En muista että oikeastaan koskaan minulla olisi ollut vaikeuksia ostaa uutuuslevyjä lukuunottamatta joitain hyvin rajoitetun painoksen bokseja tai vinyylilevyjä. Niinpä en tilannut/ ostanut Peter Gabrielin 1.12.23 ilmestynyttä I/O CD:tä ennakkoon, koska ajattelin että CD:eitä nyt aina saa, koska niistä tehdään valtavan isot painokset. CD-tuottaminenhan on levy-yhtiölle valtavan halpaa. Muistaakseni CD:n painatus maksaa vain jotain 2 euroa / kpl. Vinyylit ovat eri juttu, koska Euroopassa on vain muutamia vinyylitehtaita, jotka pystyvät painamaan vain hyvin rajoitetun määrän levyjä päivässä. Niinpä viime vuosina vinyylien hinnat ovat nousseet jopa enemmän kuin öljyn hinta. Ajoittain niiden saatavuus on myös ollut huonoa eli painokset ovat olleet rajoitettuja ja joissain tapauksessa ne on Suomessakin myyty loppuun todella nopeasti.
Menin siis muistaakseni 1.joulukuuta Levykauppa Äxään hakemaan Gabrielin uutuslevyn. Tai siis kuvittelin vain hakevani sen. Tiskillä sanottiin että levy on loppuunmyyty kaikissa heidän toimipisteissään. No, koska tulisi lisää? Ei tietoa! Tein tilauksen ja nyt on 20.joulukuuta enkä ole vieläkään saanut pitkään odottamaani Gabrielia! No Siperia opettaa eli jatkossa on viisainta jopa CD-levyt ostaa jo enakkoon, muutoin käy näin kun minulle on nyt käynyt. Joku varmaan ihmetteli miksi en ole vieläkään kirjoittanut tästä levystä. Siksi kirjoitan tämän nyt jotta tiedätte mikä on siis syynä arvostelun viivästymiseen.
On hienoa että peräti kaksi yhtyettä jatkaa Wigwamin musiikin esittämistä sen jälkeenkin kun bändin sielu ja johtohahmo Jim Pembroke on kuollut. Vähemmän mukavaa on se, että Wigwam Revisited joka on toiminut jo 13 vuotta ei ole saanut riveihinsä aitoa Wigwam -kitaristia Rekku Rechardia. Rekkku on säveltänyt useita hienoja Wigwam -biisejä vuoden 1974 jälkeen. En tiedä miksi hän ei halua olla mukana Rintasen ja Noposen 2010 perustamassa Wigwam Revisited -yhtyeessä. Kirjoitan tästä siksi että Logomon keikalla Rintanen ja Noponen olivat erittäin hyviä ja Rintanen alkaa laulajana olla jopa lähes yhtä hyvä kuin Pembroke, mutta se mitä jäin kovasti kaipaamaan olivat Rekun ylimaalliset kitarasoolot. Niihin bändin nykyinen kitaristi ei valitettavasti pysty. Se väistämättä söi elämystä sillä olin kuullut Logomossa Rechardin soittoa sekä 2018 että 2019 ja sitä eniten kaipasin Wigwam Revisitedin soitossa 2023. Onneksi Noponen ja Rintanen olivat niin hyviä eli jos unohdetaan nuo puuttuvat kitarasoolot niin keikka oli muilta osin oikein hyvä.
