Kävin tänään (17.2.25) uudestaan Turun Kinopalatsissa katsomassa A Complete Unknownin. Pidin siitä vielä enemmän kuin ensimmäiselle katselukerralla. Tässä elokuvassa on erittäin paljon uskomattoman hienoa musiikkia ja Chalamet näyttelee Dylania upeasti. Joan Baezia näyttelevä Monica Barbaro esiintyy myös vakuuttavasti ja erityisen komeaa kuultavaa ovat hänen ja Chalametin duettoesitykset. Tänään kiinnitin huomioni myös Suze Rotoloa salanimellä esittävän Elle Fanningin roolisuoritukseen. Lopun erokohtaus teksteineen oli hyvin vaikuttava nyt toisella katselukerralla. Suzehan kuoli jo 2011 ja olen käsittänyt että heidän eronsa jäi jotenkin vaivaamaan Dylania ja siksi hän pyysi ettei Mangold käyttäisi elokuvassa Suzen oikeaa nimeä. Elokuvassa on erittäin hyvä flow ja jotenkin 1960-luvun New Yorkin tunnelma välittyy aidontuntuisena katsojalle. Tapahtumakadut on lavastettu pieteetillä ja hienosti yksityiskohdat huomioiden. Lauluesityksissä käytetään aitoja 1960-luvun mikrofoneja ja en tiedä johtuuko siitä että ainakin elokuvateatterissa musiikissa vaikuttaa olevan analogista lämpöä, vaikka totta kai ääniraita on digitaalinen, nykyään vaan osataan entistä paremmin saada digitaalinen kuulostamaan hyvällä tavalla analogiselta.
AmerikassaMangoldin elokuva on saanut valtavasti huomiota. Wikipedia listaa yli 30 elokuva-alan palkintogaalaa, joissa A Complete Unknown on joko ollut ehdolla tai voittanut. Jo ehdokkuus sinänsä on pieni voitto, koska erilaiset raadit valitsevat ehdokas-elokuvat suuresta joukosta elokuvia. Maailman mittakaavassa merkittävin elokuva-alan palkintogaala tosin on vasta tulossa eli peräti jo 97. Oscar-gaala järjestetään sunnuntaina 2.maaliskuuta 2025. Mangoldin elokuva on saanut huimat kahdeksan ehdokkuutta: 1) paras elokuva, 2) paras ohjaus, 3) paras käsikirjoitus, 4) paras miespääosa, 5) paras naispääosa, 6) paras miessivuosa, 7) paras puvustus ja 8) paras ääni! Kun ehdokkuuksia on noin monta niin uskoisin että jossain sarjassa myös voitto tulee. Mutta se siis selviää 2.3.2025.
Amerikkalainen Rolling Stone -lehti on julkaissut jo monta artikkelia tästä uudesta Dylan-elokuvasta. Päinvastoin kuin suomalaisissa valtalehdissä ne eivät onneksi ole minkään maksumuurin takana vaan kaikki pääsevät niitä lukemaan. Tänään luin yhden noista artikkeleista ja siinä listattiin isojen otsikoiden kera 27 kronologista virhettä jotka löytyvät elokuvasta! Siis mitä! Kyseessä on draamallinen fiktio, kaikki historiallisten elokuvien tekijät käyttävät samaa metodia eli oikovat mutkia ja keksivät tapahtumia mitä ei todellisuudessa ole tapahtunut. Don’t Look Back (1967) ja No Direction Home (2005) ovat dokumentti -elokuvia, joissa kaikki on totta, koska ne on kuvattu cinema verite -menetelmällä kiertueella eli pääosassa on aito Dylan. En ymmärrä miksi fiktiivistä A Complete Unknownia(2024) kritisoidaan asiavirheistä, koska kyseessä ei ole dokumentti vaan fiktiivinen draamaelokuva.
Suomalaisten toimittajien artikkeleihin olen lähinnä pettynyt yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Episodi– niminen pienjulkaisu joka keskittyy elokuviin ja jonka voi ostaa esimerkiksi Helsingin Akateemisesta kirjakaupasta on antanut uudelle Dylan-elokuvalle sen ansaitseman huomion. Ensinnäkin Chalamet -Dylan poseeraa yksinään lehden kansikuvassa ja sitten sivulla 10 on Jouni Vikmanin arvio, jossa hän antaa elokuvalle 4 tähteä eli paljon enemmän kuin valtalehtien toimittajat. Sivuilla 22-27 on hieno, syväluotaava artikkeli elokuvasta ja siellä on siteerattu kaikkien pääosaa esittävien näyttelijöiden sekä Mangoldin haastatteluja ja he kertovat paljon erittäin tärkeitä asioita, jotka eivät ole päässeet mukaan suomalaistoimittajien arvioihin.
