Alvin Lee: Let It Rock (1978)

Englantilainen kitaristi Alvin Lee nousi maailmanmaineeseen Ten Years After (TYA) -yhtyeen johtajana ja mainoslauseiden mukaan “lännen nopeimpana” kitaristina. Kuten aikaisemmin olen kertonut TYA:n maailmanmaine syntyi erityisesti legendaarisen Woodstock -esiintymisensa ansiosta kesällä 1969. Tämän jälkeen bändin levyt nousivat kohtalaisen korkealle USA:n myyntilistalla vuosina 1969-70. Myös Euroopassa bändin suosio oli samoihin aikoihin korkealla. Keikkoja riitti niin paljon kuin bändi vain jaksoi niitä tehdä. Alvin Lee kuitenkin kyllästyi jatkuvaan keikkailuun jo vuonna 1974 ja ehkäpä soolouralle siirtymistä vauhditti myös se, ettei bändin sinä vuonna tehty Good Vibrations -albumi enää myynyt yhtä hyvin kuin aikaisemmat levyt. Jälkikäteen arvioiden Leen siirtyminen soolouralle ei ollut kaupallisesti järkevä ratkaisu, sillä vaikka Lee teki vuosina 1975-2012 yli kymmenen soololevyä ei mikään niistä pärjännyt maailmalla yhtä hyvin kuin klassiset TYA -albumit. Tähän saakka olen myös ollut sitä mieltä, että parhaat levynsä Lee teki nimenomaa TYA:n riveissä. Harmi että hän jätti bändin jo 1974. Lee yritti paluuta alkuperäisen TYA- bändin kanssa vielä vuonna 1989, mutta musiikkimaailman trendit olivat auttamattomasti ajaneet bändin ohi. Bluesrock ei 1980 -luvun lopulla ollut enää sitä musiikkia joka nousi listojen kärkeen. Lisäksi vuoden 1989 TYA albumi ei ollut yhtä hyvä kuin bändin klassisen kauden albumit vuosilta 1967-71.
Vuonna 1978 julkaistu Let It Rock oli Leen toinen soololevy. Se ei noussut listoilla. Minäkin törmäsin levyyn vasta viime vuonna Helsingissä käydessäni. Luulenpa ettei tätä levyä ole aikanaan Suomessakaan noteerattu, vaikka klassisen TYA:n albumit kyllä yleensä sijoittuivat kohtalaisen korkealle Suomen levymyyntilistalla. Ostin samalla Helsingin reissulla useamman Leen soololevyn ja Let It Rock ei suinkaan ole niistä paras. Esittelen sen kuitenkin tässä, koska levyllä on muutamia mielenkiintoisia ominaisuuksia. Ensinnäkin kun tämän kuuntelee nopeasti läpi kuulostaa albumi aika hengettömältä ja keskinkertaiselta, MUTTA toisella ja kolmannella kuuntelukerralla alkaa kuitenkin paljastua asioita, joiden vuoksi tätä ei voi luokitella ihan keskivertolevyksi. Lee on säveltänyt kaikki albumin kappaleet ja muutamissa kappaleissa on aika tyylikäs sanoitus. Albumin saksalaisessa painoksessa (6307644) ei edes kerrota ketkä muusikot tällä levyllä esiintyvät Leen lisäksi. Onneksi tiedot löytyvät muista lähteistä. Bassoa soittaa Alan Spenner , rumpuja John Susswell ja pianoa legendaarinen Zoot Money. Spenner kuoli valitettavasti jo 1991, mutta Susswell ja Zoot ovat tietävästi edelleen elossa. Parhaimmillaan Lee ja nämä edellä mainitut ovat B-puolen kolmannella kappaleella Through With Your Lovin’.
