Christopher Nolan: Oppenheimer (2023)

Tässä vuonna 2016 aloittamassani uudessa Winterludessa en ole enää kirjoittanut draamaelokuvista. Vanhassa Winterludessa (2005-2015) sen sijaan kirjoitin aika useinkin myös draamaelokuvista.  Oikeastaan se, että tämän elokuva -aiheen käsittely on minulta jäänyt kovin vähälle johtuu siitä käytännön seikasta että viime vuosina elokuvateattereissa ainoat kiinnostavat elokuvat ovat olleet konserttielokuvia eli siksi olen uudessa Winterludessa kirjoittanut vain niistä.   

Nyt on kuitenkin syytä poiketa linjasta ja syynä tähän on Turun Sanomien  elokuvakriitikon kirjoittama arvostelu tähtiohjaaja Nolanin aivan hiljattain elokuvateattereihin tulleesta Oppenheimer –elokuvasta. Arvostelija (jonka nimeä en tässä viitsi edes mainita sattuneista syistä) antoi tälle hienolle elokuvalle vain kaksi tähteä! Kävin itse katsomassa Oppenheimerin muutama päivä sitten ja elokuvan nähtyäni en ymmärrä miten ammattikriitikko voi antaa sille vain kaksi tähteä! En tiedä odottiko kyseinen TS:n kriitikko näkevänsä yhtä nopeatempoisen ”action-elokuvan” kuin mitä Tenet (2020) oli vai mistä hänen pettymyksensä kumpuaa? Oppenheimerissa Nolan on tavallaan palannut Interstellarin (2014) aikaiseen tyyliinsä eli Oppenheimer on pohdiskelevampi ja hidastempoisempi.

Olen hyvin tyytyväinen että kävin katsomassa Oppenheimerin hyvällä äänijärjestelmällä varustetussa teatterissa, sillä paikan päällä tajusin että tämä elokuva pitää nimenomaa kokea teatterissa. Uskoakseni iso osa elokuvan vaikuttavuudesta latistuu kotikatselussa, sillä harvalla on kotona laitteet jotka pystyvät toistamaan Oppenheimerin upean äänimaailman yhtä vaikuttavasti kuin ison teatterin lukuisat Dolby Athmos -kaiuttimet.

TS:n kriitikon mukaan elokuva on liian pitkä ja tapahtumat etenevät liian hitaasti ja syrjähdellen. Olen eri mieltä. Minusta elokuvan psykologinen jännite kasvaa koko ajan ja kerronta koukuttaa eikä kolme tuntia ole yhtään liikaa kun tarina kerrotaan alusta lähtien niin vakuuttavasti. Nolan yhteensovittaa musiikin ja kuvat tässä elokuvassa aivan uskomattoman hienolla tavalla. Hän on selvästi saanut vaikutteita visuaalisen kerronnan edesmenneeltä mestarilta Andrei Tarkovskilta. Tosin amerikkalaisena Nolan ymmärtää että niin äärimmäinen taiteellinen ehdottomuus jota Tarkovski edusti ei johda hyvään liiketaloudelliseen lopputulokseen. Niinpä Nolanin elokuvassa on selkeä juoni ja tarina, jolloin Oppenheimerin taiteellinen ulottuvuus, joka syntyy visuaalisen ja musiikillisen ilmaisun hienosta yhdistämisestä tulee ikään kuin lisänä ja katsoja joka ei tätä elokuvan ulottuvuutta ymmärrä voi silti nauttia täysin rinnoin itse tarinasta.

Menkää ihmeessä katsomaan Oppenheimer!  DVD:llä se latistuu. Se pitää nähdä hyvällä äänijärjestelmällä varustetussa elokuvateatterissa. Jos tähtiä annetaan asteikolla 1-5 niin Oppenheimer ei mitenkään voi olla kahden tähden elokuva, vaan kyllä se on neljän tai jopa viiden tähden elokuva ja Ukrainan sodan vuoksi lisäksi ajankohtainen sellainen!       