Edelleen ihmettelen miksi suomalaiset elokuvakriitikot ovat olleet niin nuivia arvostelleessaan tätä uutta Dylan-elokuvaa. Hesarin kriitikko mm. moitti elokuvaa siitä, ettei siinä avata Dylanin ”mysteeriä”?! Siis mitä? Dylan itse on muistaakseni sanonut että jos haluatte ymmärtää häntä niin lukekaa kappaleiden sanoitukset. A Complete Unknown on varsin kliininen ja mielestäni realistinen kuvaus Dylanin varhaisvuosista. Lukemani perusteella Dylan on ollut juuri sellainen kuin elokuvassa esitetään eli vähäsanainen (lauluja lukuunottamatta) mutta erittäin kunnianhimoinen nuorimies, joka on alusta saakka asettanut urankehityksensä kaiken muun yläpuolelle. Siksi on turha odottaa syvällistä kuvausta esimerkiksi Dylanin naissuhteista. Eivät ne olleet keskiössä vuosina 1961-65 ja siksi niiden ylikorostaminen olisi ollut valheellista. Se mikä noina vuosina oli Dylanille tärkeintä tuodaan minusta hienosti esille. Tärkeintä Dylanille oli kirjoittaa uusia lauluja ja päästä pinnalle ja täytyy sanoa että Mangoldin elokuvassa on erittäin paljon, erittäin hienoa Dylan-musiikkia ja kun lisäksi Chalamet esittää kaikki kappaleet itse ja yllättävän hienosti niin voiko fiktiivinen elämänkerta -elokuva siitä enää realistisemmaksi muuttua?!
Outoa, mutta totta: Korona pelasti tämän elokuvan! Ilman globaalia Korona -pandemiaa tämä elokuva olisi valmistunut jo monta vuotta sitten ja olisi todennäköisesti ollut paljon huonompi kuin mitä se nyt, viiden vuoden odotuksen jälkeen on. Odotusaikana Bob Dylania esittävä Timothee Chalamet ehti opetella soittamaan kitaraa ja esittämään peräti 400 Dylan kappaletta! Lisäksi hän ehti tutustua paikkoihin joissa Dylan oli ollut nuorena. Hän luki lähes kaiken mitä Dylanista oli kirjoitettu 1960-luvun alkuvuosina, kuunteli radioäänitteitä, levytyksiä, luki artikkeleita jne. Lopputulos on upea. Chalamet on sisäistänyt nuoren Dylanin olemuksen, puhe- ja lauluäänen ja esiintymiset niin hienosti, että olisin yllättynyt jos hän ei saisi tästä roolista oscaria!
Suomen ensi-ilta oli perjantaina 7.2.2025. katsoin elokuvan ensimmäisessä näytöksessä Turun Kinopalatsissa klo 14.20. Olin ennen näytöstä lukenut useammankin suomalaisen arvostelun joissa elokuvaa kritisoitiin milloin mistäkin. Turun Sanomien arvostelija antoi elokuvalla vain 2 tähteä 5:stä! Mutta nyt palataan taas siihen minun vanhaan hokemaani, että ei kannata uskoa arvostelijoita, vaan käydä itse katsomassa ja kuuntelemassa teos. Vain siten tietää mikä on totta. Ja minun korvieni ja silmieni todistus on tämä: A Complete Unknown on paras koskaan tehty fiktiivinen Dylan-elokuva. No Direction Home (2005) ei ollut fiktiivinen koska siinä esiintyi Dylan itse. Sen kanssa tämä elokuva ei tietenkään voi kilpailla, mutta vuoden 2007 fiktiivisen I’m Not There Dylan-elokuvan kanssa voidaan tehdä vertailua ja tällä hetkellä olen sitä mieltä että A Complete Unknown on parempi. Perustelut väitteelleni kirjoitussarjan myöhemmissä osissa.
