Olen nyt nähnyt I’m Not Theren viisi kertaa. Ensimmäisen kerran näin sen joulukuusssa 2007 teatterissa Helsingissä. Seuraavaksi kävin keväällä 2008 katsomassa elokuvan turkulaisessa elokuvateatterissa. Sitten taisin nähdä sen jollain kaapelikanavalla. Neljännellä kerralla elokuva tuli joltain suomalaiselta kanavalta ja eilen oli siis viides katselukerta kun elokuva tuli Yle teemalta.Ensimmäisellä kerralla Helsingissä pidin elokuvaa hieman epäonnistuneena. Toisella kerralla ajattelin, että se on OK ja sen jälkeen olen alkanut yhä paremmin hyväksyä elokuvan. I’m Not There on sirpaleinen ja vaatii aika paljon katsojalta. Dylan on varmaan ollut tyytyväinen tapaan, jolla elokuva on tehty. Minua ei niinkään ole häirinnyt elokuvan sirpaleisuus kuin se tietynlainen tekotaiteellisuus mikä siihen sisältyy. Toinen asia joka on häirinnyt minua ja näköjään häiritsee edelleen on se, että vaikka KAIKKI tietävät että Dylanista on kysymys on nimet ollut pakko muuttaa. Voi olla, että tämä on enemmän pakon kuin taiteellisuuden sanelema ratkaisu. Muuttaessaan nimet fiktiivisiksi on tuotantoryhmä ilmeisesti välttänyt monta ikävää oikeudenkäyntiä ja lisäksi luparulianssi on saatu pidettyä järjellisissä mittasuhteissa. Kokonaisuutena elokuva on kuitenkin alkanut tuntua paremmalta kun sen on nähnyt useamman kerran. Ehkä elokuvan muuttuminen ”paremmaksi” johtuu vain tottumuksen voimasta. Jokaisella Dylan -fanilla on voimakkaat ennakkokäsitykset siitä, miten mikin jakso Dylanin elämästä pitäisi esittää ja sitten kun UUSI elokuva ei vastaakaan omia ennakko-odotuksia ajanjaksojen käsittelyssä, on ensi reaktiona tietynlainen torjunta. Kun elokuvan on nähnyt useamman kerran alkaa valitut näkökulmat sekä visuaaliset ja ajalliset ratkaisut hyväksyä. Ihan sama kuin historiankirjoituksessa. Mitä tuoreempi tapahtuma on sitä enemmän variaatiota ja erilaisia näkemyksiä esiintyy tapahtumien todellisesta kulusta, syistä ja seurauksista. Kun aikaa kuluu, jonkin näkemys voittaa ja muuttuu vähitellen ainoaksi totuudeksi siitä mitä tapahtui ja miksi.

Harri Huhtanen 2010