Ja jos ette usko minua niin lukekaapa mitä Iltalehden toimittaja kirjoittaa tästä elokuvasta!

https://www.iltalehti.fi/tv-ja-leffat/a/9d7d2391-823c-44ed-8f49-e1d49af07e3d

Tässä vielä vähän teknistä taustatietoa räjähdyskohtausten valmistelusta. Nolan ei halunnut käyttää digitekniikkaa, koska se olisi huonontanut kuvan resoluutiota ja täytyy sanoa että ”luomu”-keinoillakin pystyy edelleen tekemään vaikuttavaa jälkeä, jos sen osaa ja Nolan todella osaa!

https://www.tekniikkatalous.fi/uutiset/oppenheimer-elokuvassa-ydinrajahdys-syntyi-ilman-tehosteita-parasta-silman-huijausta-etsittiin-tieteilijoiden-kanssa-akvaariossa/194b1cf8-f241-47e9-8e5f-152c7f477339

Harri Huhtanen 2023

MAN: Back Into The Future (1973)

Tämän upean 2LP:n hankin vasta kesällä 2023 Tukholmasta.  Odotukseni tältä levyltä olivat aikaisemmin lukemieni arvostelujen perusteella suuret. Niinpä Ykkösalbumin A-puoli yllätti minut negatiivisesti eli se ei kuulostanut kovin hyvältä. Back In The Future (BITF) on keväällä ja kesällä 1973 äänitetty albumi, jonka ykköslevy on tehty studiossa ja kakkoslevy perustuu kesäkuussa Lontoon Roundhousessa äänitettyyn keikkaan.  Onneksi ykkösalbumin B-puoli olikin sitten jo huomattavasti parempi ja todellinen ”ilotulitus” alkoi kakkoslevyllä, jolla Mickey Jones  ja koko muu bändi esittelivät tyylikkäästi sitä, miten hieno heidän live-soundinsa oli tuohon aikaan!  Upeinta näissä biiseissä on se, etteivät ne ole pelkkää kitaratiluttelua, vaan mukana on hienoja psykedeelisiä osuuksia ja kappaleet ovat niin pitkiä (kakkoslevyllä 19 ja 21 minuuttia), että helposti nämä live-biisit voisi luokitella progemusiikiksi, vaikka ovatkin äärimmäisen melodisia.  

En vielä sano, että tämä on MAN:in paras levy, mutta kärkeen tämä joka tapauksessa nousee heittämällä. Ilman ykkösalbumin A-puolta tämä voisi olla jopa mestariteos.  

Lähes klassikko! ****½   

Harri Huhtanen 2023

BLUE ÖYSTER CULT -osa 1

Olen viime aikoina kuunnellut niin ahkerasti Blue Öyster Cultia (BÖC)  että on korkea aika avata tälle nyt jo yli 50-vuotiaalle bändille oma viestiketju. Ensimmäinen ”kosketukseni” BÖC:iin tapahtui 1970-luvulla jolloin, nyttemmin jo edesmennyt, rocktoimittaja-guru Waldemar Wallenius (1948-2021) kirjoitti innosta puhkuen pitkiä artikkeleita bändistä. Minulla ei tuolloin enää kuitenkaan ollut levysoitinta (koska olin hetkellisen ”mielenhäiriön” johdosta luopunut rockin kuuntelusta) ja niinpä ensimmäiset BÖC:in levyt taisin hankkia levydivarista vasta 1980-luvulla. Siihen aikaan, uudestaan rockmusiikin löytäneenä ja Pioneerin vinyylisoittimen hankkineena, ostin yleensä vuosittain yli 100 levyä, joten tuolloinkin BÖC tavallaan hukkui massaan. Mutta hyvää musiikkia ei voi koskaan löytää liian myöhään, koska sen arvo säilyy kuten olen aikaisemmin kirjoittanut. Niinpä vasta nyt 2020-luvulla olen varsinaisesti löytänyt BÖC:in.  

Hatunnoston arvoista on se, että vaikka tämän varsinaisesti 1971 perustetun bändin alkuperäisjäsenet lähenevät 80-vuoden ikää niin tiettävästi vasta yksi alkuperäisjäsen on kuollut. Toinen kunnianarvoisa asia on se, että kun monet vastaavat bändit ovat laihoina 1980- ja 1990- luvun vuosina hajoneet ei tämä bändi ole hajonnut kertaakaan yli 50 vuotta kestäneen uransa aikana!   Kolmas hieno asia on, että bändi tekee edelleen, vaikkakin harvakseltaan,  levyjä eli uusin studioalbumi on julkaistu 2020.  Neljäs tärkeä (ja oikeastaan elintärkeä nykyisinä huonon levymyynnin aikoina) asia on se, että bändi keikkailee edelleen ahkerasti. Valtaosa heidän konserteistaan on nykyään Pohjois-Amerikassa, mutta ovat näköjään he tekevät tänä kesänä keikkoja myös Euroopassa.  Tarkempia tietoja bändin nykytilanteesta täällä:

http://www.blueoystercult.com/index.html

Harri Huhtanen 2023

PETER GABRIEL: i/o Tour 2023  – osa 9

Tukholma 2023 -osa 8

Kun Peter esitti jättihittinsä Sledgehammer tuli yleisöön uudenlaista eloa. Vaikutti siltä että kaikki 10 000 päisestä yleisöstä tunnistivat kappaleen ja jos eivät olisi tunnistaneet niin sitten olisi pitänyt todeta että ovat tulleet väärään konserttiin!