Harmi, ettei levyn muilla kappaleilla kuulla yhtä hienoa yhteismusisointia. Jos kaikki albumin kappaleet olisivat olleet samaa tasoa voisi tämä levy olla klassikko, mutta nyt tämä jää kyllä tasoon kohtalaisen hyvä Alvin Leen sooloalbumi mitä se sitten ikinä merkitseekään 2020 -luvun maailmassa, jossa kovin moni ei ole tästä levystä koskaan kuullutkaan…
Harri Huhtanen 2022
Jo lapsena Graham Anthony Barnes kuunteli ahkerasti vanhempiensa rock- ja jazz-levyjä ja päätti, että hänestä tulisi kitaristi. Hän otti taiteilijanimekseen Alvin Lee ja alkoi soittaa kitaraa jo 13-vuotiaana eikä ollut enää kiinnostunut koulusta, koska hän oli päättänyt kehittää itsestään huippukitaristin. Hän perustikin jo 15-vuotiaana, vuonna 1960, ensimmäisen bändinsä Jaybirds, joka saavutti suosiota Alvinin kotikaupungin Nottinghamin alueella. Jaybirds pääsi Beatlesien vanavedessä esiintymään myös Hampuriin, mutta suurempaa suosiota ei tullut ja siksi bändi muutti vuonna 1966 Lontooseen ja bändin uudeksi nimeksi valittiin Ten Years After (TYA). Bändi onnistui saamaan kiinnityksen Lontoon kuuluisalle Marquee Clubille sekä Winsdorin Jazz & Blues -festivaaleille. Levypomot kiinnostuivat ja bändi sai levytyssopimuksen, debyyttialbumi ilmestyi 1967, mutta aluksi TYA:n suosio oli vaatimatonta. Käänne parempaan alkoi kun eräs san franciscolainen radioasema alkoi soittaa debyyttilevyä ja sen jälkeen Amerikan kuuluisin kiertuemanageri Bill Graham kiinnostui bändistä. TYA sai kutsun Amerikan kiertueelle ja sitten pari vuotta myöhemmin tuli jättipotti! TYA kutsuttiin esiintymään Woodstockin jättifestivaaleille kesällä 1969. Festivaali kuvattiin ja parhaat esitykset näytettiin elokuvassa joka kiersi kaikki maailman tärkeimmät elokuvateatterit. Alvin Leen maaninen, maaginen ja ylipitkä versio kappaleesta I’m Goin’ Home räjäytti ”pankin”. Suuri yleisö ei ollut koskaan nähnyt tai kokenut sellaista kitarointia. Woodstockin kaksi suurta kitarasankaria olivat Jimi Hendrix ja Alvin Lee. Hendrixin vanavedessä myös Alvinista tuli supertähti. Hänen kitarointinsa oli niin intensiivistä ja nopeaa että lehdistö antoi hänelle lisänimen ”Lännen nopein kitaristi”. Suosio Amerikassa oli valtavaa. Kaikkiaan TYA ehti tehdä siellä seitsemän toimintavuotensa aikana ennätykselliset 28 kiertuetta. Vähitellen Alvin alkoi kuitenkin kyllästyä supertähteyteen ja jatkuvaan kiertämiseen Amerikassa ja niinpä vuonna 1974 TYA hajosi, koska Alvin halusi tehdä jotain muuta.

TYA:n debyyttialbumi saavutti suosiota erityisesti San Franciscon underground -radioasemilla. Levyn kuuli myös legendaarinen Bill Graham, joka tarjosi bändille sopimusta Amerikan kiertueesta kesällä 1968.Kiertueella yleisö innostui Leen ainutlaatuisen nopeasta kitaransoitosta sekä bändin soundista, joka oli uudenlainen sekoitus jazzia, bluesia ja rokkia. Kaikkiaan TYA konsertoi seitsemän vuotta kestäneen uransa aikana Amerikassa enemmän kuin mikään muu englantilainen bändi.
Maailmanlaajuisen läpimurron TYA teki WOODSTOCKIN -festivaaleilla kesällä 1969. Leen ylipitkä ja yli-intensiivinen soolo I’m Going’ Home -kappaleessa syöpyi lähtemättömänä kaikkien katsojien ja kuulijoiden tajuntaan. Ennen Woodstockia TYA oli soittanut pienillä klubeilla, mutta konserttielokuvan julkaisun jälkeen bändiä vietiin ympäri maailmaa usean vuoden ajan ja yleensä konserttipaikat olivat isoja halleja tai jopa stadioneja. Myöhemmin Lee valitti ,että vaikka maine ja suuremmat esiintymisareenat tarjosivat taloudellista turvaa, oli hän jäänyt kaipaamaan klubikeikkojen intensiteettiä.