Minun piti osallistua AnimalsienRauman konserttiin viime maaliskuussa ja liputkin olinkin jo ostanut, mutta sitten iski armoton flunssa jonka vuoksi jouduin jäämään pois konsertista. Silloin harmitti todella paljon koska pelkäsin että viimeinen mahdollisuuteni nähdä Animals livenä oli mennyt. Loppuvuodesta 2024 sain kuitenkin ilokseni tietää että bändi jatkaa jäähyväiskiertuettaan myös vuonna 2025 ja tulee sen puitteissa uudestaan Suomeen! Lisäksi tuli tieto että bändi esiintyy myös Porissa. Hankin liput sinne. Bändillä ei ilmeisesti ole omia nettisivuja enkä löytänyt heiltä edes Facebook-sivustoa jollainen heidän kilpailijallaan Eric Burdonilla on. Niinpä niin: vanhan liiton miehet eivät paljon perusta nettijutuista, vaan tekevät keikkaa vuodesta toiseen ja toivovat että ”viidakkorumpu” riittää tuomaan heille keikkoja ja leipää pöytään. Ja täytyy sanoa ,että Suomessa tämä ikivanha bändi on edelleen yllättävän suosittu sillä he tekivät Suomessa viime vuonna 5 keikkaa ja nettisurfailun jälkeen totesin että myös 2025 heillä on ainakin 5 keikkaa Suomessa. Tietoja näistä keikoista tosin on vähän vaikea löytää ja kuten viime vuonnakin melkein jokaisella konsertilla on eri promoottori ja lipunmyyntiäkään ei ole keskitetty vaan se vaihtelee paikkakuntakohtaisesti. Alla ne tiedot jotka sain kokoon bändin tämän vuoden kiertueesta Suomessa:
Muusikoilla on se etu että heidän äänittämänsä musiikki voi elää todella pitkään jos se on tarpeeksi hyvää. Blues ei vanhene ja John Mayallin tuotanto kestää siksi hyvin aikaa. Koska en pidä muistokirjoituksista en raportoinut Mayallin kuolemasta kesällä 2024. Hän oli kuollessaan 90-vuotias ja kuten edellisessä kirjoituksessani kolme vuotta sitten listasin niin hänen levytetty tuotantonsa on sellainen että siitä riittää ihailijoille ammennettavaa vuosikymmeniksi eteenpäin.
Tässä artikkelissa haluan nostaa esille Mayallin ensimmäisen levyn joka ei ole kovin tunnettu. Se on lähes kokonaan live-albumi ja siksi se edustaa varsin hyvin sitä minkälainen artisti Mayall oli uransa alkuaikoina. Kyseessä on albumi John Mayall Plays John Mayall (Decca 1965). Albumi on äänitetty 7.12.1964 Klooks Kleek -klubilla Lontoon Hampsteadissa. Tämä Mono-äänite on siksi niin hyvä, että Deccan studio oli aivan klubipaikan vieressä ja keikkailtana piuhat vedettiin keikkapaikalta suoraan Deccan äänitysstudioon.
Tuon ajan britti -bändit soittivat valtavan paljon amerikkalaisten artistien kappaleita, mutta Mayall teki alusta saakka nimenomaa omaa musiikkia. Albumin 15 kappaleesta vain 2 on cover-kappaleita. 3 albumin kappaleista on jostain syystä äänitetty studiossa 26.2.1965. Tavallaan tämä on sikäli hyvä, että niiden kautta pääsee kuulemaan miten paljon kiinnostavampi ja parempi Mayall on live-tilanteessa.
Mitä pidemmälle konsertti eteni sitä intensiivisemmäksi bändin soitto ja valoshow muuttui!