Valtaosa Peter Gabrielin esittämistä kappaleista oli peräisin hänen tulevalta I/O -albumiltaan, jonka julkaisupäivää tosin ei ole vieläkään kerrottu. Oletettavasti tämä vuosikausia odotettu albumi lopultakin ilmestyy tänä vuonna, koska Peter on jo julkaissut Youtubessa seitsemän kappaletta uudelta albumiltaan.  

Tukholman yleisö kuuli siis pääasiassa sellaisia kappaleita, joita ei tunnistanut, poikkeuksena ehkä tulevan albumin Panopticom, joka sai voimakkaammat aplodit kuin ne kappaleet, joita ei vielä ollut julkaistu edes Youtubessa. Kaikille esityksille tukholmalaisyleisö taputti kohteliaasti, mutta heti kun Peter esitti jonkun So-hittialbuminsa (1986) kappaleen muuttuivat aplodit huomattavasti raivoisemmiksi ja joissain kappaleissa yleisö, bändin pyynnöstä,  jopa lauloi vähän mukanakin.

Oli siis rohkea veto Peteriltä rakentaa setinsä pääasiassa uusien, vielä julkaisemattomien kappaleiden perusteella. Sellaista harvat artistit nykyään enää uskaltavat tehdä. Siitä hatunnosto ja kumarrus Peterille!  

Text & Photo: Harri Huhtanen 2023

Rock ikuinen riemu ja elämän suola! -osa 2

Erinomainen perusrock-esitys toimii kuin höyryveturi: etenee vakaasti ja näyttää (kuulostaa) hyvältä!

Jatkan siitä mihin pääsin seitsemän vuotta sitten! Tänään kuuntelin Blue Öyster Cultin vuonna 1978 julkaisemaa Some Enchanted Evening -livealbumia. Levyä kuunnellessa ja edellistä (vuoden 2016) kirjoitustani lukiessani aloin pohtia termiä “perusrock”. Sehän ei ole mikään virallinen genre, vaan nyt kirjoitan ihan subjektiivisesta näkökulmasta. Ylipäätään populaarimusiikin genrejen rajat ovat veteen piirrettyjä ja siksi usein Wikipedian artikkeleissa bändille on ilmoitettu useita genrejä ja varmaan tämä johtuu siitä että harvan bändin musiikkia voi lokeroida yhteen genreen ja jopa yksittäisen laulun genren määritteleminen on vaikeaa. Milloin kappale on psykedeelistä rokkia tai progea? Entä milloin kappale on rokkia, hard rokkia tai heavy rokkia? Näitä genre -termejä käytetään jopa asiantuntevien kirjoittajien artikkeleissa hyvin vapaamuotoisesti ja se mikä yhdelle arvostelijalle on hard rokkia on toisella heavy rokkia ja kolmannelle metallimusiikkia!  

Yritän tässä nyt määritellä (subjektiivisesti) mikä on perusrokkia. Rock’n’roll ei ole sitä, koska se tyylisuunta oli vallalla vain 1950-luvulla. Perusrock kehittyi 1960-luvulla Englannissa bluesrockista.  Vähitellen tämän musiikin blues-osuus väheni ja rock-osuus korostui.  

Koen ja arvioin niin ,että perusrokkia soittavassa bändissä pitää olla rumpali, basisti, kitaristi ja laulaja. Näin ei kuitenkaan voi sanoa kategorisesti sillä bändissä voi olla mukana myös toinen kitaristi ja kosketinsoittaja ja edelleen bändi voi soittaa perusrokkia. Mutta jos kitaristi, basisti tai rumpali puuttuvat on kyse jostain muusta kuin perusrokista.

Kun bändissä on rumpali, basisti, kitaristi ja laulaja ja jos kappaleiden tekijät ja soittajat ovat taitavia syntyy hienoa jälkeä, jotain sellaista jota voi kutsua klassiseksi perusrokiksi.   

