Nykymediassa arvon mitta on nopeus. Monet toimittajat naputtelevat kännyköillään konserttiarvostelua (netti)lehtiin jo konsertin aikana, sillä viimeistään kahden vuorokauden jälkeen konsertti on jo auttamattomasti ”passe”.

Minä olen kuitenkin oppinut, että hyvä konsertti on sellainen jonka pitää antaa rauhassa muhia mielessä ennen kuin antaa loppullisen tuomionsa. Neil Youngin Helsingin konsertin (7.8.2008) ensimmäiset arvostelut ilmestyivät jo konserttia seuraavana päivänä iltapäivälehdissä ja olivat tasoltaan melko surkeita. Toinen arvostelijoista mokasi jopa niin pahasti, että luetteli arvostelussaan kappaleita joita Young ei ollut edes esittänyt konsertissaan! Onneksi myöhemmin ilmestyi ihan asiantunteviakin arvosteluita (mm. Jarmo Walleniuksen kirjoitus Turun Sanomissa). Pääsääntöisesti arvostelijat kohteliaan korrektisti kiittelivät Youngia tasokkaasta konsertista. Varsinaisilla fanisivuilla muutamat fanit ilmaisivat kuitenkin avoimesti pettymyksensä siitä, että konsertti oli kokonaisuutena ”vaisu”.

Neil Young oli esiintynyt Suomessa kolmasti ennen vuoden 2008 konserttia. Olin paikalla Youngin debyyttikonsertissa Helsingin Jäähallissa 1993, olin läsnä myös Ruisrock -konsertissa 1996. Kolmas Suomen konsertti oli Helsingissä 2001, mutta sinne  en päässyt remontti -kiireiden vuoksi (tai niin ainakin olen aina halunnut selittää asian itselleni).

Olen diggaillut Youngia 1970-luvun puolivälistä lähtien. Ensimmäinen Young-kappale, jonka kuulin radiossa taisi olla Cinnamon Girl, jonka kuulin murrosikäisenä Porin Käppärässä keväällä 1970 (?) jonain lauantai-iltapäivänä jossain ohjelmasta, jonka nimeä en enää edes muista. Tuolloin en tietänyt Youngista mitään. Muistan, että kappale teki minuun suuren vaikutuksen ja pidin jo tuolloin kappaleen tekijää varsinaisena rocknerona!

Intensiivisempi Young-harrastukseni alkoi joskus vuoden 1977 paikkailla kun muutin Turkuun opiskelemaan. Young oli minulle ehdoton Number One -artisti vuoteen 1986 saakka, jonka jälkeen minusta tuli fanaattinen Bob Dylan -diggari. Young-harrastus jäi kuitenkin taustalle muhimaan eikä varsinaisesti koskaan kuollut.

Jostain syystä Youngin vuosien 1993 ja 1996 Suomen konsertit eivät tehneet minuun kovin suurta vaikutusta ja ehkä osittain siitä syystä jätin vuoden 2001 konsertin väliin. Noissa konserteissa Young nosti ehkä liiankin voimakkaasti esille grunge-innostuksensa, joka teki musiikin esillepanosta varsin raskasta. Jotenkin Youngin herkempi ja akustisempi puoli, se johon 1970-luvun loppuvuosina rakastuin, jäi noissa konserteissa pahasti altavastaajaksi.

Vuoden 2008 kiertueesta olin kuullut pelkästään ylistäviä arvioita, mutta koska halusin pitää itselläni jännityksen, en opiskellut kiertueen aikaisempien konserttien settilistoja enkä kuunnellut netissä pyöriviä nauhoituksia, vaan halusin tulla konserttiin avoimin mielin ja varata itselleni yllätysmomentin mahdollisuuden.

Tällä kertaa Youngia säestivät muusikot, joista en tiennyt oikeastaan mitään. Varsin nopeasti konsertin edetessä minulle selvisi myös, että tämä bändi todella vain säesti Youngia, kukaan soittajista ei ollut virtuoosi, johon huomio olisi jotenkin kiinnittynyt. Olin siis päässyt keskelle permantoa viidennelle riville todistamaan ensimmäistä kertaa elämässäni Youngin soolokonserttia! Se oli todella suuri yllätys, sillä esim. Crazy Horsen ryhmä yleensä revitteli konserteissa sellaisella voimalla ja volyymillä, että Young jäi välillä heidän jalkoihinsa. Tämä uusi Electric Band antoi koko estradin Youngin vapaaseen käyttöön. Tuollainen asetelma vaatii paljon myös artistilta, sillä hänen pitää myös pystyä täyttämään hänelle luovutettu tila ja lähes yksinään vangitsemaan yleisö. Young on jo ikämies, joten jännitin sujuisiko hänen soittonsa ja laulunsa niin, että hän pystyisi lunastamaan häneen kohdistuvat varsin kovat odotukset.

Konsertin avasi Ragged Gloryn(1990) Love And Only Love, josta jo kuuli että konsertti tulisi olemaan täysin erilainen kuin kaksi aikaisemmin kuulemaani Young-konserttia. Ainoastaan rakkaus on ratkaisu maailman ongelmiin, julisti Young.

Vuonna 1969 julkaistun kakkosalbumin avausraita, Everybody Knows This Is Nowhere suuntasi konserttia yhä syvemmälle nostalgian syöveriin.

Kolmas kappale, kaunis I’ve Been Waiting For You oli pieni yllätys, sillä se oli poimittu Youngin nyttemmin jo lähes unohdetulta debyyttialbumilta.

