Alla toukokuun 2008 TOP10 albumilistani:

ALBUMILISTA 5

1. (‑) BOB DYLAN: Modern Times (2006) (UUSI!)
2. (2) LED ZEPPELIN: IV (1971) (4kk)
3. (5) THE DOORS: Stange Days (1967) (2kk)
4. (‑) YES: Close To The Edge (1972) (UUSI)
5. (‑) PINK FLOYD: The Division Bell (1994) (UUSI)
6. (‑) NEIL YOUNG: Sleeps With Angels (1994) (UUSI!)
7. (6) WISHBONE ASH: Argus (1972) (2kk)
8. (7) PETER GREEN: In The Skies (1979) (2kk)
9. (‑) MOODY BLUES: Days Of Future Passed (1967) (UUSI)
10. (‑) RENAISSANCE: Renaissance (1969) (UUSI)

Näköjään toukokuun listastani tuli kovin psykedeelis/proge-painotteinen. Uusina artisteina ovat mukana Yes (4.), Moody Blues (9.) ja Renaissance (10.). Uusien artistien levyissä on sattumalta ikään kuin pikakurssi koko progen historiaan. Käsitteenä progressiivinen rock on niin laaja ilmiö ja määrittelyltäänkin sen verran kiistanalainen, etten voi tässä lähteä pohtimaan sitä mikä musiikki on progea ja mikä ei. Joku voisi sanoa, ettei Moody Bluesin läpimurtolevy Days Of Future Passed(1967) ole mitään progea, mutta jos ymmärretään proge kokeelliseksi rokiksi, niin sitten se kyllä on progea, sillä Pink Floydin debyyttilevyn Piper At Gates Of Dawnin (1967) ohella tuo levy käynnisti mielenkiintoisen, mutta valitettavasti vain kovin lyhytkestoisen vallankumouksen rokissa. Bändit alkoivat rohkeasti kokeilla rokin fuusioimista erilaisiin musiikkityyleihin ja samalla kappaleiden sanoitukset ja sovitukset muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi. Tavallaan tämän kehityksen huippu saavutettiin Yesin kultakauden levyissä, joihin myös Close To The Edge (1972) kuuluu. Hämmästyttävää, miten paljon rockmusiikki muuttui ja kehittyi vuosina 1967-1972. Ylhäältä on kuitenkin vain yksi tie eli Yesin yltiöpäinen ja musiikin sofistikoinnissa aivan äärimilleen venytetty proge aiheutti 1970-luvun jälkipuoliskolla soittotaidottomissa, mutta esiintymiskuumeisissa nuorissa erittäin voimakkaan vastareaktion nimeltään PUNK. Proge oli saanut elää ja rehevöityä rauhassa lähes kymmenen vuotta kun punk tuli ja tappoi sen. Oikeastaan proge toipui tuosta iskusta vasta 1990-luvun jälkipuoliskolla, jolloin monet vanhat proge-suuruudet keräsivät uudestaan rivinsä kokoon ja lähtivät tien päälle. Suurin osa proge -bändeistä ei kuitenkaan koskaan toipunut punkin antamasta armonlaukauksesta. Renaissance on esimerkki hienosta bändistä, joka turhaan yritti paluuta 2000-luvun alkuvuosina. Yesin vanhat (ja uudet) fanit olivat bändilleen uskollisempia ja niinpä Yes taas kiertää maailmaa.

Harri Huhtanen 2008