Tiedän että on paljon ihmisiä, jotka harrastavat höyryvetureita ja intoilevat niiden puolesta. Niinpä viime vuosina on avattu monia museorautatie-yhteyksiä, joilla ajaa höyryveturi turistiajoja muutaman kerran vuodessa.  Höyryveturit ovat kauniita, piipusta tuleva höyry näyttää hienolta ja junan kulkuäänet herättävät muistoja menneistä ajoista. Haluan nyt verrata erinomaista perusrock-esitystä höyryveturiin kulkuun: se on vakaata ja kaunista, kitaristi, basisti, rumpali ja laulaja pelaavat saumattomasti yhteen. Tällaisia huippuesityksiä on lukuisia, mutta haluan nyt tässä kohtaa nostaa esille juuri nyt kuuntelemani Blue Öyster Cultin vuoden 1978 live-esityksen nimeltään Astronomy . Se on hieno ja se on “perusrokkia” parhaimmillaan!     

Harri Huhtanen  La 15.7.2023

MAN: Be Good To Yourself At Least Once A Day (1972) -osa 1

Alkuperäisellä Gatefold – vinyylilevyllä oli mukana myös Walesin kartta siten että Wales oli erotettu Iso Britannian yhteydestä. Tämä alkuperäinen albumi on nykyään kohtalaisen harvinainen.

Be Good to Yourself At Least Once A Day (1972) oli viimeinen klassisen Man– yhtyeen (1969-1976)   albumi joka minulta puuttui. Löysin sen uusintapainoksena taannoisella hesan matkallani Black and White  -levydivarista, josta olen kirjoittanut aikaisemmin toisessa viestiketjussa (Vinyl record shops in Finland).

Olen nyt kuunnellut levyn vasta kolme kertaa, mutta nyt jo uskallan sanoa että tämä on yksi Manin parhaista levyistä. Tämä albumi myös vahvistaa pikkuhiljaa minulle muodostuneen käsityksen siitä, että Manin luova nero ei ollutkaan Deke Leonard (k. 2017), vaan Micky Jones (k.2010), jonka käsialaa ovat bändin pitkät proge-biisit. Jossain englantilaisessa kirjoituksessa sanottiin, ettei Man soita progea, vaan ainoastaan jammailee. Minusta Mickyn kappaleet täyttävät progen määritelmän, mutta toisaalta onhan näissä biiseissä kieltämättä ripaus Allman Brothersia eli pitkiä, melodisia kitarajammailuja on tälläkin levyllä aika monta.

Deke Leonard ei ole mukana tällä levyllä ja siksi on helpompi hahmottaa se mitä jo aikaisempien levyjen kohdalla olin alkanut epäillä eli Deke suosii lyhyitä , aika usein country-henkisiä  biisejä kun taas Mickey on pitkien proge/psykedelia-henkisten biisien ja jamibiisien ystävä.

Tukholman matkalla ostin kaksi Deken soololevyä ja nämäkin vakuuttivat minut siitä, että Deken kappaleet eivät ole sitä miksi pidän Maniä ainutlaatuisena bändinä. Pohjimmiltaan Manin parhaiden biisien taustalla on aina Mickey, vaikka tekijöiksi olisi merkitty koko bändi tai Mickey ja Deke. Tässä arvioitavana oleva levy ja sitä seuraava Back Into The Future (1973) on tehty ilman Dekeä ja näillä levyillä Mickey pääsee todella loistamaan ja lisäksi tässä arvosteltava levy on harvinaisen tyylikäs eli ei yhtään täytekappaletta ja hieno saumaton kokonaisuus! Albumilla on ainostaan neljä kappaletta, joista jokainen kestää yli 7 minuuttia ja laulua albumilla on hyvin vähän, sillä proge-henkinen jammailu on pääosassa näillä biiseillä.                   

Harri Huhtanen 2023

NORDIC BEATS

Suomen TV:ssä on viime aikoina esitetty kuusiosoista Nordic Beats– dokumenttisarjaa.  Olen seurannut sitä suurella mielenkiinnolla, koska 1990-luvulta alkaen pop- ja rockmusiikin painopiste on jossain määrin siirtynyt pois angloartistien aikaisemmin niin suveriinista maailmanlaajuisesta dominanssista.  Ohjelmassa tuodaan  hienosti esille sitä miten Madonna, Lady Gaga  ja lukuisat muut angloamerikkalaiset -huippuartistit ovat 1990-luvulta lähtien tilanneet sävellyksiä ja remiksauksia Pohjoismaista, lähinnä Ruotsista, mutta hienosti ohjelmassa tulevat esiin myös tanskalaiset, norjalaiset ja islantilaisert artistit ja musiikintekijät.  Ja tietenkin myös Suomen ylpeydet Jimi Tenor, Darude ja Alma ovat näyttävästi mukana.  Minä ainakin ,vanhan liiton miehenä, opin paljon uutta tästä dokumenttisarjasta jota siis lämpimästi suosittelen!