Kirjoitin viimeksi Hectorista neljä vuotta sitten. Silloin kirjoitin Hectorista koska olin hänen Turun keikallaan joulukuussa 2019. Tuolloin Hectorilla oli vielä ”lopettamismoodi” päällä ja hän sanoi, että tämä on sitten viimeinen kiertue ja mm. jättihitistään Lumi teki Enkelin Eteiseen hän sanoi: ”tämä on nyt viimeinen kerta kun kuulette tämän kappaleen!”. Vuonna 2019 kirjoitin rohkeasti, ettei suinkaan ollut kyseessä Hectorin viimeinen kiertue. No, mitä sitten tapahtui? Tuli Korona ja Korona -vuodet 2020 ja 2021, jolloin kenenkään ei ollut helppo keikkailla tapahtumarajoitusten vuoksi. Vuonna 2022 rajoituksia alettiin viimeinkin höllätä ja niinpä Hectorkin palasi estradeille. Voidaan tietysti halkoa hiuksia siitä mikä on kiertue ja mikä ei ole kiertue. Hector keikkailee taas ja tänä vuonna hän on heittänyt jo seitsemän keikkaa ja ensi vuodelle on jo buukattu saman verran. Keikkojen välissä saattaa olla useita kuukausiakin eli sikäli Hectorin vuoden 2019 ilmoitus kiertueiden lopettamisesta pitänee löyhästi paikkansa. Mutta jottei kenellekään tule sellaista vaikutelmaa että tässä minä nyt irvailen Hectorin lausunnoille niin pois se minusta! Elossa olevista suomalaisen rockin musiikintekijöistä Hector on Ismo Alangon ohella ehkä merkittävin. Kunpa hän vaan lopettasi nuo puheet lopettamisesta, koska veri selvästi vetää edelleen estradeille ja fanikuntaa löytyy. Tämän vuoden keikoista melkein kaikki loppuunmyytiin.
Vuonna 2019 elokuvateattereissa esitetystä Us+Them -konserttielokuvasta ilmestyi vuonna 2020 2CD:n soundtrack, joka oli äänitetty Amsterdamin konsertissa. Olen nyt perehtynyt alustavasti tähän julkaisuun ja on hienoa, että tämä ainutlaatuinen konsertti on julkaistu myös CD-versiona, mutta joudun kuitenkin toteamaan että järjestys on tämä: (1) paras versio on se, että on itse ollut läsnä konsertissa, visuaalisuus kun oli tällä kiertueella niin hallitsevassa asemassa, (2) toiseksi paras versio on ollut nähdä lokakuun 2019 esitys elokuvateatterissa, jossa näyttö on suuri ja kaiutinjärjestelmät hyvät, (3) kolmanneksi jää kuitenkin tämä 2CD:n julkaisu, jossa vain muutama esitys säväyttää samalla tavalla kuin itse konsertissa. Tämän julkaisun avulla voi kuitenkin palauttaa mieleen miltä nämä kappaleet kuulostivat Helsingissä elokuussa 2018.
Waters on esiintynyt Suomessa vain neljä kertaa. Debyytti oli edesmenneessä Hartwall Areenassa vuonna 2002. Siitä konsertista muistan parhaiten Quadrofonisen äänentoistojärjestelmän, jota ymmärtääkseni ei ollut koskaan aikaisemmin käytetty Suomessa. Pink Floydhan otti sen käyttöön jo bändin alkuaikoina. Järjestelmä on EMI:n insinöörin suunnittelema ja siinä ääni tulee kuulijoille sekä takaa, edestä että sivuilta eli syntyy vaikutelma 360 asteen äänentoistosta. Vuonna 2011 Waters konsertoi samassa edesmenneessä hallissa peräti kahdesti ja olin mukana molemmissa konserteissa. Kyseessä oli teema-konsertti eli Waters esitti kuuluisan The Wall -albumin (1979) kokonaisuudessaan. Se oli kieltämättä vaikuttava show, mutta vielä parempaa saatiin kuulla ja nähdä vuonna 2018, jolloin Us+Them -maailmankiertue rantautui Suomeen. Valitettavasti tällä kertaa Waters ehti heittää vain yhden keikan Suomessa, varmaan lippuja olisi mennyt kaupaksi useamallekin keikalle. Tämä nykyään jo 2 vuotta suljettuna ollut 10 000 -paikkainen Areena oli elokuussa 2018 loppunmyyty ja yleisö (minä mukaan lukien) näki ja koki tässä konsertissa jotain aivan ainutlaatuista! Se oli yksi parhaista konserteista jonka olen koskaan nähnyt ja kokenut.
Neil Young on jälleen julkaissut uuden albumin. Tämä Before And After -albumi on kokoelma Neilin uusia tulkintoja hänen jo aikaisemmin julkaisemistaan kappaleista. Alla levyn sisältö:
01I’m the Ocean 02 Homefires 03 Burned 04 On the Way Home 05 If You Got Love 06 A Dream That Can Last 07 Birds 08 My Heart 09 When I Hold You in My Arms 10 Mother Earth 11 Mr. Soul 12 Comes a Time 13 Don’t Forget Love
Levystä on julkaistu jo useita arvioita ja laitan tänne muutaman linkin joiden avulla voitte tutustua tarkemmin levyn sisältöön:
Jos haluaa syvällisemmin perehtyä VDGG:n ja Peter Hammillin tuotantoon niin kannattaa hankkia oheinen kirja.