Neljäntenä kuultiin kappale jota kukaan ei ollut aikaisemmin kuullut ja tiettävästi Young ei sitä aikaisemmin ollut myöskään livenä esittänyt. Avustaja jopa toi Youngille paperin, josta hän lunttasi tämän toistaiseksi julkaisemattoman kappaleen sanat. Kappaleen nimeksi näyttää netissä viime aikoina vakiintuneen A Song Won’t Change The World. Kappale oli jotenkin kömpelön kaunis, vaatimaton rallatus, jossa yksinkertaisesti julistettiin sitä ikävää tosiasiaa, jonka monet suuret rockartisit ovat karvaasti saaneet kokea, että lauluilla ei maailmaa muuteta.

Konsertin hidastempoisen ja nostalgisen alun jälkeen Young päätti laittaa isomman vaihteen silmään ja viidentenä kuultu Crome Dreamsin (2007) Spirit Road sekä erityisesti sen jälkeen soitetut Zumalta (1975) poimittu Cortez The Killer sekä kakkos albumin upea mestariteos Cinnamon Girl nostivat konsertin lentoon! Tässä vaiheessa yleisökin alkoi silminnähden innostua ja Electric Band todisti, että tarvittaessa heiltä onnistui kovempikin revitys.

Asiantuntijat ja heavy-Yongin ystävät voivat tietysti loputtomiin pohtia, olisiko Youngin tässä vaiheessa kannattanut jatkaa raskaalla poljennolla pidempään, sillä Cinnamon Girlin valtavan energialatauksen jälkeen After The Gold Rushilta (1970) kuultu Oh, Lonesome Me oli ehkä liian voimakas äkkijarrutus, joka väistämättä joidenkin kuulijoiden mielissä varmaan latisti konsertin tunnelmaa.

Illan sanoma oli kuitenkin tämä: rakastakaa toisianne ja ennen kaikkea maapalloa! Jos ette sitä tee, niin huonostipa Teidän käy! Sanomaansa alleviivatakseen Young siirtyi lavan takaosaan urkuharmoninsa ääreen ja soitti todella vaikuttavan version Ragged Gloryn ehkä ekologisemmasta laulusta, Mother Earth.

Sitten Young siirtyi takaisin eteen ja alkoi konsertin ehkä vaikuttavin osuus, jossa pääosassa olivat mies, akustinen kitara ja joukko rockmusiikin ehkä hienoimpia balladeja. Harvestilta (1972) Young soitti sydäntäsärkevän The Needle And The Damage Done joka on omistettu huumeisiin kuolleelle bändikaverille sekä kestoklassikon Heart Of Gold, joka oli ilmestyessään niin suosittu Amerikassa, että Youngista tuli eräs maanosan tunnetuimmista rockartisteista. Kolmantena Harvest -biisinä kuultiin aina yhtä vaikuttava Old Man. Harvest Moonilta (1992) Young soitti Unknown Legendin ja De Ja Vu (1970) albumilta omasta lapsuudesta kertovan Helpless -kappaleen.

Konsertin ehkä ainoa todella huono esitys oli keskinkertaiselta Old Ways (1985) albumilta poimittu Get Back To The Country. Pettymys jäi kuitenkin ultralyhyeksi kun seuraavana kuultiin kappale jota en ollut edes uskaltanut toivoa kuulevani. Harvestin päätöskappale, Words on melankolisine kitarasooloineen eräs ehdottomista suosikkikappaleistani. Ja nyt Young soitti senkin! Minulle se oli konsertin ultimaatti huippu! Young viimeisteli komean lopputuloksen peräti 16 minuuttia pitkällä versiolla Chrome Dreams -kappaleesta No Hidden Path. Sen jälkeen Young kumarsi ja poistui estradilta takahuoneeseen kuuntelemaan halusiko yleisö kuulla vielä encoren. Muutaman minuutin raivoisten taputusten jälkeen Young palasi lavalle ja aloitti oman versionsa Beatlesien psykedeelisestä A Day In The Life -kappaleesta, jonka ironisen sanoituksen on tehnyt John Lennon. Kappaleessa maailma kuvataan kaoottisena, väkivaltaisena paikkana vailla toivoa paremmasta. Youngin -versio alleviivasi hienosti illan teemaa: ekokatastrofin voi estää ainoastaan rakkaus luontoon ja elämään. Konsertista tehdyllä äänitteellä kappaleen komea lopetus jotenkin väljähtää, sillä kun katselin ja kuuntelin siinä lavan edessä Youngia silmästä silmään muutaman metrin etäisyydellä teki minuun suuren vaikutuksen se miten Young viimeisen minuutin ajan vain huusi täysillä mikrofoniin. Se oli juuri sellaista primaaliterapiaa, josta Lennonkin aikoinaan innostui. Young purki lopussa kaiken frustraationsa maailman tilaan yksinkertaisesti huutamalla. Kun kappale sitten loppui ja Young laski kitaransa totesi vieressäni lavan reunalla seisonut kaveri: ”se oli todella loppu, ei tuosta enää voi jatkaa!” Ja niin kävi, sillä vaikka taputukset jatkuivat sytytettiin valot ja roudarit tulivat keräämään soittokamoja pois lavalta.

Kosiskeliko Young yleisöä soittamalla akustisessa osuudessa peräti neljä kappaletta hittialbumiltaan Harvest? Oliko konsertti vaisu ja ponneton? Minun vastaukseni molempiin kysymyksiin on: EI. Minusta oli todella upeaa lopultakin kuulla livenä myös sitä Youngin musiikillista puolta , johon alunperin 1970-luvulla niin palavasti ihastuin.

Harri Huhtanen 2008

(Huom. tämän arvostelun kopioinnin edellytyksenä on tekijän ja alkuperäisen lähteen maininta kopioidun tekstin yhteydessä)