yllättävän voimakkaana Zeppelinin vaikutus, mutta ne kappaleet eivät suinkaan ole mitään plagiaatteja, vaan ne ovat ainoastaan Zeppelinin luoman uuden tyylin mukaisia.  Rod Stewart on vokalistina taas erinomainen, kuten aina.  Ron Woodin bassottelu täydentää hyvin Beckin kuvioita.  Kuten jo totesin uusi rumpali Newman on erittäin hyvä. Ei suinkaan mikään John Bonham, mutta bändin kokonaissoundia ajatellen kuitenkin mies paikallaan. Ja sitten kirsikkana kakun päälle tulee edesmennyt Nicky Hopkins (1944-1994), joka edellisalbumin vierailun jälkeen otettiin bändiin mukaan vakituiseksi jäseneksi. Nicky keventää mukavasti Beck-Olan muutoin ajoittain ehkä liiankin raskaaksi muuttuvaa hardrock-soundia. Nickyn soitossa on jotain vastustamattoman hienoa! Kun arvioidaan tätä levyä kokonaisuutena ei Nickyä voi silloin missään tapauksessa sivuuttaa. Hänen merkityksensä tämän levyn onnistumisessä on yllättävänkin suuri.     

Mutta palataan tuohon mitä alussa kirjoitin. Tämä on siis bändilevy. Väitteeni perustan sille että Beck on ollut Beck-Olalla mukana vain kahden kappaleen kirjoittajana ja vaikka hän on uskomattoman hyvä joillain tämän levyn kappaleilla, niin Beck-Olan kokonaisuus on hieno vain siksi että juuri nämä soittajat yhdessä äänittivät tämän levyn. He eivät siis ole pelkkiä Beckin säestäjiä, vaan täysiverisiä kokonaisuuden tekijöitä. En tiedä onko tällä “epäbalanssilla” osuuteensa siihen että kesällä 1969 tämä Beckin erinomainen bändi hajosi. Rod Stewart ja Ron Wood lähtivät Small Faces-bändiin, jonka uudeksi nimeksi tuli Faces  ja aika pian tämän jälkeen alkoi myös Rod Stewartin menestyksekäs sooloura joka on jatkunut näihin päiviin saakka. Ron Wood päätyi myöhemmin legendaariseen Rolling Stones  -yhtyeeseen, joka teki hänestä oikeasti rikkaan ihmisen.  Myös Nicky Hopkins lähti Beckin bändistä ja hänkin keikkaili Rollins Stonesien kiertueilla, tosin hän ei päätynyt vakiojäseksi kuten Wood.

Luulenpa ettei Beck enää saanut koskaan kasaan yhtä hienoa bändiä, tämä ei kuitenkaan lannistanut häntä, vaan hän jatkoi valitsemallaan taiteellisesti tinkimättömällä tiellä ja saavutti uusia merkkipaaluja myös ilman näitä huippusoittajia, joiden kanssa hänellä oli kunnia työskennellä vuosina 1968-69.

Hienosti rokkaava levy!  ♥♥♥♥ +

Harri Huhtanen 2023

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s