Minulla on nyt kaikki Van Der Graaf Generator (VDGG) -bändin levyt. Koska ne ovat niin hyviä ja mielenkiintoisia päätin avata tänne Winterludeen uuden kategorian bändin levyjen arvosteluja varten. Tänne tulevat vain lopulliset arvostelut pisteytyksineen. Levyjen yleistietoja ja johdantopohdintoja julkaisen edelleen yleisessä VDGG-kategoriassa, mutta tähän uuteen kategoriaan kerään siis vain arvosteluja.
Toistaiseksi arvostelen tänne vain bändin studiolevyt ja ne ovat nämä:
01 The Aerosol Grey Machine (1969)
02 The Least We Can Do Is Wave to Each Other (1970)
Napoleon kruunasi itse itsensä keisariksi. Papisto joutui seuraamaan näytelmää sivusta. Kaarle Suuri oli tehnyt saman 800-luvulla ja Napoleon uskoi että hän on yhtä suuri kuin Kaarle Suuri eli hän kuvitteli voivansa hallita koko Eurooppaa .
Ehkä minun pitäisi sittenkin luoda tänne uuteen (aloitus 2016) Winterludeen myös Elokuvat– kategoria koska nyt vuoden sisään arvostelen jo toista kertaa elokuvan joka ei ole rock-konsertti, vaan draamaelokuva.
Arvosteluni motivaattori on sama kuin Oppenheimerin (2023) kohdalla eli Turun Sanomien kelvottoman kritiikin vastakirjoitus. TS:n kriittikko antoi mestariohjaaja Ridley Scottin (s. 1937) suurteokselle vain kaksi tähteä! Tietenkin voi olla niin että myös 200 miljoonaa dollaria maksanut suurtuotanto on elokuvana kelvoton, mutta kun lauantaina (2.12.23) kävin itse katsomassa teoksen Turun Finnkinossa niin nyt on helppo sanoa, että TS:n krtiitikko on pahasti väärässä. Elokuva ei ole yhtä hyvä kuin Oppenheimer, mutta monestakin syystä se on minusta ainakin neljän tähden elokuva.
Millä perustelen väitettäni? Ensimmäinen perustelu on ajankohtaisuus. Kun Putinin Venäjä käy nyt jo toista vuotta järjetöntä sotaansa Ukrainassa ja uhkailee jopa ydinaseilla niin siitä syntyi Oppenheimerin ajankohtaisuus. Uuden Napoleon -elokuvan ajankohtaisuus taas syntyy siitä, että elokuvassa kuvataan henkilö joka oli oman kunnianhimonsa ajamana valmis tappamaan miljoonia ranskalaisia ja varmaankin yhtä monta ulkomaalaista (=Putin). Elokuvan lopputeksteissa luetellaan Napoleonin taisteluiden ranslalaisuhrit ja heitä oli kaikkiaan noin 3 miljoonaa! Ja yksikään noista sodista ei ollut puolustussotia eli sotia jossa Ranskaan olisi hyökätty, vaan aina sodan aloittajana näyttäisi olleen Napoleon, joka halusi valoittaa koko Euroopan.
Toiseksi perusteluksi elokuvan hyvyydestä nostaisin päähenkilöiden roolisuoritukset. Joaquin Phoenix on Napoleonin roolissa aivan loistava ja myös Napoleonin rakstettua Josephineä esittävä Vanessa Kirby on hyvin vakuuttava roolissaan.
Kolmas perustelu ovat taistelukohtaukset, joissa jostain kumman syystä katsoja ei näe digitaalitekniikan käyttöä ihmisten monistamisessa, vaan elokuvateatterissa vaikutelmaksi jää että katsoja oikeasti näkee kymmeinä tuhansia sotilaita taistelukentällä. Erityisesti Waterloon taistelu on hienosti kuvattu.