P.s. kaikki Nordic Beats -jaksot ovat katsottavissa YLE Areenan kautta.

Harri Huhtanen 2023   

PATTI SMITH: Helsingin kulttuuritalolla 12.6.2023 -osa 3

Patti Smith ja suomalainen yleisö ovat tulleet tutuiksi toisilleen tosiasiallisesti vasta 2000-luvulla, sillä vuoden 1976 kahden Suomen konsertin jälkeen Patti palasi Suomeen vasta lähes 30 vuotta myöhemmin eli  vuonna 2005. Sen jälkeen hän onkin sitten keikkaillut suhteellisen säännöllisesti Suomessa. Kun lasketaan mukaan nämä kolme uusinta, vuoden 2023, konserttia niin Patti on nyt esiintynyt Suomessa yhteensä jo 12 kertaa.

Pitkä tauko vuoden 1976 konserttien ja nykyisten konserttien välillä selittyy sillä että ylipäätään Patti piti taukoa musiikinteossa punk-vaiheen jälkeen pitkään. 1970-luvulla Patti julkaisi bändeineen neljä albumia, mutta 1980-luvulla ilmestyi vain yksi uusi albumi ja 1990-luvullakin vain kaksi albumia. Ja aika verkkaan Patti on julkaissut 2000-luvullakin albumeita, sillä 23 vuoden aikana niitä on ilmestynyt vain neljä, joista vuonna 2012 julkaistu Banga -albumi on viimeisin. Uutta studioalbumia Patti ei siis ole julkaissut 11 vuoteen!

Vuodesta 1995 lähtien Patti on kuitenkin keikkaillut säännöllisesti ja niinpä monet Kulttuuritalolla kuulluista kappaleista hän on tämän uusimman keikkajakson aikana ehtinyt esittää jo yli 1000 kertaa. Niinpä oli yllättävää miten tuoreilta ja energisiltä nuo esitykset kuulostivat!  Luulisi että jos artisti esittää jonkun kappaleen yli 1000 kertaa niin kyllästyminen alkaa kuulua ja näkyä esityksessä. Mutta niin ei tapahtunut hesan keikalla 2023!  Ja koska en ollut etukäteen kuunnellut tai katsellut Patin konsertteja koin kaiken ensimmäistä kertaa ja täytyy todeta että se kokemus oli voimakas! Ja kevennyksenä tässä lopussa mainittakoon, että kun hain detaljitietoja Patin levyistä ja keikoista Wikipediasta niin ilmeni että hänestä on sinne kirjoitettu artikkelit yli 50 eri kiellä! Harva rockartisti yltää samaan. Patti on siis hyvin arvostettu ja merkittävä naisrockartisti ja vieläpä niin että hän nousi suosioon aikana jolloin miespuoliset rockartistit / bändit hallitsivat lähes 100 prosenttisesti markkinoita.        

Text and Photo: Harri Huhtanen 2023                       

PETER GABRIEL: i/o Tour 2023  – osa 8

Tukholma 2023 -osa 7

Sen lisäksi että Peter Gabrielilla on vuonna 2023 tavallista näyttävämpi valo- ja videoshow on hänellä matkassa tavallista isompi bändi, jonka esittelen seuraavaksi.  Useilta aikaisemmilta kiertueilta tutuksi ovat tulleet jo nämä veteraanit:  Tony Levin (basso), Richard Evans (kitara ja huilu), Manu Katché (rummut) sekä David Rhodes (kitara). Uusia tulokkaita Gabrielin bändistä ovat: Ayanna Witter-Johnson (sello, piano ja laulu), Marina Moore (viulu ja laulu), Don McLean (kosketinsoittimet) ja Josh Shpak (trumpetti, muut torvisoittimet, kosketinsoittimet ja laulu). Kaikkiaan vuoden 2023 bändissä on siis peräti kahdeksan soittajaa!

Harri Huhtanen 2023