Konsertin alkuosa oli hämmentävä. En tunnistanut kappaleita ja valoshow tuntui aluksi inkoherentilta ja häiritsevän päällekäyvältä. Kolmantena (vai oliko se neljäntenä?) kuultu Rejoice! muutti kuitenkin kaiken. En tosiaankaan ollut kuullut tätä vuoden 2016 kappaletta aikaisemmin, mutta sanoituksia kuunnellessa tajusin mistä oli kyse. David Allen kuoli 2015 ja sitä ennen hän ehti tehdä tämän selkäpiitä karmivan, mutta nerokkaan kauniin kappaleen! Kappaleessa toistuu lähes loputtomiin kertosäe: ”Rejoice I’m dead!”, riemuitkaa olen kuollut! Tällaista kappaletta ei kukaan koskaan aikaisemmin ole tietääkseni tehnyt. David laulaa olevansa iloinen että pääsee maallisista tuskista ja pyytää muita riemuitsemaan siitä. Nerokkaan sanoituksen lisäksi kappale on todella pitkä ja intensiivinen Gong-instrumentaalikappale, jossa jokainen soittaja pääsee esittämään parastaan. Tämän kappaleen jälkeen myös valoshow muuttui huomattavasti mielenkiintoisemmaksi, sillä valkokankaalla matkattiin universumin kaukaisimpiin kolkkiin ja välillä kuvissa vilahti ”vapautunut” David Allen äärettömän avaruuden keskellä. Tämä visuaalinen kerronta yhdistettynä todella intensiiviseen psykedeeliseen rocksoitantaan teki vaikutuksen. Avaruudesta siirryttiin Maya -temppeleihin ja palvontasessioissa istuviin hippeihin upeassa Master Builder -kappaleessa. Täytyy todeta, että hieman omituisen alun jälkeen bändi sai todella kiinni siitä mistä parhaassa psykedeelisessä rockissa on kysymys. Kappaleet olivat yhä pidempiä ja valoshow alkoi synkata yhä paremmin musiikin kanssa. Lopulta se oli kuin huumetrippi ilman huumeita! En usko että Porissa on koskaan kuultu tai nähty vastaavaa.
The Band tuli kuuluisaksi mm. Dylanin kanssa vuonna 1967 tekemistään kellarinauhoista, joista osa julkaistiin rankasti editoituina vuonna 1975 Basement Tapes -tupla-albumilla. Täydellisempi versio näistä legendaarisista nauhoista julkaistiin vasta vuonna 2014, jolloin ilmestyi Dylanin Bootleg Series Vol.11. (6CD). Tälle boksille on koottu kaikki säilyneet nauhoitukset, jopa ne jotka oli aikaisemmin luokiteltu ääniteknisesti julkaisukelvottomiksi. Yllä oleva kuva on ymmärtääkseni otettu joko 1967 tai sitten 1975, jolloin The Band levytti Dylanin kanssa ensimmäisen virallisen version kellarinauhoista. Kuvassa ovat kaikki The Bandin alkuperäisjäsenet. Vasemmalta oikealle: Manuel, Robertson, Helm, Hudson ja Danko.
He kaikki ovat nyt haamuja tähtien välisessä avaruudessa. Legendaarisen The Band -yhtyeen viimeinen elossa ollut jäsen kuoli 21.tammikuuta 2025. Niinpä päätin että on korkea aika avata The Bandille oma kategoria.
Kanadalaisen The Bandin nimi oli alunperin The Hawks (1957-1964). Wikipediassa ei ollut tarkkaa päivämäärää sille milloin Hawksien nimi muutettiin virallisesti, mutta kun yhteistyö Dylanin kanssa alkoi vuonna 1965 niin jo silloin yleisesti bändiä kutsuttiin vain nimellä The Band, joten niinpä Levon Helm totesi että se oli varmaan ihan ok nimi bändille ja The Hawks-nimeä ei enää käytetty The Bandin debyyttilevyllä (1968).
Suurimman kuuluisuuden maailmalla The Band saavutti työskennellessään Dylanin säestysbändinä maailmankiertueella vuonna 1965-66 sekä USA:n kiertueella vuonna 1974. Lisäksi The Band levytti joitain levyjä yhdessä Dylanin kanssa.
The Bandin johtaja Robbie Robertson halusi kuitenkin pois hektisestä kiertue-elämästä ja julkisuudesta jo vuonna 1976 ja päätti lopettaa bändin. Muut yhtyeen jäsenet eivät tietenkään olleet kovin iloissaan siitä että heiltä loppui ainakin väliaikaisesti rahakkaat työt Robertsonin yllättävän päätöksen vuoksi. Päätöskonsertista The Last Waltz julkaistiin levy sekä video ja elokuva, joka sai vuonna 1976 maailmanlaajuisen levityksen muun muuassa siksi että että valtaosa sen ajan johtavista rocktähdistä vieraili tuossa konsertissa. Esiintymässä The Bandin kanssa olivat mm. Bob Dylan, Eric Clapton, Neil Young, Muddy Waters, Van Morrison jne. Tähtikattaus oli todella huikea!