Ehkä on hyvä koota tähän myös elokuvan saama kritiikkikin koska sitä on jo nyt, muutama viikko elokuvan julkaisemisen jälkeen, tullut yllättävän paljon. Monet ranskalaiset ja muutkin historiantutkijat ovat luettelleet historiallisia virheitä joita elokuvassa on. Scott on heille vastannut ironisesti kysymyksellä että olivatko he paikalla kun nämä tapahtumat tapahtuivat ja jos eivät olleet niin sitten heidän on turha kritisoida yksityiskohtia. En ala tässä nyt luettelemaan mitä kaikki historiallisia virheitä (historioitsijat ovat maininneet jo ainakin 6 virhettä) elokuvassa on. Tyydyn mainitsemaan vain yhden. Kun Englantilainen Wellington voitti Napoleonin Waterloon -taistelussa ja lähetti hänet sen jälkeen keskelle Atlanttia St Helenan saarelle niin elokuvassa Wellington ja Napoleon keskustelevat vielä laivassa jossa häntä kuljetettiin tuolle syrjäiselle saarelle. Tämä on siis fiktioita eli Wellington ja Napoleon eivät todellisuudessa koskaan tavanneet. Elokuva on jopa historiallista aihetta käsitellessään aina fiktioita ja jos ohjaaja haluaa korostaa tiettyjä asioita on hänen joskus myös poikettava historiallisesta totuudesta. Tämä on aivan yleistä näissä historiallisissa elokuvissa eli Scott ei tässä nyt ole tehnyt mitään normaalista käytännöstä poikkeavaa ja jos kriitikko näiden historiaan liittyvien virheiden vuoksi alentaa arvosanaansa on hän pahasti hakuteillä.
Mielenkiintoisin tämän elokuvan puitteissa tapahtunut asia on ranskalaisten kriitikoiden reaktio. RanskassaAki Kaurimäki on ehkä rakastetumpi kuin kotimaassaan ja kehuja hänen elokuvilleen siellä satelee jatkuvasti. Toisin on Ridley Scottiin laita. Ranskalaiskriitikot ovat tyrmänneet täysin hänen Napoleon elokuvansa. Se on jopa julistettu Ranska-vastaiseksi. Suomalaisen lukijan ja katsojan perspektiivistä tätä on vaikeaa ymmärtää koska puhutaan tapahtumista jotka tapahtuivat 200 vuotta sitten! Ranskalaiskriitikkojen teksteistä jää sellainen vaikutelma, että Napoleon oli suurmies joka on elokuvassa kuvattu täysin virheellisesti. Suomalainen näkökulma on kuitenkin se ,että hän oli diktaattori joka tapatti 3 miljoonaa oman maansa kansalaista ja mahdollisesti yhtä paljon ulkomaalaisia. Siinä mielessä hän oli samanlainen kuin Hitler ja Putin. Suosikkibändilläni Van Der Graaf Generatorilla on hieno kappale nimeltään Every Bloody Emperor. Bändi esiintyi maaliskuun alussa 2022 Englannissa Bathin kaupungissa ja ennen tuota kappaletta kappaleen säveltäjä ja sanoittaja Peter Hammill totesi että ”meidän on pakko esittää tämä nyt”. Pohjimmiltaan Napoleon -elokuva asettaa meille kysymyksen miten pääsemme eroon diktaattoreista sillä suurin osa sodista on diktaattoreiden aloittamia.
Maustetyttöjen syksyn 2023 kiertueelle varattu 28 keikkaa joista peräti 8 ulkomaille.
Ensikosketukseni Maustetyttöjen musiikkiin tapahtui kesällä 2020 kun näin TV:stä heidän Flow -festivaalikeikkansa 2019. Se iski heti, koska tyylillisesti ja sanoituksien osalta heidän musiikkinsa ja esiintymisensä oli jotain aivan muuta kuin mitä oli silloinen valtavirran pop Suomessa. Niinpä kun loppuvuodesta 2020 tarjoutui tilaisuus Korona-sulkujen välissä osallistua heidän keikalleen Helsingin Kulttuuritalolla niin suuntasin sinne ja täytyy sanoa, että siinä keikassa oli jotain hienoa. Sen jälkeen olen lähinnä nähnyt heidän esityksiään TV:stä ja yhden kerran Korona-aikana live-striimikeikan. Ne eivät ole tehneet yhtä suurta vaikutusta kuin tuo marraskuussa 2020 koettu keikka.