Jäljelle jääneet The Bandin jäsenet ryhtyivät tekemään uudestaan musiikkia ilman Robertsonia vuonna 1983. Menestys ei enää ollut yhtä hyvä kuin 1970-luvulla. The Band sinnitteli kuitenkin vuoteen 1999 saakka ennen kuin laittoi pillit pussiin.
En pidä muistokirjoituksista, mutta ehkäpä on pakko tässä yhteydessä kirjata miten The Band vähitellen lakkasi olemasta. Alla kertaus bändin alkuperäisjäsenten kuolemista.
Richard Manuel (piano, laulu, sävellykset) 1943 -1986, kuoli 42-vuotiaana (itsemurha)
Richard Danko (basso, kitara, laulu, viulu) 1943-1999, kuoli 55-vuotiaana (sydämen vajaatoiminta)
Levon Helm (rummut, laulu, mandoliini, sävellykset) 1940-2012, kuoli 71-vuotiaana (syöpä)
Robbie Robertson (kitara, laulu, sävellykset) 1943-2023, kuoli 80-vuotiaana (syöpä)
Garth Hudson (kosketinsoittimet, saksofoni, hanuri, sävellykset) 1937-2025, kuoli 87-vuotiaana (kuolisyytä ei ole ilmoitettu)
Vaikka The Bandin jäsenet fyysisinä olentoina ovat nyt kaikki hävinneet tästä maailmasta niin heidän tekemänsä musiikki on jo nyt jättänyt pysyvän jäljen USA:n ja oikeastaan koko maailman populaarimusiikin historiaan ja uskon että heidän levyjään ostetaan ja kuunnellaan vielä vuonna 2060 ja ehkäpä sen jälkeenkin!
Otsikossa mainitaan edelleen tuo vuosi 2021, vaikka teattereihin elokuva tulee vasta nyt eli 2025. En lähtenyt muuttamaan otsikon vuosilukua, koska tämän elokuvan ensimmäinen versio valmistui jo 2021. Jostain syystä elokuvaa on kuitenkin työstetty vielä neljä vuotta sen jälkeenkin. Niinpä vuonna 2025 teattereissa nähtävä elokuva ei ole yksi yhteen vuoden 2021 version kanssa.
Hitaasti hyvä tulee. Vuodesta 2019 lähtien valmisteltu ensimmäinen autorisoitu dokumentti-elokuva legendaarisen Led Zeppelinin urasta on ilmeisesti lopultakin valmistunut, sillä USA:n ensi-iltapäivä on jo lukkoonlyöty eli siellä se nähdään 7.helmikuuta 2025. Katsoin Finnkinon sivut: siellä ei vielä ole mitään mainintaa siitä milloin elokuva nähdään Suomessa, mutta olisin yllättynyt ellei sitä lopputalven / kevään aikana nähtäisi myös Suomen elokuvateattereissa, sillä joissain Euroopan maissa on jo ilmoitettu näytösaikoja. Alla listaus maista joissa elokuva tullaan näkemään lähikuukausina:
Ranska, Belgia ja Luxembourg 26.2.25
Hollanti 27.2.25
Puola, Tsekki ja Slovakia (tarkkaa päivämäärää ei ole vielä ilmoitettu)
Toivottavasti elokuva tulee Suomessa tällä kertaa normaaliin rotaatioon. Ainutlaatuinen Lontoon ”paluukeikka” 2007 kun nähtiin Finnkinon teattereissa vain yhtenä iltana. Silloinen tieto oli ettei sitä julkaistaisi myöhemminkään DVD:nä, mutta onneksi tämä huhu osoittautui vääräksi sillä lopulta vuonna 2012 konsertti julkaistiin myös DVD:nä. Aivan varmaan tästä Becoming Led Zeppelin -elokuvastakin myöhemmin julkaistaan DVD / Blu-Ray -levyt, mutta bändin harkitsevan ja hitaan tahdin tietäen voi kestää vuosia ennen kuin elokuvan saa kotikatseluun ellei sitten Suomen TV osta sen lähetysoikeuksia jossain vaiheessa. Kannattaa siis katsoa tämä uusi elokuva elokuvateatterissa ellei sitten halua odottaa vuosikausia sen nähdäkseen.
WINTERLUDE FINLAND 