Jos minulta olisi kysytty kesällä 2020 nouseeko Maustetytöt kansainväliseen menestykseen niin olisin takuuvarmasti vastannut että ei ja perusteluina olisin sanonut, että suomenkielisillä kappaleilla on hyvin vaikea menestyä ulkmomailla, varsinkin jos kappaleet ovat melodisia syntikkabiisejä. Suomesta kansainvälisen artistiuran luominen on tähän mennessä vaatinut englanninkielellä laulamista ja yleensä genren on pitänyt olla heavyrokkia. Tänä vuonna kuitenkin Euroviisujen kautta koko Euroopan suosioon noussut Käärijä näyttää rikkoneen tämän perinteen, sillä hän laulaa suomeksi ja musiikki ei ole heavyrokkia. Ja nyt, minusta jopa yllättäen, myös Maustetytöt näyttää tekevän jonkinlaista läpimurtoa Euroopassa ja jopa New York Times on kirjoittanut bändistä hiljattain ylistävästi! Mistä tämä johtuu? Ilmiö liittyy siihen että bändi esiintyi Aki Kaurismäen uudessa menestyselokuvassa, joka on niittänyt mainetta kansainvälisesti ja sen myötä myös ulkomainen lehdistö näyttää löytäneen Maustetytöt. Heillä on ollut tänä vuonna keikkoja jo Ruotsissa, Saksassa ja Tsekissä. Keikkoja on varattu myös Italiaan, Sveitsiin ja Ranskaan. Maustetytöillä on jo nyt varattuna 4 keikkaa Italiaan (joulukuussa 2023), festivaaliesiintyminen Sveitsissä (helmikuussa 2024), Ranskan ja Saksan kiertueet (touko-kesäkuussa 2024) ja sitten vielä kiertue Ruotsissa (syyskuussa 2024).
Kuvassa Ianin nykyinen bändi Logomon lavalla 12.11.2023. Esiintyjät vasemmalta oikealle: John O’Hara (kosketinsoittimet), David Goodier (basso), keskellä Ian itse, sitten bändin kuopus Joe Parrish (kitara) ja viimeisenä rivistössä Scott Hammond (rummut).
Vuonna 2012 alkuperäisen kitaristin Martin Barren ja Ian Anderssonin tiet erosivat ja Andersson tavallaan lopetti Jethro Tullin ja esiintyi seuraavat vuodet omalla nimellään, mutta jatkoi kuitenkin Jethro Tullin musiikin soittamista keikoillaan. Vuonna 2017 Ian Andersson alkoi katua päätöstään bändin lopettamisesta ja ilmoitti että Jethro Tull on taas Jethro Tull eikä mitään taukoa ollutkaan, vaan bändi on toiminut koko ajan! No, Ian on pomo eli näinkin voi siis asiat esittää ja tavallaan hyvä että Ian päätti jatkaa Jethro Tullin musiikin soittamista, koska senhän vuoksi yleisö vuodesta toiseen häntä tulee kuuntelemaan. Yksi asia näyttää kuitenkin muuttuneen persuteellisesti. Ian ei kutsunut vanhaa bändikaveriaan Barrea takaisin edes 2017 ja sen seurauksena bändissä soittaa nyt pelkästään vasta 2000-luvulla mukaan tulleita muusikoita. Alla tiedot heistä:
Ian Andersson, 76-vuotias huilisti, laulaja-säveltäjä ja bändin johtaja. Perusti Jethro Tullin vuonna 1968 ja on esittänyt siitä lähtien bändin musiikkia keikoilla ympäri maailmaa.
David Goodier, 68-vuotias basisti. Liittyi bändiin vuonna 2002 ja on siitä lähtien soittanut Ian Anderssonin kiertueilla.
John O’Hara, kosketinsoittaja. Liittyi bändiin vuonna 2003.
Scott Hammond, 50-vuotias rumpali. Liittyi bändiin vuonna 2010.
Joe Parrish, 28-vuotias bändin juniori, kitaristi. Liittyi bändiin 2019.
WINTERLUDE FINLAND 